Radiopuhe 4.3.1951

Hyvät kuulijat.

Ohjelmajulistuksessaan nykyinen hallitus ilmoitti talouspoliittiseksi päätehtäväkseen inflatorisen kehityksen pysähdyttämisen ja luottamuksen palauttamisen markan arvoon. Se oli edellisen vuoden karvaiden kokemusten jälkeen vaatelias päämäärä, ja ohjelmajulistusta antaessaan hallitus olikin täysin tietoinen niistä vaikeuksista, joita tämän tehtävän suorittamisen tiellä on ja tulee olemaan. Mutta siitä huolimatta uskottiin, että enemmistöhallituksella, jonka muodostamista oli juuri tämän tehtävän toteuttamiseksi varsin yleisesti toivottu, on edellytykset talouselämän vakauttamiseen, kun laajat kansalaispiirit ovat hallitusta tukemassa. Talouselämän vakauttaminen on näet kaikkien kansalaisten edun mukaista, lukuunottamatta keinottelijoita, jotka itsekkäästi pyrkivät hyötymään maamme vaikeuksista.

Kun nykyisissä olosuhteissa etsitään ratkaisua taloudellisille pulmakysymyksillemme, ei teoreettisesti oikean ratkaisun etsiminen ole suinkaan ylivoimainen tehtävä. Päinvastoin, tällainen ratkaisu on suhteellisen vaivattomasti löydettävissä, mitä todistaa sekin seikka, että aikakausjulkaisuissa ja sanomalehdissä on viime aikoina ollut runsaasti viisaita neuvoja, miten asiat olisi hoidettava, ja pahastunutta hämmästelyä, miksi tervehdyttämistä ei sitten toteuteta, kun se on niin yksinkertainen asia. Mutta elävässä, vapaassa yhteiskunnassa on myös muita tekijöitä, kuin vankalle pohjalle rakennetut teoriat, ja niiden tekijöiden vaikutusta ei kyetä eliminoimaan taloudellisten totuuksien mahtiin vetoamalla. Me voimme olla näistä tekijöistä mitä mieltä tahansa, mutta jos asioita halutaan sovinnon tietä hoitaa, niiden olemassaoloa ja merkitystä ei voida kieltää. Niissä hyvin erikoislaatuisissa poliittisissa ja taloudellisissa oloissa, joihin viimeaikaisen kehityksen johdosta olemme joutuneet, aiheuttaisi taloudellisesti oikeaoppisen ratkaisun toteuttaminen sellaisen äkillisen muutoksen eri väestöpiirien taloudellisissa suhteissa, että se tulisi johtamaan vakavaan käymistilaan yhteiskunnassamme. Sen vuoksi on hallituksen keskuudessa sovittu siitä, että pyritään etsimään sellaiset toimenpiteet, jotka äkkipolvekkeita tekemättä asteittain vievät talouselämämme toivottuun vakautumiseen. Tuollainen ohjelma vaatii sovittelua, vastapuolen näkökohtien ymmärtämistä ja omista oikeutetuistakin vaatimuksista tinkimistä, mutta ainoastaan tällainen menettely valmistaa edellytykset otolliselle lopputulokselle, jonka vaiheilla tapaamme terveelle ja oikeudenmukaiselle pohjalle rakentuvan järjestelmän palkkojen tarkistamiseksi elinkustannusten muutosten perusteella.

Jokainen käsittää ja tunnustaakin, että asteittain toistuvat palkkojen ja hintojen nousut muodostavat pahimman esteen taistelussa turmiollista inflaatiota vastaan. Hintojen ja palkkojen tasapainoon saattaminen ja tämän tasapainon säilyttäminen on toteutettava, jos paljon puhuttu vakauttaminen aiotaan saavuttaa. Tämä vaatii toimenpiteitä sekä hinta- että palkkarintamalla. Nykyisissä oloissa on tällöin turvauduttava tietynlaiseen säännöstelyyn. Niin epämiellyttävää kuin talouselämän säännösteleminen onkin, siitä ei ole voitu välttyä. Jos valitamme sitä, että meidän on ollut siihen pakko uudelleen ryhtyä, on kuitenkin pidettävä mielessä, että me emme suinkaan ole tässä suhteessa ainoa maa, vaan että useassa meitä suuremmassa ja rikkaammassa valtakunnassa säännöstely on monin verroin laajempi ja yksityistä kansalaista ahdistavampi kuin meillä. Meidän säännöstelymme tarkoittaa ensi sijassa hintojen kurissapitämistä. Hintasäännöstelyn tehostamiseksi hallitus antoi uuden hintapäätöksen, ja eduskunnalle annettiin valtalain muutosesitys lisävaltuuksien saamiseksi hintarintaman hallitsemista varten. On jo ollut nähtävissä, että hallituksen ote hintarintamalla on tuottanut tuloksia, mikä ei tietenkään merkitse sitä, että mitkään hinnat eivät enää nousisi, vaan ennen kaikkea sitä, että kurittomuus hintarintamallakin voidaan saada loppumaan. Hallitus tulee edelleen valppaasti seuraamaan hintakehitystä, ja jos kokonaisuuden etu sitä vaatii, hallitus ei halua pakoilla ankariakaan otteita. Niistä voidaan toivottavasti välttyä, mutta se edellyttää, että kansalaiset, kauppiaskunta ja ostava yleisö mukaanluettuina, tukevat pyrkimyksiä hintarintaman rauhoittamiseksi. Hallituksen velvollisuutena kuitenkin on samalla huolehtia siitä, että tuotannon pyörät pyörivät, sillä kaikkein tärkeintä on, että tavaroita tuodaan maahan ja niitä omassa maassa tuotetaan mahdollisimman paljon.

On selvää, että hintojen kurissapitäminen kohtaa nykyisenä ajankohtana suuria vaikeuksia, sillä täytyy myöntää, että moniin hinnankorotusanomuksiin on olemassa asialliset syyt. Tuontihinnat ovat lähes vuoden ajan kohoamistaan kohonneet, ja tämähän on tekijä, jolle me emme mitään mahda. Sen selvittämiseksi, kuinka suurista hinnankorotuksista todella on kysymys, haluan mainita, että v. 1950 alusta tämän vuoden helmikuun loppuun mennessä raakakumin hinta kohosi 291 %, viljan hinta 197 %, vuotien hinnat 126-142 %, eräitä lukuja mainitakseni. Jos haluaisimme kokonaan eliminoida tämän tekijän vaikutukset sisäiseen hintatasoomme, meidän olisi varsin suuressa määrin turvauduttava hinnantasaukseen, jotka vaatisivat paljon valtion varoja - ajankohtana, jolloin valtiontalous on muutenkin äärimmilleen rasitettu. Tätä linjaa on kuitenkin käytettävä, joskin mahdollisuudet eivät ole rajoittamattomat. Toisaalta ovat tuotantokustannukset kotimaassa kohonneet suuresti niiden palkankorotusten vuoksi, jotka on viimeksi kuluneen vuoden aikana maassa toteutettu ja ne lisäävät painetta hintarintamalla. Näistä seikoista huolimatta on tietysti tehtävä kaikki, mitä järjellisissä rajoissa on, hintojen nousun estämiseksi ja päättävästi on torjuttava aiheettomat korotusyritykset. Ehdoton edellytys tälle kuitenkin on, että kaikki ne tuotannon kustannustekijät, jotka ovat meidän määrättävissämme, estetään nousemasta.

Kun tilanne hintarintamalla on tällä tavoin epävarma ja jännittynyt, on hallitus katsonut tarpeelliseksi suorittaa eräitä elinkustannuksiin vaikuttavia hinnanalennuksia. Jo edellinen hallitus otti käytäntöön samassa tarkoituksessa tukipalkkioita, joilla eräiden tarvikkeiden kuluttajahintoja on alennettu. Viime perjantaina hallitus teki päätöksen, että voin kuluttajahintaa alennetaan maaliskuun 12 päivästä lähtien 60 markalla kilolta ja että juuston ja margariinin hinnoissa tapahtuu tätä vastaavat alennukset. Kun samalla on huolehdittava, että tuottajat, kotivoin tuottajat mukaanluettuna, eivät näistä toimenpiteistä joudu kärsimään, on kuluttajahinnan alenemiseen käytettävä valtion varoja.

Näillä hinnanalennustoimenpiteillä hallitus on tahtonut osoittaa, että se todella pyrkii helpottamaan tilannetta hintarintamalla. Tukipalkkioitten käyttämisestä tosin esitetään yleensä vain tuomittavia mielipiteitä. Nehän lisäävät valtion menoja, ja menoihin on tulot hankittava verotuksen avulla. Mutta nyt päätetyt uudet hinnanalennustoimenpiteet rasittavat kuitenkin valtiontaloutta suhteellisen vähän, n. 3 mrd markkaa vuotta kohden, ja jos tällä hinnalla päästään siihen, että kansalaiset todella uskovat mahdollisuuteen pitää hinnat kurissa, ja mielet siten rauhoittuvat, tämä tilapäiseksi tarkoitettu uhraus ei ole suhteettoman kallis.

Toinen toimenpide, jolla on nimenomaan lapsirikkaissa perheissä merkittävä elinkustannuksia alentava vaikutus, on lapsilisien korottaminen, josta hallitus on päättänyt annettavaksi eduskunnalle esityksen. Tämän mukaisesti lapsilisän määrä nousisi lasta kohti 1.000 markkaan kuukaudessa.

Hallitusta muodostettaessa ajateltiin, että kahden aikoinaan jäädytetyn 5 % indeksikorotuksen antaminen palkannauttijoille elinkustannusten nousun korvaukseksi loisi tilanteen, missä hallitus voisi rauhallisesti ryhtyä luomaan uutta pohjaa talouselämän tervehdyttämiselle. Täydellistä vakiintumista palkkarintamalla ei tällä kuitenkaan saavutettu, kun virkamiehet ja eräät muutkin ryhmät katsoivat jääneensä osattomiksi ns. A-korotuksesta ja vaativat sitä palkkoihinsa. Tästä syntynyt kriisi hallituksessa on nyt sivuutettu, kun saatiin aikaan kompromissiratkaisu, joka ei tietysti sellaisenaan tyydytä mitään osapuolta, mutta kylläkin kestää asiallisen arvostelun. Kun nyt virkamiehet, maatyöväki ja metsä- ja uittotyöväki ovat saaneet A-korotuksen tai siihen johtavan lupauksen, on lähdettävä siitä, että uusista palkankorotusvaatimuksista toistaiseksi kaikilla tahoilla pidättäydytään.

Totetetut palkankorotukset johtivat siihen, että myös maataloudelle oli annettava kohonneita tuotantokustannuksia ja lisääntyneitä menoja vastaava korvaus. Kuluvan maaliskuun 1. päivänä hallitus teki asiasta päätöksen, jolla maataloudelle annettiin 8 % kompensaatio, määrältään 5,5 mrd markkaa. Kompensaatiopäätös lähtee siitä, että se koituu tasapuolisesti koko maatalousväestön hyväksi ja että se ei tule hintojen nousuna aiheuttamaan kuluttajille välittömiä lisärasituksia. Maatalousväestö, joka ei ole saanut korvausta kolmesta aikaisemmasta 5 % indeksikorotuksesta, olisi tietenkin toivonut itselleen runsaampaa kompensaatiota, ja vaatimuksia myönnettyä huomattavasti suuremmasta kompensaatiosta onkin - kuten tunnettua - esitetty, mutta selvää on, että niihin sellaisenaan menemällä olisi rikottu pohja vakauttamiselta. Tässä, niinkuin muissakin kysymyksissä, on ollut pakko lähteä siitä, että jokaisen on vaikeana aikana oltava pidättyväinen vaatimuksissaan. Tehtyyn ratkaisuun on katsottu voitavan mennä, kun on ollut perusteltua syytä olettaa, että myös muut kansalaispiirit, palkannauttijatkin, ovat valmiit tekemään uhrauksia kokonaisuuden hyväksi.

Palkankorotukset, maatalouden kompensaatio ilman että kuluttajahinnat nousevat, hinnanalennukset ja lapsilisän korotukset aiheuttavat valtiolle huomattavat lisämenot. Hallituksessa on laadittu alustava suunnitelma lisätulojen hankkimiseksi ja sen mukaan ovat vastaavat tulot valtiolle löydettävissä elintärkeätä kulutusta verottamatta tai kansalaisten välitöntä verotusta lisäämättä. Valtiovarainministeriössä suoritetaan yksityiskohtaisia valmisteluja toimenpiteiksi lisävarojen hankkimista varten.

Kun tarkastelemme tehtyjä ratkaisuja, voidaan niitä jokaista vastaan esittää painaviakin muistutuksia. Maassa tuotettujen elintarvikkeiden myyminen kuluttajille tuottajahintoja huomattavasti halvemmalla ja valtion varojen käyttäminen siihen ei ole terveen valtiontalouden mukaista. Lapsilisien korottaminen, niin hyödyllinen kuin se onkin nimenomaan monilapsiselle perheelle, jakaa valtion antaman yhteiskunnallisen tuen epäoikeudenmukaisesti silloin kun esim. varattomille vanhuksille ei kyetä maksamaan edes vastaavaa avustusta. Maatalouden kannattavuuden turvaaminen valtion tukitoimenpitein silloin kun se normaalisesti olisi hoidettava kuluttajahintojen kohottamisella, myös herättää arvostelua, nimenomaan maatalousväestön piirissä. Mutta hallitus on perusteellisen ja monen mielestä liiankin paljon aikaa vaatineen harkinnan jälkeen tullut siihen tulokseen, että nämä toimenpiteet ovat olleet välttämättömät, jotta tietä talouselämän vakauttamiselle voitaisiin tasoittaa. Joskus on sanottu viisastelevasti, että yhteinen etu on luotu suuresta määrästä yksityisiä epäkohtia. Jos hallitus onnistuu näillä toimenpiteillä, joita kutakin erikseen voidaan pitää epäterveellä pohjalla olevana, saavuttamaan kestävät vakiinnuttamisasemat ikäänkuin joustavan puolustuksen strategiaa käyttäen, voidaan sanoa, että edellä mainitsemani määritelmä yhteisen edun tekijöistä on meidän tapauksessamme osoittautunut todeksi.

Se toimintalinja, josta olen edellä tehnyt selkoa, on valittu monista vaihtoehdoista ja yksikään osapuoli ei ole saanut omia käsityksiään sellaisinaan hyväksytyiksi. Kukaan ei voi sanoa, ovatko nämä toimenpiteet parhaat mahdolliset tai edes oikeatkaan, eikä täyttä varmuutta ole siitäkään, että suurimmat pulmakysymykset olisivat jo takanapäin. Mutta käsitykseni on, että meillä on nyt pohja, jolta voimme ponnistaa eteenpäin siinä tietoisuudessa, että jos itse tahdomme, voimme selviytyä vaikeuksistamme. Voitolle pääsy edellyttää kuitenkin - kuten jo edellä olen korostanut - että kaikilla tahoilla ollaan valmiit tinkimään vaatimuksista. Talouselämämme reaalinen pohja on terve. Kaiken mustamaalauksen vastapainoksi haluaisin sanoa, että se on odottamattoman hyvä. Kansantulo kohosi viime vuonnakin raskaista lakoista huolimatta 6-7 %, mitä täytyy pitää erinomaisena saavutuksena. Myös valtiontaloutemme on kehittynyt vahvistuvaan suuntaan. Tuotanto on nyttemmin ollut vilkkaassa käynnissä, ja tilanne ulkomaankaupassa on vientimme kannalta hyvä, joskin tuontihintojen nousu vaikuttaa heikentävästi ulkomaankaupan tulokseen. Työtä meidän on kuitenkin tehtävä lujasti, jos mielimme kohottaa tuotantoa. Tuotannon häiriintymisellä olisi tällä hetkellä mitä kohtalokkaimmat seuraukset kansamme toimeentulolle. Siksi tuotannon tulee kaikilla aloilla jatkua entistä tehostetummin. Tilanne maailmassa on epävarma. Kukaan ei tiedä, mitä huominen päivä tuo tullessaan. Mutta kaiken epävarmuuden keskellä on yksi asia selvä, nimittäin se, että yhteiskuntamme elämää niin huolestuttavalla tavalla häiritsevät taloudelliset vaikeudet ovat varmasti voitettavissa, jos suhtaudumme niihin asiallisesti ja intohimottomasti sekä olemme valmiit sovitteluun eri kansalaisryhmien välillä. Viime aikojen merkit osoittavat, että kansamme todellakin on tajuamassa sen, että nykyinen maailmanaika vaatii kansaltamme rivien kokoamista. Pienikin kansa voi selviytyä, jos sillä paitsi Kaitselmuksen suojelusta on päättävä, luja tahto voittaa vaikeudet. Suomen kansalla on tällainen luja tahto. Siihen liittyy vain sellainen ominaisuus, että se tulee koko voimassaan esille ainoastaan silloin, kun maa on suurissa vaikeuksissa.

Hyvät kansalaiset! Nyt on tällainen tilanne käsillä. Me näemme ne vaaraan viittaavat näköalat, jotka yleinen maailmankehitys tarjoaa. Me käsitämme, että jatkuva rauhattomuus taloudellisella alalla omassa maassamme saattaa johtaa siihen, että myöhemmin, avoimen hädän hetkellä tapahtuva voimien kokoaminenkaan ei enää pelasta meitä suurilta taloudellisilta onnettomuuksilta. Sen vuoksi on täysi oikeus vedota jokaisen kansalaisen ja jokaisen ryhmän edesvastuuntunteeseen. Jos altis edesvastuuntunne määrää kansalaisten ja ryhmien toimet, silloin voidaan olla vakuuttuneita, että kansakunta voittaa taloudelliset vaikeutensa, koska meillä on siihen olemassa täysin riittävät aineelliset edellytykset. Nimenomaan on aihetta sanoa, että jos se yritys vakauttamiselle suotuisan pohjan luomiseksi, joka nyt on tehty, syystä tai toisesta epäonnistuu, ei näköpiirissä ole, mihin voimiin voimme turvautua uuden yrityksen tekemistä varten.

Parhaimmassakin tapauksessa meillä on monia taloudellisia pulmakysymyksiä edessäpäin. Niiden onnellinen ratkaisu edellyttää uhrauksia kansalaisten puolelta, niinkuin tähänastisetkin ratkaisut ovat vaatineet. Tämä on valtiovallan taholta pakko sanoa tulevaisuutta silmälläpitäen. Mutta toiselta puolen voidaan vakuuttaa, että valtiovallan käyttäjien päämääränä tulee olemaan maan kokonaisetu, ja se on loppujen lopuksi myös työmiehen, talonpojan, virkamiehen ja yrittäjien etu.

Päätän puheeni siihen, mistä sen aloitinkin, nimittäin viittauksella hallituksen ohjelmaan. Tämä ohjelma loppui vetoomukseen, joka tuntui silloin erittäin ajankohtaiselta: "Jokaiselta suomalaiselta vaaditaan nyt pidättyväisyyttä omien vaatimustensa esittämisessä ja uhrautuvaisuutta kokonaisuuden hyväksi. Yhteisvoimin ponnistellen kansamme voi luottavaisesti katsoa tulevaisuuteen". Tämä vetoomus on tänä päivänä yhäti yhtä ajankohtainen kuin se oli laatimisen hetkellä.