I Puheita ja lausuntoja

11. Tasavallan Presidentin puhe Turun Yliopiston ylioppilaskunnan 50-vuotisjuhlassa 9.11.1972

Speech by the President of the Republic on the Occasion of the 50th Anniversary of the Student Body of the University of Turku, November 9, 1972

Näkökohtia Suomen ulkopolitiikasta

Aspects of Finnish Foreign Policy

Niiden monien muutosten joukossa, jotka maailmassamme ovat uusimman ajan auettua tapahtuneet, on yksi merkittävämpiä ollut kansainvälisen yhteistyön kasvaminen ja monipuolistuminen. Kansainvälisen ajattelutavan sekä kansainvälisen toiminnan tarve ja arvo ovat ennenaavistamattomalla tavalla lisääntyneet. Kuta vilkkaampi ja laajempi kansojen välinen vuorovaikutus ja yhteistyö ovat, sitä suurempi merkitys on valtioiden ulkopolitiikalla.

Kaukana ovat ne ajat, jolloin jokin valtakunta saattoi harjoittaa muista maista täysin riippumatonta ulkopolitiikkaa. Nyt on asianlaita se, että jokaisen maan, suurimmankin, ulkopolitiikka on tavalla tai toisella sidoksissa kansainväliseen politiikkaan. Sen perusteella on voitu sanoa, että yksityisen maan kansallinen ulkopolitiikka on kansainvälistä politiikkaa tämän valtion omasta näkökulmasta katsottuna.

Maan ulkopolitiikan tehtävänä on käytettävissä olevin keinoin suojata maan itsenäisyyttä ja toimintamahdollisuuksia. Niiden monien keinojen joukosta, joita maalla tässä tarkoituksessa on käytettävissään, haluaisin mainita ulkopoliittisen luotettavuuden. Luotettavuus on tärkeä tekijä ystävällisissä suhteissa olevien valtioiden välillä, mutta samaten on asia myös täysin vastakkaisia kansallisia tai kansainvälisiä intressejä edustavien valtioiden tai valtioryhmien kesken. Lienee sallittua eräänä tuoreena esimerkkinä mainita ns. Salt-sopimus. Sen tiellä oli monia esteitä. Tärkeänä edellytyksenä sen syntymiselle on varmaankin ollut tietty vähimmäismäärä keskinäistä luottamusta siihen, että sopimus pidetään.

Tässä yhteydessä en voi välttyä valittaen viittaamasta siihen keskinäisen luottamuksen puutteeseen, mitä on ollut havaittavissa pohjoismaisessa taloudellisessa yhteistyössä.

Erityisen tähdellinen on ulkopolitiikan nauttima luottamus ns. puolueettomien valtioiden kohdalla.

Vuoden 1968 presidentinvaalien alla viritettiin keskustelu Suomen puolueettomuuspolitiikasta. Esitin käsityksenäni, että maan puolueettomuuspolitiikalla on arvoa ainoastaan sillä edellytyksellä, että ulkovallat luottavat sen jatkuvuuteen ja vilpittömyyteen. Silloisen vastapuolen taholta taas tuotiin esille sellainen mielipide, että puolueettomuutemme voi toteutua ainoastaan aseellisen selkkauksen tai sodan aikana. Tätä täyttymystä odotellessamme meidän tulisi sen mukaan varautua siihen, että mahdollisen sodan aikana teemme "sitovan ennakkoilmoituksen" asennoitumisestamme, ilmeisesti sen, että me emme ole leikissä mukana.

Muistan vastanneeni, että minun on ollut vaikea uskoa silmiäni, kun vakavassa keskustelussa esitetään käsitys, että Suomi tarvitsisi sodan tai aseellisen selkkauksen tapaisia "hyödykkeitä", voidakseen osoittaa olevansa puolueeton maa. Liioin en voinut ymmärtää sellaista ulkopoliittista impivaaralaisuutta, että valtakunnan etu mahdollisen sodan aikana voitaisiin turvata "sitovalla ennakkoilmoituksella", siis yksipuolisella julistuksella, jota kaikki asianomaiset noudattakoot.

Valtio voi tietenkin kuuluttaa itsensä puolueettomaksi sekä rauhan että sodan aikana, mutta mikä arvo tällaiselle ilmoitusasialle annetaan, riippuu kokonaan siitä, miten ulkovallat suhtautuvat maan politiikkaan kokonaisuudessaan. Täten yksipuolisen puolueettomuusjulistuksen käytännöllinen arvo on enemmän kuin kyseenalainen.

Kun käymme tarkastelemaan Suomen puolueettomuusasemaa ja puolueettomuuspolitiikkaa, on meidän palauduttava huhtikuussa 1948 Moskovassa käytyihin Suomen ja Neuvostoliiton välisiin sopimusneuvotteluihin. Stalin oli ehdottanut Suomelle sopimusta ystävyydestä, yhteistyöstä ja keskinäisestä avunannosta. Eduskunnan ja hallituksen epäilevästä ja osittain vastustavastakin kannasta huolimatta Paasikivi päätti aloittaa sopimusneuvottelut ja sitä varten lähti valtuuskunta Moskovaan. Suhteellisen nopeasti päästiin yhteisymmärrykseen sopimustekstistä. Viimeiseksi jäi kysymys Paasikiven valtuuskunnalle formuloimasta kappaleesta sopimuksen johdantoon, preambulaan. Kappaleen tarkoitus oli turvata Suomelle oikeus olla suurvaltojen välisten ristiriitojen ulkopuolella. Ulkoministeri Vyshinskin kanssa käytyjen loppuneuvottelujen jälkeen johdantoon hyväksyttiin seuraava kappale: "ottaen huomioon Suomen pyrkimyksen pysyä suurvaltojen välisten eturistiriitojen ulkopuolella".

Siihen aikaan, kun ystävyys- ja avunantosopimus 6.4.1948 solmittiin, vallitsi maailmanpolitiikassa "kylmän sodan" jäätävä kausi. Paasikivi oli huolissaan siitä, että Suomi joutuisi ottamaan kantaa kahden supervallan välisiin erimielisyyksiin ja tämä huolestuminen oli niin suuri, että hän esimerkiksi suorastaan pelkäsi Suomen pääsevän jäseneksi YK:hon. Tältä pohjalta on nähtävä Paasikiven ehdotus Suomen oikeudesta pyrkiä pysyttelemään suurvaltojen ristiriitojen ulkopuolella. Johdannon mainittu kohta ei Paasikivelle silloin merkinnyt mitään muuta kuin mitä siinä oli sanottu: pyrkiä olemaan näkymättömänä, milloin suuret ovat erimieltä.

Kun me suomalaiset nyt korostamme puolueettomuusasemaamme ja perustelemme sitä yya-sopimuksella, ja kun Neuvostoliiton taholta vuoden 1956 jälkeen on tunnustettu yya-sopimuksen mahdolliseksi tekemä puolueettomuuspolitiikkamme, ei ole kuitenkaan syytä salailla, että puolueettomuutemme sopimuspohjainen perusta ei ole suinkaan vahva, jos siihen on pakko turvautua. En erehdy, kun sanon, että laajentunut yhteistyö maittemme välillä sekä kasvanut luottamus on ratkaisevasti vaikuttanut siihen, että Neuvostoliitto on Suomen ja Neuvostoliiton välisissä tiedonannoissa sekä omissa julkaisuissaan tunnustanut Suomen puolueettomuuspolitiikan. Kun luottamus sanan parhaassa mielessä ei koskaan ole yksipuolista, on mielihyvin todettava, että ajan kokemusten mukaan on Suomen kansan parissa luottamus Neuvostoliittoon hyvänä naapurina luonut luotettavan pohjan keskinäiselle ystävyydelle ja monipuoliselle yhteistyölle.

Meillä ei ole varaa langeta itsepetokseen ja sen vallassa poliittisia tosiasioita aliarvioiden olettaa, että puolueettomuudellamme on kansainvälisoikeudellisesti sitova garantia, vakuus. Tästä saattaa seurata, että laiminlöisimme sellaisen järkevän ulkopolitiikan harjoittamisen, jonka perusteella puolueettomuuspolitiikkamme osoittautuu edullisimmaksi vaihtoehdoksi niin meille kuin tärkeille lähinaapureillemmekin. Tässä yhteydessä on paikallaan lainata Paasikiven sanoja puheesta itsenäisyyspäivänä 1948: "Sopimuksen rinnalla on olemassa luottamuksellisen naapuruuden ja hyvän tahdon kirjoittamattomat lait, joiden niinikään tulee ohjata naapurien välejä. Näitä kirjoittamattomia naapuruuden lakeja Suomi ei ole unohtava, vaan on päämääränään pitävä pyrkiä eri aloilla, niiden joukossa taloudellisella ja sivistyksellisellä, lisäämään ja lujittamaan vuorovaikutusta hyvien ja luottamuksellisten välien kehittämiseksi ja vahvistamiseksi Neuvostoliiton kanssa."

Tärkeänä tekijänä siihen, että Suomi ja Neuvostoliitto ovat yhteisesti todenneet Suomen harjoittavan aktiivista rauhantahtoista puolueettomuuspolitiikkaa on tietenkin ollut, että Suomi ei ole pyrkinyt piilottautumaan puolueettomuutensa taakse, vaan on ollut valmis vastuunsa tuntien toimimaan aktiivisesti sen pyrkimyksen puolesta, johon meidän puolueettomuuspolitiikkamme menestys nojaa: rauhan puolesta. Vaikutusta vailla ei tässä suhteessa varmaankaan ole ollut Moskovassa vuonna 1969 pitämässäni puheessa esitetty käsitys: Suomi ei ole puolueeton sodan ja rauhan kysymyksissä: se on rauhan puolesta sotaa vastaan. Silloin kun omat keskeiset etumme ovat olleet kysymyksessä, Suomi on vastoin yya-sopimuksen johdannon alkuperäistä tulkintaa ottanut kantaa myös suurvaltojen välisissä erimielisyyksissä, ei toisen puolesta toista vastaan, vaan tavalla, joka mielestämme edistää sovittelujen ja rauhan asiaa. Sellainen on ollut suhtautumisemme Saksojen kysymykseen.

Kiistämätön tosiasia on, että kansainvälinen kehitys antaa puolueettomuudelle oman ajankohtaisen leimansa. On ollut aikoja, jolloin Suomen samoin kuin monien muiden pikkuvaltioiden kannalta oli tarkoituksenmukaisempaa noudattaa "näkymättömänä pysymisen politiikkaa", politique d`effacement, Yrjö-Koskisen viljelemää ilmaisua käyttääkseni. Toisen maailmansodan kokemukset olivat osoittaneet, että pienten valtioiden mahdollisuudet vaikuttaa kansainväliseen kehitykseen olivat vähäiset. Nyt olosuhteet ovat muuttuneet ja rauhan puolesta on sekä mahdollista että välttämätöntä aktiivisesti toimia. Asetekniikan kehitys on vienyt siihen, että aseiden käyttö on vailla mieltä ei vain suurvaltain kesken, vaan myös muissa yhteyksissä. Amerikkalaisten käymä Vietnamin sota on esimerkki vanhentuneen poliittisen ajattelutavan synnyttämästä verisestä käytännöstä, joka jatkuessaan ennennäkemättömän julmana ja viattomia uhreja säästämättä saa aikaan mieletöntä hävitystä ja lisääntyviä inhimillisiä kärsimyksiä. Sodan heijastusvaikutuksia itse Yhdysvalloissa ja muualla emme varmuudelle tunne, mutta epäämätöntä on, että ne ovat kaikkialla kielteisiä. Tällaisista asioista voivat puolueettomatkin ilmaista kantansa. Niin selvästä asiasta on kysymys.

Kokonaiskuvan kannalta on tärkeää todeta, että läntiset suurvallat ovat 1960-luvun alussa expressis verbis tunnustaneet Suomen puolueettomuuspoliittisen linjan ja ovat myös käytännön toimissaan osoittaneet luottavansa siihen. Tästä on osoituksena, että Suomelle on viime vuosien aikana uskottu eräitä tärkeitä kansainvälisiä luottamustehtäviä, viimeksi näistä Euroopan turva- ja yhteistyökonferenssin valmistelujen isännyys.

Minun on jo jonkin aikaa tehnyt mieleni rauhoittaa erityisesti suomalaista mielipidettä puolueettomuuspolitiikkaamme kohdistetun hermostuneen huomion johdosta. Joskus näet tuntuu siltä kuin tietynlainen alemmuuskompleksi olisi meillä vartioimassa puolueettomuus-sanan käyttöä. Jos se jää joskus pois, ollaan valmiita synkkiin johtopäätöksiin. Itse koetan välttää tämän tärkeän sanan turhaa tyrkyttämistä kaikkialle. Ei meidän poliittinen linjamme ole yhden sanan alituisen toistamisen varassa.

Olen halunnut käyttää juuri nyt puheenvuoron Suomen puolueettomuuspolitiikasta, koska tämän syksyn aikana ulkomailla on tarkoituksellisesti esitetty Suomen ja Neuvostoliiton suhteet ja Suomen ulkopolitiikan menettelytavat väärässä valaistuksessa.

Kuten muistetaan, sen jälkeen kun neljä suurvaltaa olivat 23.8.1971 allekirjoittaneet Berliiniä koskevan sopimuksen, ja kun siten Saksan kysymyksen poistuminen suurvaltojen eturistiriitojen aihepiiristä oli edessämme, Suomen hallitus 10.9.1971 esitti sekä Saksan Liittotasavallalle että Saksan Demokraattiselle Tasavallalle neuvottelujen aloittamista Saksojen diplomaattisesta tunnustamisesta, Suomen puolueettomuuden hyväksymisestä, väkivallan käytön hylkäämisestä sekä avoimiksi jääneiden taloudellisten ja oikeudellisten kysymysten selvittämisestä. Kun ehdotukseen ei saatu Liittotasavallan myönteistä vastausta, Suomen hallitus esitti 10.7.1972, että sen mielestä aika on kypsä aikaisemmin tehdyn ehdotuksen toteuttamiselle. Sen jälkeen alkoivat neuvottelut DDR:n kanssa, jotka päättyivät 6.9.1972. Suomi ja DDR sopivat diplomaattisuhteiden solmimisesta maiden välillä ja DDR ilmoitti muun muassa kunnioittavansa Suomen pyrkimystä toteuttaa puolueettomuuspolitiikkaa.

Kun vastaavanlaisia neuvotteluja ei samaan aikaan ollut käyty Saksan Liittotasavallan välillä, on ulkomaisessa lehdistössä esitetty monenmoisia arviointeja Suomen tarkoituksista sekä myös Suomen epäonnistumisesta. En katso aiheelliseksi kosketella kuin yhtä ainoaa näistä spekulaatioista.

Miksi Suomi on Saksojen pakettiin sisällyttänyt puolueettomuutensa tunnustamisen? Se on kysymys, johon ulkomailla on vastattu seuraavanlaisesti: Suomessa on tietyllä huolestuneisuudella pantu merkille, että Neuvostoliiton viranomaiset ja neuvostoliittolainen julkinen sana ovat viime aikoina vähenevässä mitassa määritelleet suomen ulkopolitiikan puolueettomuuspolitiikaksi. Vahvistaakseen asemaansa Neuvostoliittoon nähden Suomi on etsinyt tukea nimenomaan Saksan Demokraattisesta Tasavallasta ja siinä tarkoituksessa halunnut saada siltä tunnustuksen Suomen puolueettomuuslinjalle.

Minun on tämäntapaisen "selvityksen" johdosta täysin päättävästi sanottava, että se on pelkkää pötyä. Suomi on hoitanut idän suhteensa kahdenkeskisin neuvotteluin luottamuksen ja yhteisymmärryksen merkeissä. Niin tulee vastakin tapahtumaan. Suomi ei tarvitse ulkopuolisia takuumiehiä hyville suhteilleen Neuvostoliiton kanssa, eikä Suomi käytä mitään kolmatta valtiota lyömäaseenaan Neuvostoliittoa vastaan, ei ole käyttänyt eikä tule käyttämään. Vielä vähemmän tulisi kysymykseen, että Suomi haluaisi kylvää epäsopua - siihenkin on viittoiltu - Varsovan liiton jäsenmaiden kesken. Suomi ei pyri käyttämään suhteissaan Neuvostoliittoon kiertoteitä eikä etsimään itselleen etuja "väärän koivun takaa", kuten suomalainen sananlasku sanoo. Suomi on halunnut omalta osaltaan selvittää Saksan kysymyksen tavalla, joka ei jätä menneisyyden varjoille palaamisen mahdollisuutta, sekä alusta alkaen saattaa Saksojen suhteet Suomeen meidän kansainvälisen asemamme saavuttamiin puitteisiin.

Toinenkin ankka DDR:n kanssa tehdyn sopimuksen tiimoilta on ammuttava. Eräissä länsimaisissa julkaisuissa on oltu niin nokkelia, että DDR:n kanssa parafoitu sopimus on saatu yhdistetyksi Suomen ja EEC:n välillä käytyihin kaupallisiin neuvotteluihin. Suomi on muka tehnyt aloitteen DDR:n tunnustamiseksi turvatakseen itselleen mahdollisuuden kaupalliseen yhteistyöhön EEC:n kanssa. Taikka niinkuin kööpenhaminalainen Berlingske Tidende kirjoitti 31.7.1972: "On ollut arveluja siitä, että Suomen peli, joka voi johtaa DDR:n mutta ei BRD:n tunnustamiseen, tapahtuu Neuvostoliiton painostuksen alla ja että Neuvostoliitto vastapalvelukseksi sallii Suomen allekirjoittaa EEC-sopimuksen." Tämäkään ylen rikkiviisas kuvitelma ei pidä paikkaansa. Näillä kahdella asialla ei näet ole mitään yhteyttä toistensa kanssa, eikä voisi ollakaan, koska Suomen neuvotteluesitys Saksoille viime vuoden syyskuussa tapahtui paljon aikaisemmin kuin oli mitään tietoa, voidaanko päästä edes keskustelujen alkuun tai sopimukseen EEC:n kanssa kaupankäynnistä ja sen ehdoista. Saksojen tunnustamisen ja EEC-sopimuksen niputtaminen yhteen olisi niin läpinäkyvä "kikka", että ainakaan Suomen hallitus ei voi sellaiseen sotkea itseään. Saman saatan sanoa siitä ajatusteelmästä, että Suomi muka on halukas tekemään sopimuksen SEVin kanssa luodakseen silläkin tavoin edellytyksiä EEC-sopimuksen allekirjoittamisella ja ratifioinnille. Ei Suomen ulkopolitiikka rakennu sorminäppäryydelle, joka paljastuisi kuin huonon taikurin hattutemppu. Suomen ulkopolitiikka on vakavaa ja vastuunalaista työtä.

Kun olen tässä maininnut EEC-sopimuksen, on paikallaan torjua erään valtamerentakaisen Suomelle äreän artikkelin sisältämä väite, että Suomessa ei ole kysymystäkään liittymisestä EEC:n jäseneksi, kuten saattaa olla laita Norjan ja Tanskan. "Suomalaiset sanovat suoraan, etteivät he voi edes harkita sitä, sillä Venäjä ei voisi sitä suvaita". Tähän ei tarvitse vastata muuta kuin että Suomessa ei millään lievästikään vastuunalaisella taholla ole hetkeäkään ajateltu jäseneksi liittymistä EEC:hen. Suomi haluaa näet säilyttää taloudellisen riippumattomuutensa ja valtiollisen itsemääräämisoikeutensa.

Ei ole syytä käydä käsittelemään Suomen ja EEC:n välillä parafoitua vapaakauppasopimusta, koska asian käsittely on Suomessa kesken. Mutta juuri tässä vaiheessa on tarpeen sanoutua mitä jyrkimmin irti oppositiota edustavan "Uuden Suomen" 16.4.1971 julkaisemasta artikkelista, jossa on kirjoitettu mm. "Mikäli laajentumisneuvottelut epäonnistuvat, merkitsisi se läntisen yhtenäisyyden heikentymistä ja korttien pelaamista vastustajain käsiin. - - - Meidän eurooppalainen tulevaisuutemme on kiinni yhdentymisneuvottelujen onnistumisesta, neuvottelujen, joiden päämääränä on järkevästi organisoitu eurooppalainen hallitus".

On todella ällistyttävää, että "Uusi Suomi", joka on turhaan puuhaillut päästäkseen Suomen hallituksen äänenkannattajaksi, kuvittelee olevan helpompaa päästä "organisoidun eurooppalaisen hallituksen", suomenkieliseksi äänitorveksi. Voin vakuuttaa myös tulevaisuutta varten, että tuossa "järkevästi organisoidussa eurooppalaisessa hallituksessa" ei suomalaisilla ole osaa eikä arpaa. Nyt käsittelyn alaisena oleva EEC-sopimus ei suinkaan siihen veisi. Eikä yleensä mikään kaupallinen järjestely, jonka teemme lännen suunnalla, voi vastoin omaa etuamme suistaa meitä sellaiselle tielle, joka johtaisi taloudellisen yhteistyön edellytysten heikentymiseen idän suunnalla. Siitä pystymme kyllä huolehtimaan. Tahtoisinkin omana mielipiteenäni esittää, että jos tullisopimus EEC:n kanssa tehtäisiin ja myöhemmin havaittaisiin, että se estäisi Suomen ja Neuvostoliiton kauppaa lisääntymästä niin kuin sen jatkuvasti tulee lisääntyä, on Suomen käytettävä hyväkseen EEC-sopimukseen sisältyvää kolmen kuukauden irtisanomisoikeuttaan.

Hyvät Kuulijat,

Eilen parafoitiin Bonnissa Saksan Liittotasavallan ja Saksan Demokraattisen Tasavallan välinen perussopimus, joka merkitsee sitä, että molemmat valtiot tunnustavat toistensa hallitukset ja jonka pohjalla molempien valtioiden väliset suhteet järjestetään yhteistyön aikaansaamiseksi. Kun Suomen hallitus 10.9.1971 ilmoitti olevansa valmis neuvottelemaan molempien Saksojen diplomaattisesta tunnustamisesta, esiintyi ääniä, joissa arvosteltiin Suomea liiasta kiirehtimisestä. Kulunut vuosi osoittaa, että me emme tehneet aloitettamme ajattomalla ajalla, vaan päinvastoin varsin sopivana ajankohtana. Suurten ratkaisujen takana on usein monia pieniä yksityiskohtia, jotka kuitenkin ovat omalla vähäisellä vaikutuksellaan olleet myötävaikuttamassa ratkaisun aikaansaamiseen. Toivomme, että meidän viime syksyisellä aloitteellamme on ollut edes tällainen vähäinen vaikutus merkittävän Euroopan rauhaa edistävän sopimuksen syntymiseen.