Raha rehtiin rintaan.

Kun Ruotsin nuori kuningas Karl XVI Gustaf kävi äskettäin ilmeisesti onnistuneella valtiovierailulla Suomessa, vaihdettiin vallitsevan käytännön mukaan kunniamerkkejä ynnä -solkia aivan riittävässä määrin. Jokaiselle, ken jollakin kulmalla oli korkeissa tapahtumissa mukana, pantiin risti rintaan.

Näin joutui - ja ennenkaikkea - myös pääministeri Kalevi Sorsa korotetuksi ylhäiseen ritarisäätyyn. Onko se käsitettävä ymmärrettäväksi kateudeksi, kun ruotsinmaalainen Dagens Nyheter kirjoitti, että Ruotsin pääministeri Olof Palmelle ei noita nauhoja olisi saanut pakollakaan uuman ympärille.

Tuostapa tuleekin mieleen, että tänä vuonna, tarkemmin sanoen kuluvan joulukuun 3. päivänä suoritettiin Ruotsissa vihoviimeinen ritari- ja kunniamerkkien jakaminen. Yli 200-vuotinen traditio katkaistiin kuin lihaveitsellä: vuoden 1975 alusta lähtien ei ruotsalaisille anneta kunniamerkkejä. Kun reformia ei haluta ulottaa kuitenkaan niin pitkälle, että se saattaisi närkästyttää ulkovaltojen kansalaisia, joilla on täysi syy odottaa myös ruotsalaista kunniakillutinta, on viisaasti päätetty, että vieras on parempi kuin oma. Se tahtoo sanoa, että valtiovierailuja Ruotsiin ei tarvitse karttaa, kyllä sieltä merkkejäkin pesee.

Kovin runsas ei kunniamerkkien jäähyväisjakelu kuitenkaan ollut. Kaiken kaikkiaan sai 797 Ruotsin miestä ja naista säätynsä mukaisen kunniamerkin. Lasketaan, että 25 000 elävällä ruotsalaisella on jokin virallinen komentaja-, ritari- tai mitalimerkki.

Lehdet kertoivat erikoisesti, että paitsi keihäänheittäjä Gunnar Pettersonia, josta tuli Vaasa-ritari, korkeimman kunniamerkin Serafimer-komentajaristin sai tohtori Marcus Wallenberg, meilläkin hyvin tunnettu suomalainen vuorineuvos. Tämän jälkeen on Ruotsissa 14 Serafimer-komentajaa. Ulkolaisia saattaa tulla vielä millä mitalla tahansa. Voisipa suorastaan olla paikallaan varoittaa Ruotsin suomalaisia hankkimasta turhan takia Ruotsin kansalaisuutta. Suomen kansalaisuutensa säilyttämällä he, tai ainakin joku heistä, voisi saada vaikka Serafimerin komentajamerkin.

(Serafimerin kantajille on kunniamerkistä iloa vielä kuolemankin jälkeen. On nimittäin säädetty, että Serafimer-ritarin hautaustilaisuuden aikana, missä maailmankolkassa se tapahtuukin, Tukholman hovikirkon kuolinkelloja soitetaan puolen tunnin ajan. Tiettävästi on vain kaksi poikkeusta tapahtunut. Mussolinin hautaus tapahtui niin poikkeuksellisissa oloissa, että kellonsoittajalla ei ollut siitä tietoa. Toinen valtionpäämies, nimittäin de Gaulle jäi myös sanomakelloitta. Olisiko de Gaulle ne kieltänyt vai oliko vika ollut kommunikaatioyhteyksien kehnoudessa?)

Ruotsin kuningaskunta ei siis enää jaa kunniamerkkejä.

Suomen tasavalta sen sijaan tarjoaa niitä kahdesti vuodessa: suurjakelu itsenäisyyspäivänä ja toinen jakelu sotilaille toukokuun 16. päivänä sen muistoksi, että Valkoinen Armeija järjesti juhlaparaatin Helsingissä.

Suomessa kunniamerkkejä annetaan reilusti, kun kerran on antamaan ruvettu. Tarkkaa lukua ei tänäkään vuonna taida olla tiedossa, mutta yli neljäntuhannen se nousi. Meillä ovat kunniamerkit jatkuvasti arvossa. Se johtuu siitä, että saaja itse on tyytyväinen ja osattomaksi jäänyt naapuri kateellinen. Mutta tämä makeus tai katkeruus liittyy kaikkeen yhteiskunnan taholta osoitettuun tunnustukseen. Arvonimet ovat tosin vielä pahemmassa jamassa kuin ritarimerkit. Ne tulevat peliin jo kohta onnistuneen synnytyksen jälkeen.

Meillähän on otettu se hyvä tapa, että kunniamerkkejä ei anneta ainoastaan harvoille terävänpään herroille, vaan runsaasti myös monille ns. miehistöpirtissä asuville. Tämä on aivan oikea suunta. Jos meilläkin olisi menetelty samoin kuin Ruotsissa, että vain yhteiskunnan korkemmilla askelmilla olevat muutenkin sekä rahaa että kunnianosoituksia saaneet henkilöt pääsisivät tähtisateesta osallisiksi, niin pian nousisi melkoinen rähinä koko laitoksen lakkauttamisesta.

Tuntuukin suorastaan ihmeelliseltä, että meillä ei kunniamerkeistä ole syntynyt juuri nimeksikään riitaa. Sitävastoin Ruotsissa oli miltei keskeisellä tilalla, kun kuningaskuntaa ryhdyttiin demokratisoimaan ja ottamaan kuninkaalta kaikki valta, että kunniamerkeistä on päästävä eroon.

Lähellä se oli muuten meilläkin hallitusmuotoa säädettäessä. Perustuslakivaliokunta oli hyväksynyt hallitusmuotoon pykälän, että aatelisarvoja ei tasavallassa annettako älköönkä käytettäkö aatelisarvoja, arvonimiä eikä ritarimerkkejä. Eri vaiheitten jälkeen tehtiin lehmäkauppa eli kompromissi oikeiston kanssa. Vasemmisto hyväksyi arvonimet ja kunniamerkit, oikeisto taas vastapalvelukseksi hyväksyi 6 §:ään kappaleen: "kansalaisten työvoima on valtakunnan erikoisessa suojeluksessa".

Kun muistaa 30-luvun pulavuodet, ja silloisen työvoiman suojelun, niin nousee hymy huuleen. On siinäkin kompromissi.

Kun Ruotsissa sanottiin hyvästejä kunniamerkeille, palautettiin mieleen runoilija Erik Gustaf Geijerin sanat: "On yhtä suuri häpeä, jos sinulle on Pohjantähden ritarimerkki taikka jos sinulla sitä ei ole." Taikka Johan Henrik Kellgren, joka kaksisataa vuotta sitten sanoi: "sano minulle jonkin suuren kunniamerkin saaja, joka ei olisi pieni ihminen".