Sodan päätyttyä tulin kansanedustajaksi Kainuusta. Siellä olin viettänyt kasvuvuoteni ja sieltä olin lähtenyt maailmalle. Minun tuli uudessa kansanedustajan tehtävässäni tarkoin perehtyä sotien hävittämän Kainuun olosuhteisiin, vertailla miten oli eletty 1930-luvulla ja miten elettiin nyt. Tämä tieto oli saavutettavissa ainoastaan paikan päälle ulottuvilla käynneillä. Useaan otteeseen kiertelinkin Kainuuta. Pääministerikaudellani ulotin retkeni tiettömien taivalten taakse, jossa entistä paremmin tulin tuntemaan Kainuun kansan.

  Tiesin 1930-luvulta lähtien, että tiettömyys oli yksi Kainuun peruspuutteista. Savottavuosiltani tiesin tämän myös erittäin hyvin. Siksi otin ohjelmaani käynnit näillä Jumalan hylkäämillä alueilla.

  Kirjoittelin epäkohdista varsin uutterasti, ei vain Kainuun lehtiin, vaan myös pääkaupunkilaiselle lukijalle. Silloin piti vaikuttaa, kun siihen oli tilaisuus.

  Paljon oli Kainuun pienviljelijä jäljessä Etelä-Suomen maatalousväestöstä. Usein oli työ ja tuska selvittää Kainuussa sitä kehitystä mikä oli tervanpolttajan jättänyt vähille vauraampien alueiden väestön rinnalla, ja se, mikä näissä vakavissa pirttikeskusteluissa oli tullut puheeksi, jätti paljon kulkijan tunnon päälle.

  Useimmiten juuri tien ja kulkuyhteyksien puute nähtiin suurimpana erottavana tekijänä pohjoisen ja etelän välillä. Eikä siinä puhe auttanut, piti panna toimeksi, jotta välttämätön tie olisi saatu rakenteille ja rakennetuksi.

  Kainuusta laajenivat matkani Lappiin. Sama tien puute vallitsi sielläkin.

  Paljon ovatkin olosuhteet muuttuneet. Eräässä lausunnossaan Koillis-Suomen kirjailija Kalle Päätalo on kuvannut kehitystä näin:

  "Tuntuu uskomattomalta, että selkosen taipaleet, joita kävellä leppastiin silloin kun minä olin savottamies vuorokausitolkulla, nyt ajetaan autolla muutamassa kymmenminuuttisessa".

Samaa todistavat Matti Saanion nyt parikymmentä vuotta myöhemmin ottamat valokuvat, jotka ovat kirjan kuvituksena sekä hänen matkakertomuksensa:

"Lähdin liikkeelle kartan ja kertomuksien kanssa. Poikkesin taloihin, joissa oltiin ystävällisiä ja myötämielisiä asialleni.

Otin valokuvia, katselin kehitystä, jätin loput herkkyyden varaan.

Huomasin nykypäivän ja mukanani olleiden kertomusten välillä hurjan eron: teitä oli ilmestynyt tiettömiin kyliin. Pääsin autolla jokaiselle pihalle. Poikkeuksen teki Julman veljesten talo, joka oli tiettömän tien päässä, autioituneena. Muutenkin talot olivat osittain autioituneet näiden 25 vuoden aikana, talojen vanhat emännät ja isännät olivat kuolleet, tilalle olivat tulleet uudet raivaajat".

Muistoni matkoistani Kainuussa ja Lapissa täyttävät mieleni tyydytyksellä ja ilolla. En tietenkään saanut kaikille mitä toivoin, mutta jo seurustelu kainuulaisten ja pohjoissuomalaisten kanssa oli rattoisaa ja paljon antavaa. Suomen kieli on vivahdusrikasta kaikkienkin murteiden osalta. Kainuu ja Lappi eivät suinkaan jää tässä tarkastelussa viimeisiksi.

Vielä eräs tarina. Hirvaskairassa kierrellessämme lokakuun alkupuolella poikkesimme Onni Mukkalan kanssa Tarsa-Pekan luona. Tähän patikkareissuun liittyy kuuluisa kertomus "toisesta tohelosta". Kirjoittajan vapautta käyttäessäni vuonna 1952, olen korvannut matkakertomuksessani tuon tarinan "lainatuilla kahvikupeilla", mutta totuuden nimessä kerron mitä tapahtui:

Istuimme kahvipöydässä ja minä läikäytin vahingossa kahvia pöytäliinalle. Emäntä lohdutteli, ettei sellaisesta kannata välittää, sattuuhan sitä. Mutta kun isännälle tuli sama vahinko, niin jo emäntä torui: "No, siinä on mulla kans toinen tohelo!"

  Jouluna laitoin Tarsarantaan paketin, jossa oli tusinan verran kahvikuppeja. Tervehdyksessä luki: "Siltä toiselta tohelolta."

Urho Kekkonen