Riitelevät ranskalaiset.

Samaan aikaan kuin koko maailman jännittynyt mielenkiinto on kohdistunut Tunisiaan ja Italian saarille, riitelevät ranskalaiset kenraalit Giraud ja de Gaulle läheisessä Algerin kaupungissa siitä, kumpi heistä suurin olisi. Yhteen aikaan näytti jo siltä, että sotaonnen kääntyminen liittoutuneille suopeaksi olisi kyennyt aikaansaamaan sen sovinnon näiden Vichy`tä vastustavan Ranskan johtomiesten välille, jota vastoinkäymiset eivät olleet kyenneet synnyttämään, mutta pian nostivat uudet erimielisyydet entistä korkeamman seinän yhteistyön tielle. Sekä Englannin että USA:n poliittiset johtajat ovat tehneet parhaansa vastakohtaisuuksien tasoittamiseksi, mutta siitä huolimatta Giraud`n ja de Gaullen välinen, nykyisissä olosuhteissa suorastaan tragikoomillinen riita on jatkunut kuukaudesta toiseen. Samaan aikaan kuin Englanti ja USA suorittavat kuumeenomaisesti sotilaallisia valmisteluja hyökkäystä varten Eurooppaan, tuhlaavat heidän liittolaisinaan olevat ranskalaiset voimiaan repivään poliittiseen taisteluun, jonka kuohupäisiä laineita ei edes yhteinen päämäärä saa tyyntymään.

Mehän kaikki tunnemme nämä herrat: Giraud`n ja de Gaullen. Edellinen on rohkea ja etevä sotilas, kahdesti joutunut saksalaiseen sotavankeuteen, mutta molemmilla kerroilla siitä karannut. Sen jälkeen kun hän v. 1940 jouduttuaan vangiksi oli kieltäytynyt antamasta kunniasanaansa siitä, ettei karkaisi, oli hänet asetettu kovan vartioinnin alaiseksi, mutta sittenkin tämä kookas kenraali - niinkuin kerrotaan, naiseksi pukeutuneena - pääsi pakoon Sveitsin rajan yli ja meni Ranskaan. Sieltä hän vähän ennen liittoutuneiden maihinnousua siirtyi Pohjois-Afrikkaan. Amiraali Darlanin murhan jälkeen hän sai amerikkalaisen sotilaspäällystön avulla johtoonsa Pohjois-Afrikan ranskalaiset alueet ja siellä olevat ranskalaiset joukot. Siitä lähtien hän on määrätietoisesti pyrkinyt sopeuttamaan toimenpiteensä pohjois-Afrikassa olevien liittoutuneiden sotilasjohdon tarkoitusperien hyväksi, mutta vastustanut samalla de Gaullen tunkeutumista hallitsemalleen alueelle.

De Gaulle on taas nuoremman vuosiluokan miehiä. Hän herätti 1930-luvun alkupuolella huomiota aloittamalla intohimoisen taistelun Ranskan sotilasjohtoa vastaan, vaatien tehokkaan panssariarmeijan luomista, sillä Maginot-linja ilman liikkuvaa motorisoitua armeijaa olisi hänen mielestään voimaton Saksan uudenaikaisesti aseistetun armeijan hyökkäystä vastaan. Everstiluutnantti de Gaullen tästä asiasta kirjoittama kirja saavutti Saksassa, jonka armeijassa myös suoritettiin taistelua vanhan ja uuden koulun välillä, niin suurta huomiota, että se käännettiin saksaksi. Voidaan siis sanoa, että se osaltaan oli tukemassa niitä voimia, jotka kehittivät Saksan armeijasta hirvittävän iskukykyisen teräsarmeijan, moottorijyrän, joka vastustamattomasti ruhjoi Maginot-linjan ja tallasi alleen Ranskan armeijan.

Toisen maailmansodan puhjetessa oli de Gaulle syrjään heitetty, vallitsevaa koulukuntaa menestyksettä arvosteleva eversti. Mutta kun Saksan panssariarmeijan voitollinen eteneminen Ranskassa oli osoittanut de Gaullen olleen oikeassa, kutsui Reynaud hänet kesäkuussa 1940 puolustusministeriön alivaltiosihteeriksi ja ylensi hänet kenraalimajuriksi. Tässä asemassa ehti de Gaulle olla vain 11 päivää, jonka jälkeen hän marsalkka Petainin tultua pääministeriksi pakeni Englantiin ja kävi sieltä käsin johtamaan Englannin kanssa yhteistoimintaan jääviä ranskalaisia. Hän on ollut ns. vapaan tai taistelevan Ranskan sekä sotilaallinen että poliittinen johtaja.

Miksi nämä miehet, joita yhdistää sama päämäärä, eivät taivu yhteistyöhön keskenään? Onko takana vain henkilökohtainen kunnianhimo vai ovatko heidän mielipiteensä poliittisista kysymyksistä yhteensovittamattomat?

On yleensäkin vaikea sanoa, mitä osaa persoonallinen kunnianhimo poliitikon tai sotilaan toiminnassa näyttelee, sillä taitava mies osaa sen verhota asiallisten perusteiden taakse. Siksi emme puutu tähän kysymykseen. Sen sijaan toteamme, että tärkein käytännöllinen erimielisyys näyttää vallitsevan suhtautumisessa niihin ranskalaisiin, upseereihin ja virkamiehiin, jotka ovat olleet Vichylle uskollisia. De Gaulle, joka on koko ajan seisonut sotisovassa Vichyn Ranskaa ja aselepoon taipuneita ranskalaisia vastaan, haluaa poistaa liittoutuneiden puolella taistelevista joukoista kaikki Vichyn hallituksen alaisena palvelleet korkeammat upseerit samaten kuin siirtomaiden hallinnosta kaikki aikoinaan Vichylle uskolliset virkamiehet. Giraud sitä vastoin, vaikka hän ei koskaan itse ole palvellut Vichyn alaisissa joukoissa, haluaa saada kaikki ranskalaiset heidän v. 1940 jälkeisestä kannastaan huolimatta mukaan yhteiseen rintamaan ja haluaa pysyttää heidät korkeissa asemissaan niinhyvin armeijassa kuin hallinnossakin. Tästä ristiriidasta on mahdotonta päästä ponsilauselmilla, vaan ratkaisu on aikaansaatavissa ainoastaan nimityksillä ja poispotkimisilla. Ja siinä suhteessa eivät herrojen tarkoitukset käy yksiin.

Mutta näiden enemmänkin käytännöllistä laatua olevien riitaisuuksien takana on varsin merkittävät poliittiset erimielisyydet. On muistettava, että Giraud on sotilas kiireestä kantapäähän, sotilas, joka ei koskaan ole ottanut osaa politiikkaan. Hän on nähnyt, kuinka Ranskan onneton sisäinen hajanaisuus miltei alituisine poliittisine kriiseineen johti Ranskan sotilaalliseen tuhoon. Sen vuoksi hän haluaa luoda sodan jälkeen Ranskaan lujemman hallitusvallan, joka ylläpitää sisäisen rauhan ja siten luo edellytykset ulkonaiseen arvonantoon ja turvattuun kansainväliseen asemaan. De Gaulle taas oli jo vanhan Ranskan aikana poliittisesti intresseerattu upseeri, joka Englannissa ollessaan on joutunut läheiseen yhteistyöhön nimenomaan Ranskasta paenneiden vasemmistoainesten kanssa. De Gaulle vaatii Ranskan palautumista sen demokratian kannalle, joka vallitsi ennen toista maailmansotaa. Hän haluaa antaa vapautetussa Ranskassa valtiolliset toimintamahdollisuudet kommunisteillekin, mistä todistuksena voidaan mainita se, että hän on mielialaansa osoittaakseen lähettänyt edustajansa Moskovaan.

Havaitsemme siis, että vakavat periaatteelliset eroavaisuudet ovat esteenä Giraud`n ja de Gaullen yhteistyölle. Edellisen antikommunistiset mielipiteet ovat vaikeasti sovitettavissa jälkimmäisen omaksumaan kantaan, jolle yhteistoiminta kommunistien kanssa ei ole sen suurempi kauhistus kuin mitä se oli Ranskan poliittisille johtajille ns. kansanrintamapolitiikan aikana. Kun näillä miehillä on takanaan omat ryhmäkuntansa, jotka eivät taistele ainoastaan mielipiteittensä puolesta vaan myöskin poliittisesta tulevaisuudestaan saatamme ymmärtää, että yhtenäisen ohjelman ja yhteisen johdon aikaansaaminen on äärimmäisen vaikea tehtävä. Tällaisen taustan vallitessa voidaan jo etukäteen sanoa, että vaikka sovinto näiden ryhmien välillä saataisiinkin aikaan, se on vain uusien riitojen siemen.

Ja toiselta puolen niin hyvin liittoutuneiden sotilaalliset edut kuin heidän ranskalaisten asetovereinsa menestymisen edellytykset vaatisivat näiden riitojen nopeaa lopettamista. Sotatointen painopiste näyttää selvästi keskittyvän Välimerelle. Pantellerian valtaus on antanut liittoutuneille Sisilian salmen avaimen. Maihinnousuvalmisteluja Sisiliaa ja Sardiniaa vastaan jatketaan peittelemättömällä toimeliaisuudella. On huomattava, että Sisilia ja Sardinia ovat molemmat siinä suhteessa erityisen sopivat maihinnousukohteet, että invasioarmeijan lähtökohdat ovat suhteellisen lähellä ja että myöskin puolustajan on pakko turvautua merikuljetuksiin täydennysjoukkoja ja materiaalia tuodessaan. Tunisian puolustus kävi akselijoukoille mahdottomaksi, koska liittoutuneet hallitsivat sekä meri- että ilmatietä sinne. Samaten on odotettavissa, että liittoutuneet kykenevät hyvin suuressa määrin vaikeuttamaan akseliarmeijojen kuljetuksia Sisiliaan, ehkäpä voivat saada ne kokonaankin katkeamaan Sardiniaan. Kun itse maihinnousu ei ole vaikein tehtävä, kuten aina on todettu, vaan maissa pysyminen, on Sisilian ja Sardinian puolustaminen invasiota vastaan kuljetusteiden ollessa epävarmoja, varsin pulmallinen sotilaallinen suoritus. Tähän voivat liittoutuneet laskea uusia operaatioita suunnitellessaan.

Mutta Sisiliaan ja Sardiniaan pääseminen merkitsee sodan ehtimistä Ranskan emämaan välittömään läheisyyteen. Taistelun jatkuminen tulisi tapahtumaan Ranskan maaperällä ja vaatimaan menestyäkseen ranskalaisten nousua aseisiin. Sitä ei kuitenkaan kyetä aikaansaamaan, jos nuo kaksi herraa, Giraud ja de Gaulle, jatkavat itsepintaista riitaansa Algeriassa. Ei olekaan ihme, jos liittoutuneiden poliittisen johdon keskuudessa tunnetaan ei vain tuskastumista, vaan suorastaan kiukkua noiden taipumattomien ranskalaisten takia.

Kun lukee päivittäin seuraavia uutisia Algerin neuvotteluista, joille on ollut ominaista kaikkien tyytymättömyys kaikkia järjestelyjä vastaan, niin palaa mieleen se keskustelu, joka kenraali Bonapartella oli poliisiministeri Fouchen kanssa sen jälkeen, kun Bonaparte oli valituttanut itsensä elinkautiseksi konsuliksi. Kansanäänestyksessä oli yksimielisyys ollut valtava, mutta kansan suosionosoitukset äänestyksen jälkeen olivat Bonaparten näyttäytyessä olleet kuitenkin laimeat. Bonaparte nuhteli tästä - kuten luonnollista oli - poliisiministeriään. Fouche vastasi. "Me olemme yhä vanhoja gallialaisia, jotka eivät ole voineet sietää vapautta eikä sortoa."

17.6.1943.