Viisas ja väkevä.

Vaalitaistelu on siis aika päiviä laannut raivoomasta ja nyt on jo useita viikkoja voinut silmäillä sanomalehtiäkin. Kesäkuun aikahan oli aivan sietämätöntä: otti käteensä minkä sanomalehden hyvänsä, niin siinä eduskuntaehdokkaat kerskasivat ansioillaan ja painattivat itsestään suurikokoisia valokuvia, joissa naama loisti kuin hammastahnailmoituksissa. Aikoihin on eletty. Vielä parikymmentä vuotta sitten pilkattiin amerikkalaisia vaaleja ja vaaliehdokkaita, jotka häikäilemättömästi kehuivat itseään ja ansioitaan - useimmiten tietenkin olemattomia. Mutta sama tyyli on nyt täällä, näin äkkiä on poliittisten pyrkyrien moraali laskenut. Vai onko niin, että järkevät ihmiset eivät yleensä enää antaudu ehdokkaiksi, ja poliittiset markkinat jäävät mainosmaakareitten temmellyskentäksi? Kehitys on pudottanut meidät niin huomaamatta tähän tilanteeseen, että suuri äänestävä yleisö pitää asiaa niin luonnollisena, ettei se siinä mitään merkillistä huomaakaan. Otetaanpa esimerkki, havainnollisuuden vuoksi jonkinverran räikeä. Oletetaan, että K. J. Ståhlberg olisi antautunut eduskuntaehdokkaaksi ja tehnyt itsestään reklaamia nykyaikaisen reseptin mukaan: koko sivun kuva pääkaupungin päivälehdissä. Ståhlbergilla ööverhaalarit yllään, vasara kädessä ja kasvoilla leveä, hohtava hymy. Alla ja yllä yli sivun iskusanat: voimakas ja viisas.

Ei. Kyllä heikkoälyinenkin äänestäjä aprikoisi, että nyt tässä on jotakin vikaa. Luulemme, että äänestäjät suorastaan vaatisivat nähdäkseen Ståhlbergin luotettavan ja vakavan valokuvan, jonka alla olisi sanat "kansanvallan puolesta". Ja arvelemme edelleenkin, että harkitsevin osa Suomen kansaa oikealta vasemmalle ei äänestä eduskuntaan hampaita vaan aivoja. Onneksi oli ainakin vielä äskeisissä vaaleissa ehdokkaita, joita ei ajeta eduskuntaan rahan ja mainonnan vaan aatteen voimalla.

Sopisi kysyä tässä yhteydessä, mistä tulevat ne miljoonat ja kymmenet miljoonat, joita vaalimainontaan käytetään? Yksistään katuvierien plakaatteihin menee suunnattomat summat - aivan hukkaan, tuskinpa sellaisten mukaan kukaan ratkaisee poliittista vakaumustaan. Mutta vielä ahnaammin nielevät miljoonia matkat, toimistot, lentokirjaset, lehti-ilmoitukset ja muut. Mistä tulevat rahat? Ehkä me saamme siihen hiukan viitteitä Stockholms-Tidningen nimisestä ruotsalaisesta oikeistolehdestä, jossa Karl Olof Hedström varsin asiantuntevasti kertoo Suomen vaalipropagandasta (2.7.1951). Mainitun etusivun jutun nimenä on "Suomalainen elokuvatirehtööri tekee vaalimainosta vaimonsa puolesta". Aluksi Hedström selostaa Suomen ja Ruotsin vaalitaistelun eroavaisuutta: Suomessa on yksityisellä ehdokkaalla huomattavasti suuremmat mahdollisuudet kuin Ruotsissa. Sitten kirjoittaja jatkaa, että jokainen ehdokas yksinkertaisesti käy sotaa omasta puolestaan. Ehdokas ilmoittelee päivälehdissä ja kertoo lyhyesti, miten hän aikoo edustaa Suomen kansaa valtiopäivillä. Vuoden 1948 vaaleissa oli ehdokkaille annettu ohje, että suurin ilmoitus yhdellä kertaa sai olla korkeintaan neljännessivun kokoinen. Mutta eräs ehdokas löi puoluetoverinsa ns. ällikällä ja panikin lehteen itsestään koko sivun ilmoituksen, kertoo Hedström ja jatkaa, että ehdokkaalla olikin millä mällätä, sillä hänen takanaan oli Suomen yksityisyrittäjien yhteenliittymä, joka taas uhrasi pääomia saadakseen eduskuntaan sellaisen ehdokkaan, joka tyydytti sen etuja. "Näin tullaan Suomen nykyisen poliittisen elämän merkittävimpään piirteeseen. Ammattiliitot ja seurat esittävät yhä ratkaisevampaa osaa vaaleissa. Eri puolueiden useiden ehdokkaiden taloudellisina takuumiehinä ovat monet eri liitot. Suomen eduskuntavaaleihin huomenna ja ylihuomenna mennään yhtä paljon taloudellisten yhteenliittymien kuin poliittisten puolueitten merkeissä. Tämä on rohkea väite, mutta voin mainita muitakin esimerkkejä." Hedström mainitsee sairaanhoitajattarien, maatalousnaisten ja virkanaisten nimeämät ehdokkaat.

"Kaikki tämä johtuu Suomen vaalijärjestelmän omituisuuksista. Meillä Ruotsissahan asia on niin, että puolueet kokouksissaan valitsevat ne ehdokkaat, jotka voivat tulla kysymykseen. Nämä sijoitetaan sitten vaalilistoihin siinä järjestyksessä, minkä merkityksen puolue heille antaa. Suomessa on asia siten, että puolue tosin hyväksyy ehdokkaat, mutta sen jälkeen on näillä kaikilla samat mahdollisuudet. - - - Suomessa äänestetään määrättyä henkilöä, eikä määrättyä ehdokasryhmää. Puolueenjohtajalla ei ole suurempaa mahdollisuutta tulla valituksi kuin hännänhuippuna olevalla ehdokkaallakaan. Kaikki vaaliliiton äänet lasketaan yhteen ja tulevat puolueen hyväksi. Mutta näissä puitteissa saa jokainen ehdokas sen äänimäärän, johon hän on oikeutettu."

Emme jatka tämän enempää herra Hedströmin kaavailuja. Ymmärrämme puoluemiesten huolestumisen, kun heidän katraaseensa tulee lampaita, jotka eivät aina puolueen kannalta ole tervetulleita. Mutta näin äänestäjänä pidämme omaa järjestelmäämme onnistuneena, koska siinä sopii äänestää hyvää ehdokasta eikä puolueesta tarvitse aina välittää. Mutta järjestelmän varjopuoli on juuri se, jota Hedströmkin valittaa, että valituksi voi tulla se ehdokas, jolla tai jonka takana on runsaasti miljoonia pantavaksi vaalipropagandaan, olivatpa hänen kykynsä ja taitonsa minkälaisia hyvänsä.

Kun herra Hedström on nyt meitä varoittanut, osaamme olla ensi vaaleissa valveilla. On meillä vapaus äänestää ketä haluamme. On vara valita puoluemiehiä, suoria ja äkkivääriä, on yhdistysten edustajia, onpa vielä jokunen sellainenkin, joka on viisas ja väkevä!