Suomalainen.

"Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia."

J.V. Snellman kirjoitti vuonna 1861, että nämä sanat olivat kansallisen herättäjämme Adolf Ivar Arvidssonin esittämät. Siitä lähtien ne ovat kulkeneet Arvidssonin ohjelmana.

Kun me tämän päivän suomalaiset tarkastelemme tätä lausetta, näemme siinä ajan vahvan patinan. Nykyajasta sen pitää nimenomaan tekotavan vuoksi loitolla monikin seikka, mutta varsinaisesti kaksi erottavaa piirrettä nousee etualalle: määritelmä on rakennettu uhanalaisuuden tunnelmissa negatiivisesta näkökulmasta positiiviseen tulokseen pyrkien; toisekseen sen tekijän tuntee 1800-luvun vieraskieliseen sivistyneistöön kuuluvaksi, jonka vuoksi ohjelmalause kuvastelee vierasta alkuperää olevan ihmisen taistelua ja jonkinlaista itsesuggestiota.

Arvidssonin ajatelma on syntynyt todennäköisesti 1820-luvulla. Suomi eli silloin historiallista siirtymäkautta. Valtiollinen yhteys Ruotsiin oli katkaistu vuonna 1809, ja ero käsitettiin lopulliseksi. Ruotsalaisia emme siis voineet olla.

Porvoon valtiopäivillä oli keisari Aleksanteri I antanut juhlallisen vakuutuksen Suomen lakien ja oikeuksien kunnioittamisesta sekä maan valtiollisen omalaatuisuuden säilyttämisestä. Tämä oli pohjana Suomen olojen järjestelylle Venäjän vallan alaisuudessa. Mutta monet niistä suomalaisista miehistä, jotka olivat tulleet kansakunnan johtoon, kykenivät näkemään, että kansallinen elämämme on heikolla pohjalla, jos sen ainoana perustana on maan valloittaneen suurvallan itsevaltiaan hallitsijan yksipuolinen vakuutus. Heidän vakaumuksensa oli, että kansakunnan turvattu tulevaisuus voi rakentua ainoastaan elävän kansallisen mielen varaan. Sen vuoksi he ajattelivat, että Suomen kansan keskuudessa olisi voitava herättää henkinen liike omaperäisen suomalaisen kansallishengen luomiseksi.

Samoihin aikoihin oli Euroopassa levinnyt kansallisromanttinen suuntaus, joka saavutti maaperää Suomen nuoren sivistyneistön parissa. Meidän oloihimme sovellettuna tuo suuntaus edellytti suomalaisen kansallisen perinteen eläväksi tekemistä. Siihen kuului ensi sijassa suomen kieli, kansan runous sekä kansan vanhat tavat ja tottumukset. Sen pohjalta oli nouseva suomalainen kansallistunto. Erikoista asiassa oli se, että tämä nuori sivistyneistö oli valtaosaltaan ruotsinkielistä ja eräältä osalta ruotsinmaalaista alkuperää, kuten Arvidsson itse. Kun ohjelmalauseen toisessa negatiivisessa päätelmässä vakuutettiin: "venäläisiksi emme voi tai emme tahdo tulla", oli siinä esillä ajatus kansallisesta itsepuolustuksesta Venäjän suurvallan taholta mahdollisesti uhkaavaa valtiollista sortoa vastaan. Positiivinen lopputoteamus: "olkaamme siis suomalaisia", oli yhtä paljon tämän itsepuolustuksen käytännöllinen ohjelma kuin vierasta alkuperää olevan miehen vakuuttelu itselleen: minun tulee samastua sen kansan kanssa, johon kuulun ja jonka kohtalon jaan. Snellman antoi myöhemmin tälle samalle ajatukselle yhä selvemmän kielipoliittisen sisällön: yhteinen puolustustaistelu ulospäin ja kansallisen hengen luominen kansakunnan sisällä vaativat myös yhteistä kieltä, suomen kieltä.

Kun me tänä päivänä ajattelemme suomalaisuuttamme, emme käy sitä määrittelemään negatiivista tietä. Viidenkymmenen itsenäisyysvuoden jälkeen me emme sano: koska emme ole ruotsalaisia tai venäläisiä tai amerikkalaisia jne., me olemme suomalaisia. Meistä on riidattoman selvää, että me - niin sanoakseni ilman vähennyslaskua - toteamme: me olemme suomalaisia, itsenäisen valtakunnan vapaita kansalaisia. Snellmanin ajoista lähtien olemme myös kieliasiassa edenneet yhtenäisyyttä lujittavaan lopputulokseen. Meillä on kaksi kansalliskieltä, suomi ja ruotsi, eikä se seikka, kumpaa kieltä me pidämme äidinkielenämme, erota meitä toisistamme pääasiassa, siinä, että me olemme suomalaisia. Ja jos joku pyytäisi meitä määrittelemään suomalaisuutemme Arvidssonin kaavan mukaan, voisimme siihen suostua, mutta me kääntäisimme Arvidssonin ajatelman nurin niskoin tähän tapaan: olemme suomalaisia, ja siksi emme ole ruotsalaisia, enempää kuin venäläisiä, saksalaisia, amerikkalaisia jne. jne.

Toiselta puolen nykyaika ei tee niin suurta eroa kuin aika ennen tämän päivän nuorisoamme kansallisuuksien kesken. Suomessakin on ihmisiä, jotka sanovat olevansa maailmankansalaisia. Se on uudenlaista ihanteellisuutta, joka näkee veljen kaikissa ihmisissä ihonväriin, ideologiaan ja uskontoon katsomatta. Ei ole mitään syytä arvostella tätä ihanteellisuutta, toivottavasti se on tulevaisuuden tosiasia. Mutta se on varmaa, että suomalaisuutta ei pääse asenteilla eikä uudella ideologiallakaan pakoon. On kaunista tuntea kansainvälistä solidaarisuutta, mutta tämäkin on lujalla pohjalla ainoastaan jos sen juuret ovat omassa kansallisessa maaperässä, meillä Suomessa suomalaisessa moreenissa ja mullassa.

Joskus on kirjoitettu, että syntyä suomalaiseksi on tavallista suuremmassa määrässä kohtalo. Jos tällä on tarkoitettu, että olemme Herran valittu kansa tai että meille on kautta historian, myös tulevina päivinä, annettu raskaampi osa kuin muille, niin mietteellä ei ole mitään arvoa. Syntyä venäläiseksi on samaten kohtalo, tavallista suuremmassa määrin lisäksi, ja niin on juutalaisten, ruotsalaisten, neekerien jne. laita. Ihmiselle on kohtalo syntyä, ja syntyä suomalaiseksi on lisäksi toinen kohtalo.

Meillä ei ole ollut valtaa sen kohtalon yli, joka synnytti meidät suomalaisiksi. Mutta kun on syntynyt suomalaiseksi saa olla ja elää suomalaisena, jollei muuta vieraille maille. Siihen on jokaisella vapaa valta, sekin on näet osa suomalaisena olemisesta.

Kun itsenäisyytemme 50. vuotispäivänä tarkastelemme kansamme taivalta, näemme valon ja varjon vuorottaista vaihtelua. Näemme myös sen, että yhdellä on ollut valoa enemmän kuin varjoa, toisella taas varjot ovat usein peittäneet myötätuulen auringon. Se on elämää. Kun tästä näkökulmasta tarkastelemme tulevaisuuden kansallemme asettamia vaatimuksia, olisi toivottavaa, että olla suomalainen merkitsisi enemmän kuin ennen menneen ymmärtämistä, sen virheistä oppimista sekä tältä pohjalta parempien olosuhteiden hyväksi työskentelemistä. Ja parempaan tulevaisuuteen luottamista.

Ilman luottamusta ja uskoa ei ole tulevaisuutta.