Vilppilähdön rankaiseminen pikajuoksukilpailuissa.

Yleisurheilun tulosten sekunnit ja senttimetrit ovat miehen kunnon mittapuuna sataa kertaa sanovammat kuin esimerkiksi se taito ja iskuvoima, mikä nyrkkeilyssä määrää urheilijan paremmuuden. Yleisurheilu on ehdotonta, siinä saavutettu tulos sekunneissa tai senttimetreissä on sinänsä todistus saavuttajansa kunnosta, se jää kuin vaskeen valettu muistomerkki jälkeentuleville todistuskappaleeksi. Nyrkkeilyssä sensijaan samoinkuin kaikissa n.k. kaunourheiluun luettavissa urheiluhaaroissa ei miehen kuntoa ja saavutettua tulosta voida kiteyttää lyhyeksi mutta kaikkisanovaksi numeroryhmäksi. Niissä jää miehen kyky muistotiedon ja urheilukirjottajien mainelauseiden varaan ja niissä pääsevät arvostelijain subjektiiviset näkökohdat määräämään suorituksen arvon yleisön silmissä. Yleisurheilun tulokset ovat pysyviä kiinnekohtia, jotka ovat nuorille urheilijoille kannustimina harjotteluun ja jotka ovat heille päteviä urheilukunnon mittareita. Varmaa on, että yleisurheilun vahvuus on sen saavutusten ehdottomuudessa ja tulosten numeroilla määrättäväisyydessä, ne seikat ovat luoneet kiihkeän tulostavottelun ja siten mitä suurimmassa määrässä edistäneet yleisurheilua kokonaisuudessaan.

Mutta yleisurheilunkin eri lajit eroavat jonkunverran toisistaan tulosten ehdottomassa varmuudessa. Pikajuoksut nimenomaan ovat sellaisia lajeja, että niissä saavutetut tulokset riippuvat suuresti siitä, millä tavalla lähettäminen on suoritettu. Useissa maissa, jossa lähtölaukaus merkitsee ilmoitusta ajanottajille ja yleisölle siitä, että juoksijat ovat lähteneet matkalle, eivät pikajuoksuissa saavutetut tulokset ole luotettavia. Samoin on laita samassa maassakin suoritettujen eri kilpailujen suhteen, toisessa pitää lähettäjä tarkasti kiinni siitä, että matkalle lähdetään vasta sitten, kun merkki on annettu, toisissa on lähettäjä "vapaamielisempi" ja sallii kilpailijain lähteä omia aikojaan. On selvääkin, ettei näin eri tavalla suoritettujen kilpailujen tuloksia voi verrata toisiinsa.

Meillä Suomessa ollaan lähettäjän tehtävistä yleensä selvillä. Meillä on kasvatettu joukko "loistolähettäjiä", joilta ei pääse karkaamaan. Eikä millään järjestyssäännöillä voi lähettäjän tarkkaavaisuutta enentää, se riippuu kunkin henkilön persoonallisista kyvyistä ja harjaantumisesta tehtäväänsä.

Toinen on kysymys siitä tavasta, millä vilppilähtöön syyllisiä on rangaistava. Järjestyssäännöt siinä suhteessa ovat olleet ajan kuluessa mitä moninaisimmat. Mainittakoon vain, että yhteen aikaan sallittiin vilppilähtöjä kuinka monta tahansa eikä niiden toistaminen tuottanut syyllisille minkäänlaista rangaistusta. Mutta tästä oli seurauksena se epäkohta, että hermoiltaan vahva kilpailija saattoi "varastaa" kymmenkunta kertaa ja saattaa siten kilpatoverinsa niin hermostuneiksi, että kun hän vihdoin katsoi voivansa lähteä vilpistelemättä matkalle, oli hän jo ennakolta varma voitostaan.

Nykyään on Kansainvälisen Amatööriurheiluliiton (IAAF) kilpailusäännöissä määräys, että vilppilähtijä tai -lähtijät erotetaan kolmannen vilppilähdön jälkeen pois kilpailusta, mutta kahdesta ensimmäisestä varaslähdöstä ei mitään rangaistusta seuraa. Näitä sääntöjä on meilläkin kansainvälisissä kilpailuissa noudatettava.

Vuonna 1923 marraskuun 25 päivänä pitämässään kokouksessa päätti SVUL:n Liittohallinto, että kansallisissa kilpailuissa meillä rangaistaan rikkojaa tai rikkojia seuraavasti:

ensimmäisellä kerralla: varotus, toisella kerralla: rangaistusmetrit ja kolmannella kerralla: pois kilpailusta.

T.k. 3 päivänä pitämässään kokouksessa päätti Liittohallinto urheilujaoston johtokunnan ehdotuksesta muuttaa kilpailusääntöjä tässä suhteessa sikäli, että ensimäisellä kerralla annetaan rikkojalle tai rikkojille rangaistusmetrit, toisella kerralla toiset rangaistusmetrit ja kolmannella kerralla suljetaan pois kilpailusta.

Kokemus on osottanut, että kansainvälisissä kilpailuissa käytettävä rangaistusjärjestelmä ei ole onnistunut. Sellaisten sääntöjen vallitessa saattaa kilpailija helposti "politikoida" vastustajansa pois radalta. Jos nyt ratkaisevassa kilpailussa toinen pääkilpailija ensimäisellä kerralla varastaa, voi hänen vastustajansa varastaa seuraavalla kerralla ja vetää hänet mukanaan varastamaan toisen kerran ja hän voi toistaa aivan saman tempun vielä kerran, niin on hänen pahin vastustajansa joutunut pois kilpailusta. Tosin on tällä "politikoijallakin" kaksi vilppilähtöä omallatunnollaan, mutta kun pahin kilpailija on "poissa pelistä", ei hänen tarvitse pelätä ketään eikä ole pelkoa, että joku heikompi mies vetäisi hänet kolmanteen vilppilähtöön. Tällainen menettely, sanottiinpa sen urheilullisesta arvosta mitä tahansa, ei ole harvinaista. Mikäli muistan estyi Halme kesällä 1923 Kuopiossa Suomen mestaruuskilpailuissa ottamasta osaa loppukilpailuun 100 metrillä ja Häröstä tuli mestari.

Kansainvälisen Amatööriurheiluliiton säännökset eivät siis ole käyttökelpoiset. Ne jättävät huomioonottamatta sen seikan, että pikajuoksija ei voi kuin poikkeustapauksissa olla lähtöviivalla niin hermojensa herra, ettei antaisi tasaväkisen kanssakilpailijan varaslähdön vetää ennenaikaisesti itseään ylös kuopista.

Liittohallinnon toimenpide, jolla se sääsi kansallisissa kilpailuissa oman rangaistusjärjestelmän käytäntöön, oli siis tarpeen vaatima. Kansallisissa kilpailuissa on keinolla millä tahansa estettävä urheilijalle sopimaton "politikoiminen" ja sen avulla voittaminen. Urheilukentällä pitää miehen kilpailukunnon olla voiton määrääjänä, siinä ei saa ratkaista pykäläin tunteminen ja niiden hyväkseen käyttäminen. Kokonaan toinen asia on keskimatkoilla y.m. harjoitettu taktikoiminen, jota ei ole edelliseen sekotettava.

Mutta kun tulee kysymys siitä, kumpiko Liittohallinnon ohjesääntö vilppilähdöistä: vuonna 1923 vahvistettu vai tänä vuonna uusittu, olisi parempi, olen ehdottomasti hyljätyn kannalla. Se mielestäni parhaiten vastaa sitä tilannetta, mikä pikajuoksukilpailuissa lähtöviivalla vallitsee, se parhaiten ottaa huomioon sen hermojännityksen, minkä korkeapaineessa kilpailijat odottavat vapauttavaa lähtölaukausta, se ei ole niin kovasti drakooninen kuin uusi säännös.

Millään ohjeella ei pikajuoksukilpailuissa kaikkien kilpailijoiden kykyä hallita hermojaan ja ruumistaan saada samanlaiseksi. Toinen kilpailija voi aivan rauhallisena odottaa lähtölaukausta, hän saa harvoin hyvän lähdön, mutta hän myös harvoin varastaa. Tavallisempi tyyppi on hermostunut kilpailija, joka sydän jyskyen odottaa kuumeisena kuopissaan laukausta. Hän on tavallisesti hyvä starttaaja. Mutta kun maa kuopissa polttaa jalkoja, saattaa hän usein jättää kuopat ennen aikojaan ja näin on hän syypää varaslähtöön ilman pienintäkään vilpinaikomusta. Vahvimmillekin ja varmimmillekin juoksijoille voi tapahtua niin, että he ensimäisessä lähtöyrityksessä varastavat. Se johtuu inhimillisen luonnon heikkoudesta, sillä lähtökuopat aina ovat jonkunverran oudot ja seura on aina sikäli mieleen vaikuttava, että ensimäisellä yrityksellä hermot aina ovat vähiten hallittavissa.

Usein luemme urheiluselostuksissa, että ensimmäinen lähtö onnistui hyvin ja tasaisesti. Tavallisesti niin käy tasaväkisessäkin kilpailussa, jos kenelläkään ei ole varastamisaikomusta ja jos ei ole pelkoa siitä, että sattumalta ilman tahallisuutta aiheutettua vilppilähtöä seuraa rangaistusmetrit. Rangaistuksen pelko tekee lähdön epävarmaksi, ja kun nyt jo ensimäisellä kerralla sattunutta erehdystä rangaistaan lisämatkan "lahjoittamisella", tekee se kaikki juoksukilpailut entistä paljon rauhattomammiksi.

Olen tiukasti sitä mieltä, että Liittohallinnon muutettu päätös rangaistusmetreistä on entistä huonompi. Vaikkapa tarkotus olisikin, että tällä ankaralla säädöksellä juurrutetaan perinpohjin vilppilähdöt urheilukilpailuista, ei se ole oikeaan osunut keino tämän hyvän tarkotuksen saavuttamiseksi. Ainakin suuremmissa kilpailuissa lienee enää kovin harvinaista, että joku kilpailija tahallisesti varastaisi. Käsitykset vilppilähdön arvottomuudesta alkavat olla jo siksi kehittyneet. Parhain taistelukeino vilppilähtöä vastaan on pystyvän ja tarkkanäköisen lähettäjä-aineksen kehittäminen. Kun kilpailija tietää, ettei esim. Katajalta tai Larssonilta pääse varastamaan, ei hän sitä yritäkään.

Paras ratkaisu rangaistustapakysymykseen pikajuoksuissa olisi palata vuoden 1923 säännöksiin, että ensimäisellä kerralla rikkojaa tai rikkojia rangaistaan varotuksella, toisella kerralla annetaan rangaistusmetrit ja kolmannella kerralla suljetaan pois kilpailusta. Mutta niihin olisi liitettävä vielä erikoinen lisämääräys, jossa tehtäisiin ero tahallisen vilppilähdön ja ilman tahallisuutta aiheutetun vilppilähdön välillä. Olisi tarpeen säännös, jolla estettäisiin haitanteko toiselle kilpailijalle. Jos joku tekee itsensä syypääksi vilppilähtöön ja tämän teon ilmeinen tarkoitus tai pääasiallinen tarkotus on toisen kilpailijan saattaminen joko kokonaan pois kilpailusta tai muiden rangaistustoimenpiteiden alaiseksi on lähettäjälle annettava oikeus joko kokonaan erottaa tällaiseen menettelyyn syypää kilpailija pois kilpailusta tai määrätä hänellekin kärsimään saman rangaistuksen kuin hänen kanssakilpailijansa joutuu kärsimään. Tällaisen lisämääräyksen avulla saataisiin pikajuoksukilpailuista poistetuksi se vastenmielinen "politiikkapeli", jota sääntöjen vaillinaisina ollen on voitu harjoittaa.

Voitaneen vastustaa tätä lisäsääntöä sillä, että se antaisi lähettäjälle liian suuren määräämisvallan. Mutta tähän astikin lähettäjä esim. "yksin arvostelee ja päättää, onko kilpailijan lähtö ollut vilpillinen", sääntöjen sanoja käyttääkseni. Siinä mielestäni on lähettäjälle annettujen valtuuksien laajuus tehty sikäli avaraksi, että esittämäni lisämääräys ei olisi sitä vastaan sotiva eikä lähettäjän määräämisvaltaa entisestään kovin paljon enentävä. Ja tehtävästään tietoinen, kykenevä lähettäjä pystyy ylläesitetyn ratkaisun helposti oikein suorittamaan.

Vielä voitaneen vastustaa ehdotustani sillä, että nyt vahvistetut uudet säännöt, ne kun jokaiselle vilppilähtöön syypäälle antavat aina rangaistusmetrit, estävät "politikoimisen" ylläkuvattuun tapaan, ja että niiden voimassaollessa esitetty lisämääräys olisi tarpeeton. Myönnettävä on, että väite osittain pitää paikkansa, mutta ehdottomasti pätevä se ei suinkaan ole. Jos kilpailussa kaksi kilpailijaa on suunnilleen tasaväkisiä ja muut paljoa huonompia ja nyt toinen erehtynyt ensimäisessä lähtöyrityksessä vilppilähtöön, voi toinen heistä helposti narrata hänet varastamaan vielä kaksi kertaa ja poistetuksi kilpailusta. Sellainen teoreettinen mahdollisuus on olemassa ja jos juoksukilpailuissa ryhdytään käyttämään "heittopusseja" kuten painissa, on tämä kovin suuri. Senpävuoksi eivät nämä uudet, drakooniset säännötkään kokonaan pysty estämään "politikoimista". Sen estämiseksi on lisämääräykset ennenpitkää annettava ja kuten luultavaa - juuri ylläesitettyyn suuntaan.

Vaikkakin uudistettu säännös voi jossakin määrin edistää pikajuoksijain lähtövarmuutta, olen kuitenkin vakuutettu, että sen aikaansaama paha on hyvää runsaampi. Nyt voimassaolevien sääntöjen vallitessa tulee pikajuoksukilpailu olemaan varsin suuressa määrässä onnenpeliä, eikä voittoa hetikään aina määrää miehen nopeus, vaan toisten kilpailijain hermostuneisuus lähtöviivalla, minkä seikan suurimpana tekijänä on rangaistusmetrien pelko ja mikä tavattoman helposti johtaa vilppilähtöön. Ja - se muistettakoon - rangaistusmetri ei lisää matkaa sillä sadasosalla, joka lähtöviivan taakse mitataan, se lisää sitä paljon enemmällä, sillä perin harva kilpailija voi säilyttää kilpailuintonsa ja voitontahtonsa entisenä, kun hänelle mitataan pitempi matka juostavaksi kuin muille. Rangaistusmetrien psyykillinen vaikutus on arvioitava kovin suureksi, tietenkin eri kilpailijoihin erilaiseksi.

Kuten sanottu, omasta puolestaan toivoisin - en omakohtaisesti kilpailijana vaan urheilumiehenä - että Liittohallinnon aikaisempi kanta vahvistettaisiin säännöksi ja että siihen lisättäisiin määräys haitanteon rankaisemisesta.