Sisäpoliittisia suurlähettiläitä.

Lieneekö sanomalehtimieheksi pelastautunut englantilainen diplomaatti Bruce Lockhardt (muuten sama mies, joka kommunistilehtiemme mukaan oli pääministeri Fagerholmin kanssa yht`aikaa Kööpenhaminassa juoniaan punomassa) vai joku muu kertonut muistelmissaan ambassadööristä, joka humalapäissään ripusti Ranskan kunnialegioonan suurristin koiransa häntään. Tämä koirankuje - todellinen - kiinnitti ihme kyllä sensaationälkäisen yleisön huomion paljon vähemmän itse koiraan, joka oli korea katsella kuitenkin, kuin itseensä koiran omistajaan. Niin, vieläpä "hymyilevien diplomaattien" koko ammattikuntaan, joka kadun miehen käsityksen mukaan ruumiillistaa käyttäytymisen ja seuratapojen hienostuneimmat piirteet.

Ei ole harvinaista, että diplomaatit joutuvat naurun alaisiksi. Eiväthän he ole pystyneet edes estämään sotia. Harvinaisempaa on, että ulos lähetetään tieten tahtoen ambassadööreiksi henkilöitä, joista melkoisella varmuudella voidaan sanoa, että he eivät edes selvin päin voi siltä kohtalolta välttyä.

Tavallisesti tarvitaan pitkäaikainen koulutus, ennen kuin mies leivotaan valmiiksi diplomaatiksi. Se oppi saadaan ulkoministeriöissä. Mutta kun jokaisesta kapteenista ei tule tekemälläkään kenraalia, niin ei tule suinkaan kaikista niistä näteistä pojista, jotka enemmän ylpeinä kuin sopivina aloittavat attasean korkeassa virassa diplomaattisen uransa, kykeneviä maansa palvelijoita. Siksi on hyvin tarpeellista, että vahvistusta otetaan muualta. Jonkinlaiseksi tavaksi näkyy tulleen, että vahvistus hankitaan sellaisten henkilöiden joukosta, jotka ovat puoluepolitiikassa kunnostautuneita tai ensin kunnostauduttuaan epäonnistuneita tai sisäpoliittisesti häiritseviksi yksilöiksi muuttuneita. Järjestelmäksi tämä tapa on kehittynyt, kun suurlähettilään paikkoja ruvetaan jakelemaan samojen periaatteiden mukaan kuin kokoomushallituksen salkkuja, siunattua oikeudenmukaista suhteellisuutta noudattaen siis. Järjestelmää voidaan edelleen kehittää siten, että pienemmille puolueille jaetaan vähäisempiä ulkomaan paikkoja, koska niiden lukumääräinen suhteellisuus ei riitä huippujen miehittämiseen. Tällä tavoin arvatenkin tehdään suuri palvelu demokratian asialle. Mutta entäpä jos myös parlamentarismia ruvetaan noudattamaan. Silloin täytyy vaalien jälkeen kutsua kotiin ne, joiden puolueet ovat kärsineet tappion. Joku järjestyshän siinä pitää olla.

Nämä poliitikot eivät tarvitse minkäänlaista ennakkokoulutusta, eivät myöskään mitään erityisiä taitoja, joita muilta diplomaateilta vaaditaan tai ainakin pitäisi vaatia. Eduskunta ja ammattijärjestö ovat olleet koulunkäyntiä riittämiin. Poliittinen marttyyriys on vaikuttanut jalostavasti ja kasvattanut sellaisia arvokkaita diplomaattisia avuja kuin kärsivällisyyttä ja suvaitsevaisuutta. Ja niin pitkälle on kaikki hyvin, rakkaani, kuten Kipling tapasi sanoa.

Mutta onkohan meillä Suomessa sentään syytä kehittää tätä järjestelmää pitemmälle. Kuulumisesta maalaisliittoon on varmasti kotimaassa etua. Se häviää mikroskooppiseksi Ranskan presidentin edessä. Tietysti asianomainen voi teoreettisesti lakata olemasta kommunisti ja tyytyä edustamaan vain omaa isänmaataan. Mutta tokkopa hänellä lienee intoa ja totuudenrakkautta riittämiin valheellisten uutisten torjumiseksi maassa, missä pannaan erityistä arvoa kommunistilehtiemme kirjoittelulle.

Meillä on totuttu kuten niin monessa muussakin maassa palkitsemaan poliittisia ansioita lihavilla eläkepaikoilla. Kansa osoittaa siten kiitollisuuttaan suurille demokraattisille johtajilleen. Mutta mitä sanovat ulkoasiainministeriössä monia pitkiä vuosia työskennelleet virkamiehet, jotka myös kyynärpäitä käyttäen ovat päässeet lähettiläspaikan tuntumaan, mutta joiden ylennyksen mahdollisuuksia on tällä tavoin ulkopuolelta kavennettu? Moni etevä voima on antanut selvän vastauksen siirtymällä toisille kiitollisemmille aloille, missä heidän kaupallista kokemustaan ja kielitaitoaan osataan paremmin arvostaa.

Varmaa ei ole suinkaan, että uudet diplomaattiset kasvot ulkomailla osataan niissä piireissä, missä ulkopoliittisia asioita hoidetaan, ottaa vastaan kaikella vakavuudella. Varsinkaan ei silloin, kun - kuten useimmissa tapauksissa lienee valitettavasti laita - kielitaitokaan ei taida olla kovin siloteltua. Tietenkään nauru ei sieltä kanna kotiin asti. Se on usein hiljaista myhäilyä. Mutta se sattuu valitettavasti, kuten Lockhardtin tarussa, kipeimmin isäntään itseensä, joka on koristanut käskyläisensä asialleen.

Veljenpoika