Ne jotka eivät voi lakkoilla.

Aikakauskirjamme viime numero oli tämän vuoden ensimmäinen tuleminen ja sen tehtävänä oli kuvastella nyt alkaneen uuden vuoden näköaloja. Ei ole meidän vikamme, että maailman ranta näyttää levottomalta ja sotaiselta. Jätämme kuitenkin suuren maailman tapahtumat kiehumaan omassa vellissään ja käännämme katseemme kotirintamalle. On palattava asiaan, jonka jo luulimme tulleen käsitellyksi loppuun. Seikka oli tällainen. Eräänä aamuna ennen joulua heräsimme sellaiseen kovaan todellisuuteen, että tälle sivulle kuuluva katsauksemme ei ollutkaan valmis. Arvoisa lukijamme, joka ei milloinkaan ole laiminlyönyt mitään tehtävää, ei voi tietenkään käsittää sen hetkistä tuskaamme. Niinpä teimme hätälaskun ja turvauduimme noihin toimittajien ikivanhoihin aseisiin: saksiin, ja niinpä oli tarinamme äkkiä laillisen mittainen.

On kaksi tapaa kyntää toisen vasikalla. Toinen niistä on se, että kun on jostakin lukenut nasevaa sanaa, niin lainaa sen, mieluimmin sellaisenaan, ja julkaisee omissa nimissään. Väinö Tanner arvosteli kerran 1930-luvun alkupuolella muutaman jyrkemmän siiven puoluetoverinsa kirjallista tuotantoa ja selitti, että poika kääntelee Kautskyn ynnä eräiden vielä pienempien profeettain kirjoituksia ja panee vaatimattomasti oman nimensä alle. Mutta kyllä tällaisellakin tavalla ponnistetaan pitkälle ja korkealle, koskapahan tuo silloinen nuorukainen on nyt herra ja ylhäisyys ynnä hidalgo täysivaltainen.

Toinen tapa kyntää toisen vasikalla on se, että kun tapaa hyvin ajatellun ja nasevasti tehdyn kirjoituksen, ottaa sen sellaisenaan käyttöönsä, varustaa jutun alkavin ja lopettavin lainausmerkein ynnä sanoo itse kaiken kukkuraksi jotakin tähän tapaan: näin mainiosti kirjoittaa avustajamme N.N. ja hänen ansiokkaisiin ajatuksiinsa yhtyy täydestä sydämestään toimittaja Veljenpoika.

Oiva lukija havaitsee oitis, että viljelimme viimeksimainittua kynätyyliä. Julkaisimme otteita erään eteläpohjalaisen talontyttären ja pientalon isännän kirjeistä. Olemme saaneet jälkeenpäin havaita, että nämä kirjeet ovatkin sattuneet kuulijain sydämeen, sillä nyt on pöydällämme kunnioitettava määrä Suomen pienviljelijöiltä tulleita kiitoskirjeitä. Tämän vuoksi palaamme vielä asiaan.

Lainaamissamme, kiitettävän vapaalla ja varmalla kädellä piirretyissä kirjoituksissa kuvataan suomalaisia tilapäissiirtolaisia Ruotsissa ja heidän olosuhteitaan siellä. Mutta enemmän kuin tuo puoli niissä kiinnittää huomiotamme syyt, jotka ovat pakottaneet nuo nuoret suomalaiset naiset ja miehet muuttamaan kodeistaan ja maastaankin etsimään toimeentuloansa vierailta veräjiltä. Syynä on ollut taloudellinen hätä. Talontytär ei saa kotoansa palkkaa eikä talosta riitä hänelle rahaa kunnollisten vaatteiden hankkimista varten. Talonisäntä taas ei kykene suorittamaan veroja ja muita maksuja, kun ei ole rahatuloja. On todella ollut pakko lähteä ansiotyöhön rahaa hankkimaan, yritteliäimmät aina vieraaseen maahan, jossa `tienestit` ovat paremmat kuin kotona.

Nuo kaksi edellisessä numerossa julkaisemaamme kirjettä olivat luonnollisia, uskottavia, liioittelemattomia. Ne jättivät rehelliselle lukijalle ajattelemisen aihetta, ehkäpä suorastaan rauhattoman mielen. Ovatko taloudelliset olosuhteet pienviljelijäväestön parissa pohjois- ja keski-Suomessa todella niin huonot kuin noista kirjoituksista voidaan päätellä? Näin toivottavasti ajattelevat ne, jotka eivät tunne oloja maaseudun itsenäistä viljelystä harjoittavien vähäväkisten keskuudessa.

Meillä on tullut ikäänkuin hyväksi tavaksi syytellä pienviljelijäväestöä, että se elää yhteiskunnan huutolaisena valtion avustuksen varassa. Väkilantamiljardit, maidonkuljetuskorvaukset, rahtiavustukset, leivänsyöntipalkkiot, kotivoin valmistuskorvaukset, ja mitä kaikkia niitä onkaan, niiden on selitetty merkitsevän poliittisen elämän rämettyneisyyttä, niiden tarkoituksena kun on valitsijain kalastaminen yhteiskunnan kustantamilla syöteillä. Ei voitane kieltää, etteikö näissä syytöksissä eräiltä kohdin olisi jotakin perää, mutta tosiasia on ja tosiasiaksi jää, että elämä nimenomaan pohjois-Suomen pientiloilla on viime aikoina ollut sanomattoman raskasta. Jos virkamies, joka väittää olevansa alinomaisessa palkkakuopassa, taikka metallimies, jolla oli varaa olla pari kuukautta lakossa, heitettäisiin perheineen esim. Pohjois-Savoon `kylmälle tilalle` asutetun siirtolaisen keskeneräiseen tupaan, niin harvalla, hyvin harvalla heistä säilyisi usko tulevaisuuteen. Eivät täällä ole kadehdittavat - se myönnetään - virkamiehen tai metallimiehen päivät ja yhä huonommiksi ne tulevat, kuta enemmän lakkoja viritetään ja kuta vähemmän markalle jätetään arvoa. Mutta sittenkin: herran päivät on heillä arkena ja sunnuntaina, jos heidän olojaan verrataan esim. `kylmälle tilalle` sijoitetun siirtoväen tai yleensä vähäväkisen pikkutilallisen asemaan. Valtiovallan toimenpiteet tämän väestön olosuhteiden parantamiseksi ovat välttämättömät, jotta jonkinlainen tasasuhtaisuus kansakunnan eri yhteiskuntapiirien kesken voitaisiin saavuttaa. Kokonaan toinen asia on se, että ymmärtämyksen syntymistä valtion toimenpiteitä kohtaan vaikeuttaa se, että niistä päätettäessä puolueet antavat keskinäisen kilpailunsa vuoksi sen kuvan kuin pääasia olisi puolueen menestys eikä hädässä olevien auttaminen. Vasen käsi tietää liian hyvin, mitä oikea tekee.

Maaseudun vähäväkisen itsenäisen viljelijäväestön keskuudessa vallitseva puutteellinen elämä johtaa maaltapakoon ja maastapakoon. Varmaan sama seikka on ollut syynä niiden kymmenien tuhansien maaseudulta olevien naisten ja miesten maastapoistumiseen, jotka aikoinaan ovat muuttaneet Amerikkaan. Olot meillä ovat kyllä parantuneet tämän vuosisadan kuluessa maaseudullakin, mutta yhä edelleenkin syrjäisten seutujen maalaisväestön elämä on raskasta. Erityisesti asianlaita on ollut näin parina edellisenä vuonna niillä laajoilla alueilla, joilla halla vei viljan ja juurikasvit. Ne ovat olleet vaikeita aikoja, eikä niitä olisi kestänyt muu kuin kovaan tottunut `korven kansa`.

Puutteen käsissä päädytään sitten työnhakuun vieraille paikkakunnille ja monissa tapauksissa Ruotsiin. Mikäs siinä, näköaloja se avartaa, kun käy ulkomailla. Kirjeittemme kirjoittajat näyttävät olevan tyytyväisiä päiviinsä Ruotsissa, mutta yhtä paljon sieltä kuuluu pettymyksen onnettomia ääniä. Skoonessa olleet sokerijuurikkaan harventajat tietävät, että työ siellä saattaa olla suoranaista orjantyötä. Ovatpa itse Pohjanmaan ruotsalaisetkin, jotka paremman tulevaisuuden toivossa ovat jättäneet sen synnyinseudun, "kuss aallot järvein tuhanten käy rannoillamme yhtehen", havainneet elämän tukalaksi muukalaisia syrjivässä naapurimaassa.

Loppuvetoomuksemme on: synnyinmaa, pidä huolta pojistasi ja tyttäristäsi, että he voivat saada kohtuullisen toimeentulon oman maan rajojen sisällä. Onnen lahjat eivät käy tasan, mutta oikeudenmukainen yhteiskunta on velvollinen valvomaan heikommalle osalle jääneiden asiaa. Poistamatonta puutetta on paljon, uutta hätää syntyy alituisesti, mutta usein ei puolueettoman kuvalehden palstoilla ole kiinnitetty huomiota niihin olosuhteisiin, joista taas virinnyt siirtolaisuus aiheutuu.