On katsottava nokkaa pitemmälle.

Nimimerkki on aikaisemmin käsitellyt aivan uupumukseen saakka ns. eläkepommia ja sen aiheuttamaa sekavuutta hallituspulan selvittämisessä. Sen vuoksi saattaisi olla parasta, jos tämän surkean tarinan onnellinen (?) päättyminen enemmistöhallituksen muodostamiseen saisi jäädä ilman enempiä kommentteja.

Mutta niin poikkeuksellisen opettavaisia seikkoja tämä sopankeitto tarjoaa niinhyvin kokeille kuin poliitikoille yleensä, että sittenkin on ehkä paikallaan vielä lausua päätössanat. Voi olla, että tarinamme ei viehätä kaikkia tarkastelun alle joutuvia, mutta ilkikurisesti ja hieman liioitellen sanottuna se saattaa olla esityksen tarkoituskin.

Tärkein opetus, jonka parlamenttimme historiaan murheellisena ajanilmiönä jäävä eläkepommin käsittely antaa, on tämä: poliitikkojen pitää katsoa nokkaansa pitemmälle. Sehän ei ole todella mikään uusi tai yllättävä toteamus, mutta harvoin tätä opetusta rikotaan poliitikkojenkin parissa niin sumeilematta kuin eläkepommin käsittelyn aikana.

Turhaa on palata jutun vaiheisiin ja vaikeaa on esittää arviointia, kuka suurmies ja mikä puolue on eniten tyrinyt. Hallitus pani taitamattomasti vireille erehdysten sarjan ja eduskunta käytti tilaisuutta hyväkseen johtamalla asiat täydelliseen umpikujaan. Vaikka voidaan kyllä erottaa tämän lopputuloksen pääliehtarit, niin eduskunta miltei kokonaisuudessaan on syypää vastuun tahallisesta ja vastuuttomasta teosta. Tahallinen oli menettely sen takia, että varsin yleisesti tiedettiin lakiehdotuksen olevan vailla asiallisia toteuttamisedellytyksiä. Tämä ei anna kovin ylentävää kuvaa kansan korkeimman edustuslaitoksen toiminnan tasosta. Kuvitelkaapa sitäkin, että taloudellisen asiantuntemuksen jalo puolestapuhuva kokoomus äänestää räväytti eläkepommin puolesta!

Varsinaisen näytelmän eläkepaketin ja hallituksenteon osalta esitti keskustapuolue.

Viime puoluekokouksessa voimallisesti menestynyt puheenjohtaja Virolainen oli saanut voitostaan uutta ryhdikkyyttä, jonka turvin hän piiskasi puoluettaan "koko programmi toimeen" -ohjelman kannalle. Vaikka julkisuudessakin oli osoitettu, että eduskunnan hyväksymä laki veisi maan talouselämän ja valtakunnan finanssit kestämättömään tilaan, keskustapuolue vaati lain vahvistamista. Vielä 3.8. kepu Virolaisen alustuksen pohjalta vaati, että "eduskunnan suurella yksimielisyydellä hyväksymät eläkelait on viipymättä vahvistettava". Oli tietenkin selvää, että kun näin valmennetut maaseudun miehet saapuivat päättämään hallitukseen menosta, kielteinen päätös oli ilman muuta odotettavissa. Viesti siitä, että eläkepaketti on sellaisenaan toteutettava, oli mennyt niin hyvin perille, että Virolaisen viime vaiheessa ottama kompromissilinja oli läpivietävissä vain törkeätä lievempää henkistä väkivaltaa käyttäen.

Vai miksi on määriteltävä se, että tasavallan presidentti tunkeutuu puhumaan kepun valtuutetuille ja suosittelemaan kompromissia. Teko oli niin poikkeuksellinen, että valtiosääntöasioissa muuten niin herkkä lehdistö on tyytynyt haukkomaan henkeään. Jos menettely oli väärä, sitä ei tee oikeaksi, että se onnistui. Mutta tarkalla se taisi olla, sillä sanomalehtien mukaan keskustan puoluehierarkia otti entisen jäsenensä puheen vastaan lievästi peitetyllä vihamielisyydellä.

Toisen kepun kokouksen aikana, jolloin siis hallitukseen menoon taivuttiin ja sovitteluratkaisu eläkepaketissa hyväksyttiin, näyttää muuan osanottaja sanoneen: "me tehtiin iso virhe, kun koko kesä kiihotettiin itseämme, omia joukkoja eläkepommilla ja vannottiin sen pitävyyttä." Siinä on lyhyesti esitetty koko pulman ydin. Kiihkeän mielialan vallassa unohdettiin, että politiikassa on katsottava nokkaa pitemmälle. Kun johtajat sen unohtivat, oli selvää, että johdettavat menettelivät samalla tavalla. Kun johtajat sitten näkivät, että nokkamitalla ei enää asioita pystytä hoitamaan, olivat johdettavat oppineet läksynsä niin hyvin, että johtajille sanottiin suorat sanat perääntymisen takia.

Nyt ollaan sitten siinä vaiheessa, että eläkkeisiin on sovittu annettavaksi noin 360 miljoonaa markkaa. Keskustapuolue esittää asiat siten, että tosiasiassa on luvattu enemmänkin. SAK:n Hämäläinen taas jyrähtelee, että jo tähän mennessä on luvattu liikaa. Se ennustelee, että taistelu ei ole vielä päättynyt.

Uusi hallitus saataneen kokoon, vaikka tavanomainen riitely ministerinpaikoista saattaa nimittämistä viivyttää. Kun on vähän vakansseja ja paljon oman puolueen mielestä ynnä erityisesti asianomaisten itsensä mielestä ei vain sopivia ja päteviä vaan suorastaan korvaamattomia lahjakkuuksia, niin monet karikot on kierrettävä, ennenkuin lopullinen lista on koossa.

Nyt näyttää pienin ja kaunein tuottavan eniten vaikeuksia. Liberaalinen kansanpuolue on korkeassa puolue-elimessään päättänyt, että sen tulee saada hallitukseen kaksi edustajaa. Siis seitsemällä kansanedustajalla kaksi ministeriä ja toisten lähes sadalla edustajalla 14 ministeriä. Suhteet lienevät oikein lasketut, koska ne on suorittanut liberaalien johtaja teoreettisen fysiikan professori.

Ihmeellistä kyllä mitään ohjelmaa tarvittavien varojen keräämiseksi ei hallitusneuvotteluissa ole yritetty hahmotellakaan. Mitenkäs se huolehton kuningasvainaja sanoi: ikävät asiat huomiseksi. Voimme olla kuitenkin aivan varmoja siitä, että kun tulevan vuoden budjetti aikanaan kunnallisvaalien jälkeen annetaan, siinä on pakko esittää tarpeelliset veronkorotukset. Uuden rahan tarve Kelan vaatimukset mukaan lukien on noin 700 miljoonaan luokkaa. Tarvetta ei siis peitetä pienillä korjauksilla. On paljon puhuttu tuloveron korottamisesta suurituloisten kohdalta. Hyvä ja sosiaalisesti kannatettava ehdotus. Mutta kun esim. 30.000 markkaa vuodessa ylittävistä tuloista maksettavan veron korottaminen yhdellä prosenttiyksiköllä toisi valtiolle tuloja vajaat 15 miljoonaa markkaa, niin on aivan sama paniko nuo rahat silmäänsä vai korvaansa, niin vähän se on tarpeeseen verrattuna.

Todennäköistä on, että tulevan rahaministerin ei auta kuin esittää liikevaihtoveron nostamista. Arvatenkin peräti kahdella prosenttiyksiköllä, jolloin juuri ja juuri tarvittava 700 miljoonaa markkaa on koossa. Mutta ennenkuin tällainen korotus saadaan eduskunnassa läpi, on käytävä katkerat keskustelut ei vain eduskunnassa vaan myös työmarkkinajärjestöjen piirissä.

*

Intian entinen pääministeri Lal Bahadur Shastri on sanonut: "kun ei voi, mitä tahtoo, on tahdottava, mitä voi."

On kuitenkin otettava varteen, että tähän elämänohjeeseen sisältyy valtiomiehen viisaus. Poliitikolle tämä ei riitä.