28.1.1945 Helsingissä

K. J. STÅHLBERGILLE

Yhtenä historiansa vakavimpana ajankohtana kokoontuu Suomen kansa juhlimaan tasavallan ensimmäisen presidentin Kaarlo Juho Ståhlbergin syntymän kahdeksankymmenvuotispäivää. Samalla kansamme hänen henkilössään osoittaa kunnioitusta monille niille perisuomalaisille luonteenominaisuuksille, joiden turvin tämä karu maa on raivattu aineelliselle ja henkiselle viljelykselle ja joihin kansakunnan jatkuva olemassaolo sekä tulevien päivien menestys perustuu.

Presidentti Ståhlbergin pitkäksi suodun elämän hallitseva piirre sen kaikkina kausina on ollut tarmokas, määrätietoinen työ. Julkisessa elämässämme lienee tuskin toista henkilöä, jonka päivät vuosikymmenestä toiseen, pitkälti yli tavallisen ihmisiän mitan on niin yksinomaisesti käytetty hellittämättömään työskentelyyn, jonka väsymättömyyden rinnalle voidaan asettaa ainoastaan tuon työn suuret tulokset. Erityisesti herättää tällöin kunnioitustamme se presidentti Ståhlbergin myöhäisin elämänkausi, jonka hän tasavallan päämiehen paikalta erottuaan on lähes kahden vuosikymmenen ajan omistanut työskentelyyn lainvalmistelukunnassa. Ne ikävuodet, jotka moni paljonkin aikaansaanut mies on katsonut ansaitsevansa viettää viisaan levossa, on presidentti Ståhlberg käyttänyt olemukselleen uskollisena uupumattomaan työhön maamme oikeus- ja hallinto-olojen kehittämiseksi, mihin hänellä perinpohjaisten tietojensa sekä suuren kokemuksensa ja taitonsa perusteella on ollut poikkeukselliset edellytykset. Siinä lainsäädäntötyössä, mikä maassamme itsenäisyysvuosien mittaan, monesti mitä suurimmassa kiireessä, on suoritettu, on varmaankin ollut paljon puutteellista ja kypsymätöntä, mutta siltä osalta, mikä on kulkenut presidentti Ståhlbergin taitavan käden kautta, se on täyttänyt kaikkein ankarimmatkin vaatimukset. Kun Ståhlberg haki v. 1907 perustettua Helsingin yliopiston hallinto-oikeuden professorin virkaa, lausui virallinen asiantuntija, senaattori Leo Mechelin, että Ståhlbergilla oli "epätavallinen yksinkertaisen ja osuvan lakityylin kyky". Kun tähän todella epätavalliseen taitoon yhdistämme syvälliset tiedot ja ehdottoman johdonmukaisuuden sekä perusteellisuuden, on meillä selvyys niistä avuista, jotka ovat tehneet presidentti Ståhlbergin todella korvaamattomaksi voimaksi lainlaatijoittemme joukossa.

Presidentti Ståhlbergin toimintaan lakimiehenä liittyy läheisesti hänen laaja ja arvokas työnsä tiedemiehenä. Ei ole ollut suinkaan sattuma, että presidentti Ståhlberg on valinnut erikoisalakseen kunnallisen itsehallintomme tutkimisen ja selvittelyn. Itsehallinto on, käyttääkseni presidentti Ståhlbergin omia sanoja, "harjaannuttamalla kansalaisia yhdessä hoitamaan julkisia asioita ja siten tehostamalla vuosisataisia perustuksia vahvistanut kansanvaltaista yhteiskuntajärjestystä ja eheyttä sekä kasvattanut Suomen kansan valtiollisesti vapaaksi kansaksi. Tuo itsehallinto on kypsyttänyt kansaamme kykeneväksi saavuttamaan itsenäisyytensä ja riippumattomuutensa, sitä käyttämään ja säilyttämään sen." Näillä sanoillaan Ståhlberg on lausunut sen tosiasian, että kunnallinen toiminta on kansanvaltaisen valtiojärjestyksen koulu ja yksi sen kulmakivistä. Sen vuoksi se uraauurtava työ, minkä presidentti Ståhlberg kunnallishallintomme selvittämiseksi ja edistämiseksi on suorittanut, on ollut mitä tehokkaimmalla tavalla lujittamassa koko kansanvaltaisen yhteiskuntajärjestyksemme sisäistä voimaa. Erityisesti on syytä panna merkille, että presidentti Ståhlbergin tieteellinen toiminta on kasvanut käytännöllisen hallintoelämän pohjalta ja se on kauttaaltaan ollut tarkoitettu tyydyttämään käytännöllistä tarvetta. Meillä on tuskin toista tiedemiestä, jonka teokset olisivat sananmukaisesti kuluneet kansan käsissä ja joista käytännön miehelle olisi ollut niin suurta hyötyä.

Niin paljon kuin tiedemies ja virkamies voivatkin vaikuttaa olojen yleiseen kehitykseen yhteiskunnassa, niin se ei koskaan voi kohota yhtä merkittäväksi kuin se työ, minkä johtavan aseman saavuttanut valtiomies voi suorittaa. Kuluvan vuosisadan ensimmäisten vuosikymmenten aikana, jolloin kansanvaltainen valtiokäsitys voimakkaana murtautui esteiden läpi suomalaisessa yhteiskunnassa, oli K. J. Ståhlberg yksi niistä miehistä, jotka antoivat suunnan valtiolliselle kehityksellemme, johtava voima vapaamielisen valtioajatuksen kannattajien joukossa. Mutta Ståhlbergin valtiomiestoiminnan tärkein ja merkittävin vaihe liittyy kuitenkin itsenäisen Suomen tasavallan ensimmäisiin vuosiin, aikaan, jolloin hän tasavallan ensimmäisenä presidenttinä johti isänmaansa kohtaloita.

Tasavallan presidentin toimen Ståhlberg joutui ottamaan vastaan mitä vaikeimmissa olosuhteissa. Maassa oli vastikään käyty onneton, verinen veljessota. Kohta sen jälkeen oli alkanut katkera valtiomuototaistelu, joka oli päättynyt juuri ennen presidentinvaalia. Sisäpoliittisiin oloihimme olivat eletyt raskaat vuodet tuoneet keskinäisiä ristiriitoja, jotka näyttivät sovittamattomilta. Lisäksi puuttui maalta ulkonainen rauha, sotatila vallitsi itäisen naapurin, entisen emämaan kanssa.

Tilanne ei siis ollut suinkaan valoisa. Mutta Ståhlberg kävi vastuunalaiseen tehtäväänsä käsiksi hänelle ominaista vakavuutta ja ennakkoluulottomuutta osoittaen, lujasti luottaen siihen, että Suomen kansa oli kykenevä omin voimin voittamaan vaikeudet. Hänen valtiomieskatseensa näki, että veljessodan ja puolueriitojen rikkirepimä kansa oli saatava ymmärtävän sovintopolitiikan avulla yhtenäistymään, niin että yhteiskunnan kaikki myönteiset voimat voitaisiin koota työhön maan vapauden ja hyvinvoinnin puolesta. Tämä oli saavutettavissa viisaan armahduspolitiikan ja rohkean yhteiskunnallisen uudistustyön avulla. Kun tarkastelemme sitä kehitystä, mikä maassa Ståhlbergin presidenttikautena tapahtui, voimme havaita, kuinka hyvin perusteltu oli ollut se luottamus, minkä johtamana hän oli toiminut. Veljessodan lyömät haavat alkoivat nopeasti parantua, työväestön parissa alkoi kasvaa kiintymys omaan valtioon ja yhteiskunnalliset reformit paransivat valtakunnan yleistä tilaa. Myös taloudellinen kehityksemme oli suotuisa.

Se tasavaltainen valtiojärjestys, jolle presidentti Ståhlberg toimikautensa aikana joutui käytännössä antamaan elävän hengen, oli merkittävältä osalta hänen oman valtiollisen näkemyksensä luomus, hänen omien kättensä työ. Ståhlberg oli ollut sen komitean puheenjohtaja, joka v. 1917 oli valmistanut ehdotuksen tasavallan pohjalle rakentuvaksi hallitusmuodoksi. Tämä ehdotus hyväksyttiin myöhemmin pääkohdissaan muuttamattomana Suomen hallitusmuodoksi. Ei ole aivan tavallista, että valtiosäännön valmistajalle suodaan myös sen toteuttajan osa. Ståhlberg oli myös tähän tehtävään mies paikallaan. Hän tunsi perin juurin sen yhteiskunnan olot ja tarpeet, jonka johtoon hänet oli kohotettu, ja hänen syvällinen käsityksensä Suomen oloihin soveltuvan kansanvallan sisällöstä antoi hänelle tasavallan ensimmäisenä presidenttinä erinomaiset edellytykset oikean suhteen vakiinnuttamiseen eduskunnan ja valtakunnan päämiehen välille. Viime maailmansodan jälkeen syntyneissä itsenäisissä valtioissa ei yleensä ole esiintynyt sellaista tasapainoa määräävien valtioelinten välillä, mikä on ollut Suomelle ominaista. Meillä tämä on suurimmalta osalta sen ansiota, että Ståhlbergin syvälliset tiedot, perinpohjainen asiantuntemus ja realistinen harkinta ovat olleet niin hyvin rakentamassa valtiosääntöämme kuin myös antamassa sen täytäntöönpanolle kiinteän suunnan ja muodot. Erikseen on tässä yhteydessä syytä korostaa sitä asemaa, mikä Ståhlbergilla on ollut parlamentarismin ensimmäisenä toteuttajana v. 1907, sen luojana ja vakiinnuttajana v. 1917--25 ja sen järkähtämättömänä puolustajana vaikeiden vuosien 1930--33 valtiopäivillä.

Ståhlbergin presidenttikautena noudatetun ulkopolitiikan vallitsevana piirteenä oli omien voimien oikeaan arviointiin perustuva harkinta ja varovaisuus. Niissä sekavissa oloissa, jotka vielä v. 1919 ja v. 1920 vallitsivat Euroopan itäisellä kulmalla, oli alituisesti tarjolla konjunktuurilaskelmien houkutteleman aggressiivisen ulkopolitiikan vaara. Ståhlbergin harkintakyky esti tällaiseen johtavan politiikan. Eräässä Ståhlbergin lausunnossa kesältä 1918 tulee keskitetysti esille se käsitys, minkä voidaan katsoa luonnehtivan hänen ohjelmaansa suhteessa muihin valtioihin: "Kun Suomen kansa on kansainvälisestikin astunut itsenäisten kansakuntien joukkoon, on sen luonnollisesti koetettava myöskin siinä eteen tulevista vaikeuksista selviytyä mahdollisimman hyvin, mutta sen kokoisen ja sellaisen kansan, kuin meidän kansamme on, on luullakseni kuitenkin etsittävä varsinaiset tehtävänsä sisäisen, sivistyksellisen, yhteiskunnallisen ja taloudellisen kehityksen alalla." Tässä suorastaan ajankohtaisessa lausunnossa tulevat riittävän selvinä esille ne rajalliset tavoitteet, mitkä valtiomme ja kansamme asema koko ulkopolitiikallemme osoittaa.

Kun olemme edellä maininneet presidentti Ståhlbergin harvinaislaatuisen työkyvyn yhtenä perisuomalaisena luonteenominaisuutena, on tähän tarpeellista lisätä se horjumaton luottamus oikeuden voimaan, jota hän on julkisessa toiminnassaan aina osoittanut. Siihen liittyy läheisesti suuri persoonallinen rohkeus, joka on ollut Ståhlbergille ominaista. Sota-aikana me olemme oppineet kunnioittamaan miehiä, jotka sodan kovassa työssä ovat osoittaneet pelottomuutta, mutta tälläisena aikana toiselta puolen helposti unohdamme, että elämässä on toisenlaistakin, ehkä vielä suurempaa sielullista voimaa vaativaa rohkeutta. Miehelle, joka kieltäytyy noudattamasta laitonta käskyä, vaikka tietää sen vuoksi menettävänsä virkansa, miehelle, joka mitä uhkaavimmassa tilanteessa v. 1917 päättävästi puolustaa laillisesti valitun kunnallisen elimen vapaata päätösoikeutta, miehelle, joka ei alistu v. 1930 laittomuuskautena pelottelujen eikä väkivallan edessä, hänelle kuuluu kunnioituksemme. Kun poliittinen vastustaja v. 1933 kohdisti tähän mieheen häpäiseviksi tarkoitetut sanat: "Me olimme tienneet, että hän kuuluu arkaan miestyyppiin", oli syytöksen väärämielisyys niin huutava, että se kimmahti esittäjäänsä vastaan. Sillä jokainen tunsi, että tämä perätön syytös oli sen katkeruuden sanelema, joka ei voinut antaa anteeksi, että juuri Ståhlbergiin kohdistunut alhainen väkivallanteko ja hänen siinä yhteydessä osoittamansa vääjäämätön rohkeus olivat asettaneet sulun tuon kansanvallan vastaisen toiminnan jatkuvalle kasvulle.

Me tiedämme, että presidentti Ståhlberg on mitä valppaimmalla harrastuksella seurannut kansamme vaiheita ja poliittista kehitystä myös sen jälkeen, kun hän jätti tasavallan presidentin toimen. Tiedämme myös, että hän on tuntenut lämmintä mielenkiintoa sen ajatustavan voimistumiseen, jonka menestyksellinen toteuttaja hän on ollut: kansakunnan eheyttämiseen. Itsenäisyysvuosien aikana tapahtunut kehitys on siinä suhteessa ollut erittäin merkittävä ja kansallisen eheytymisemme tuoma voima on pitänyt meitä pystyssä vaikeina vuosina suuren maailmanpalon aikana. Ulkonaisesti saattaa ehkä näyttää siltä, että kansallista eheyttämme nyt elettävänä aikana uhkaa mitä vakavin vaara, mutta kun me säilytämme sen luottamuksen Suomen kansaan, joka on ollut kunniavieraamme johtotähtenä, ei ole epäilystäkään, että kansamme todellisuustajunsa ohjaamana selviää vastaisista vaikeuksista.

Presidentti Ståhlbergille omistettuna juhlapäivänä kiinnittykööt kansalaisten ajatukset siihen työhön, mitä hän on tehnyt kansakunnan hyväksi, ja siihen järkähtämättömään uskoon, mikä hänellä on ollut suomalaisen yhteiskunnan elinkelpoisuuteen ja suomalaisen demokratian voimaan. Presidentti Ståhlbergin ryhdikkäässä, tasapainoisessa olemuksessa, hänen uskollisuudessaan Suomen kansaa kohtaan, hänen uhrautuvassa työskentelyssään sekä hänen rohkeudessaan raskainakin aikoina me näemme juuri niitä ominaisuuksia, joita kansamme tarvitsee enemmän kuin koskaan aikaisemmin, jotta voisimme täyttää ne henkiset ja aineelliset vaatimukset, joiden lunastaminen on itsenäisyytemme säilymisen ja vahvistumisen edellytys.