5.11.1961 radiossa

VIERAILU POHJOIS-AMERIKASSA JA

YHDISTYNEISSÄ KANSAKUNNISSA

NEUVOSTOLIITON NOOTTI

Kaksi päivää sitten palasin kotiin vierailumatkalta, jonka Kanadan pääministerin Diefenbakerin kutsusta tein Kanadaan ja Yhdysvaltojen presidentin Kennedyn kutsusta USA:han. Kanadassa vierailin viikon ja Yhdysvalloissa kaksi viikkoa. Matkan aikana minulla oli tilaisuus käydä myös Yhdistyneiden Kansakuntien päämajassa New Yorkissa ja pitää puhe YK:n istunnossa.

Suomen tasavallan presidentti vieraili nyt ensimmäisen kerran edellä mainituissa maissa ja YK:ssa. Sen vuoksi on erityisen aiheellista tehdä Suomen kansalle selkoa siitä, mitä matkallamme tapahtui ja millaiseksi tämän matkan merkitys on syytä arvioida.

Matkan aikana minulla seurueineni oli tilaisuus tavata Kanadan ja USA:n johtavia valtiomiehiä sekä huomattavia talousmiehiä ja vaihtaa heidän kanssaan ajatuksia. Meillä oli myös tilaisuus verraten monipuolisesti tutustua näiden maiden talouselämään. Sekä Kanadassa että Yhdysvalloissa tapasimme useissa tilaisuuksissa näihin maihin Suomesta muuttaneita siirtolaisia ja heidän jälkeläisiään, ja vierailimme näissä maissa useilla seuduilla, jonne suomalaisasutus on erityisesti keskittynyt.

Kun matkani osui maailmanpoliittisesti erittäin vaikeaan ja kireään ajankohtaan, jona johtavien suurvaltojen väliset suhteet ovat pelottavalla tavalla kärjistyneet ja useat äärimmäisen vaikeat, erimielisyyksiä aiheuttaneet kansainväliset ongelmat odottavat ratkaisuaan, oli luonnollista, että erityisen merkittäviksi ja hyödyllisiksi muodostuivat ne lukuisat keskustelut ja ajatustenvaihdot, joita minulla oli niin Kanadan pää- ja ulkoministerin kuin myös Yhdysvaltojen presidentin ja ulkoministerin kanssa. Tapaamisia näiden merkittävien valtiomiesten kanssa kertyi enemmän ja ne venyivät pitemmiksi kuin ohjelmassa oli alun perin suunniteltu. Varsinkin presidentti Kennedy, jonka hartioilla erään suurvallan edustajana lepää suunnaton vastuu maailmantilanteen kehittymisestä, osoitti epätavallisen runsasta ja vilkasta mielenkiintoa keskustelujamme kohtaan, jotka uskoakseni -- sen totesi myös presidentti Kennedy julkisesti -- olivat kummallekin osapuolelle mielenkiintoisia ja hyödyllisiä. Kaikki keskustelut olivat avoimia ja ne käytiin ystävällisessä, ymmärtävässä ilmapiirissä. Mitään virallisia neuvotteluja ei käyty eikä se ollut tarkoituskaan, sillä Suomen ja Kanadan enempää kuin Suomen ja Yhdysvaltojenkaan välisissä suhteissa ei ole ilmennyt sellaisia konkreettisia kysymyksiä, joista olisi syytä käydä erityisiä neuvotteluja.

Keskustelut koskivat pääasiallisesti keskeisiä kansainvälisiä ongelmia, jotka nykyisin ovat ajankohtaisia. Oli erittäin valaisevaa kuulla tietoja ja käsityksiä, joita kansainvälisestä tilanteesta ovat muodostaneet tapaamamme lännen johtavat valtiomiehet. Minulla on tämän kohtalontäyteisen syksyn aikana ollut harvinainen tilaisuus yhden kuukauden kuluessa keskustella sekä Neuvostoliiton presidentin L. I. Breshnevin että Yhdysvaltojen presidentin Kennedyn kanssa. Keskustelut ovat olleet laajoja, avomielisiä ja ystävällisiä. Tällaiset keskustelut antavat kuvan kansainvälisten ongelmien laadusta ja vaikeusasteesta, suurvaltojen politiikan tarkoituksista ja pyrkimyksistä sekä niistä monista taustatekijöistä, joiden tietäminen voi tehdä ymmärrettäviksi tietyt poliittiset ratkaisut. Ei ole vaikea havaita, kuinka suuressa määrin tällaiset keskustelut lisäävät mahdollisuuksia asettaa oman maan ratkaisut oikeaan kulmaan kansainvälistä kehitystä ajatellen. Toisaalta on ymmärrettävää, että valtiollisia johtomiehiä niin lännessä kuin idässä kiinnostaa saada välittömiä tietoja siitä, miltä asiat näyttävät katsottaessa niitä itä- ja länsiryhmittymän välillä sijaitsevasta puolueettomasta maasta käsin, olkoonkin että maamme ei ole eikä pyri olemaan mikään suurpoliittinen valtatekijä tässä levottomassa maailmassa.

Matkani aikana käydyissä keskusteluissa kosketeltiin tietysti myös maamme ulkomaankauppaan ja ulkomaisiin maksusuhteisiin liittyviä taloudellisia kysymyksiä. Meillä oli monessa yhteydessä tilaisuus selostaa isännillemme noudattamamme kauppa- ja lainapolitiikan periaatteita ja tavoitteita sekä tähdentää ulkomaankaupan suurta merkitystä maamme taloudelle ja kansamme hyvinvoinnille. On syytä uskoa, että näistä kauppaa ja muita taloudellisia kysymyksiä koskeneista keskusteluista on koituva maallemme pysyvääkin taloudellista hyötyä. Myös matkani yhteydessä USA:ssa vierailleet suomalaisten liikemiespiirien edustajat saivat tilaisuuden vaihtaa isäntäväen kanssa mielipiteitä oman alansa asioista.

Vaikka olinkin niin Kanadassa kuin Yhdysvalloissa virallisena vieraana, oli ohjelma järjestetty niin, että minulla seurueineni oli tilaisuus lukuisilla vastaanotoilla tai erityisissä juhlatilaisuuksissa tavata Kanadan ja Yhdysvaltojen suomalaisperäisiä siirtolaisia. Tapasimme heitä tuhansittain ja kerroimme heille Suomen kansan terveiset. Oli suorastaan liikuttavaa todeta, miten lämpimin tuntein jo kauan noissa maissa asuneet siirtolaiset muistavat Suomea ja Suomessa asuvia sukulaisiaan. Saimme heiltä mukaamme Suomeen niin monia julkisia ja yksityisiä terveisiä, että niitä on mahdoton saattaa täällä perille muuten kuin julkisen sanan ja kuvan välityksellä. Oli ensimmäinen kerta, kun Suomen valtion päämies meni tapaamaan Amerikan-suomalaisia, jotka tietysti ovat uuden kotimaansa kuuliaisia kansalaisia. Uskoisin, että nämä tapaamiset olivat myös noille suomalaisperäisille siirtolaisille muistiin jääviä tilaisuuksia, niin lämmin tunnelma niissä vallitsi ja niin monessa silmäkulmassa kiilsi Suomen muistelemisesta noussut kyynel. Suomalaisperäiset siirtolaiset ovat Amerikan mantereella selviytyneet uusissa oloissaan yleensä hyvin, monet jopa erinomaisesti.

Käsitykseni on, että pitkä matkamme Kanadaan ja Yhdysvaltoihin oli maamme aseman ja kansamme pyrkimysten tunnetuksitekijänä suurimerkityksinen tapahtuma.

Alun perin oli laskettu, että joudun pitämään Amerikan-matkallani kaksikymmentä puhetta. Niiden määrä taisi kuitenkin nousta lähelle neljääkymmentä. Suuri osa näistä `ylimääräisistä` puheista pidettiin suomalaisseuduilla. Havaitsin erään vaikutusvaltaisen puolueen puheenjohtajan täällä kotimaassa arvostelleen puheitani ja oudoksuneen sitä, että itsenäisen maamme kansalaiset pitävät tarpeellisena puhua siitä, miten "Suomen on onnistunut säilyttää itsenäisyytensä toisen maailmansodan myrskyissä". Hän näyttää selittäneen: "Sehän on ollut meidän oikeutemme ja myös velvollisuutemme eikä ulkopuolisista tekijöistä taikka joistakin yksityisistä henkilöistä johtuva sattuma." Muistan hyvin, kuinka kunnioitettu edeltäjäni Paasikivi ollessaan sodan jälkeen pääministerinä joutui kuuntelemaan erään kansanedustajan hallituksen toimintaa jyrkästi arvostelevan puheenvuoron. Kun Paasikivi sai sanansijan, hän kehotti kansanedustajaa menemään kotiin ja ottamaan kartan eteensä sekä katsomaan siitä, missä Suomi on. Antaisin puheenjohtajalle saman neuvon. Historian jokaisella lehdellä on esimerkkejä siitä, että yhdelläkään kansalla ei ole itsestään selvää, luonnonjärjestykseen perustuvaa `oikeutta` itsenäisyyteensä eikä alueeseensa. Itsenäisyys on kuvaannollisesti sanoen valloitettava uudelleen joka päivä. Sitä on puolustettava jokapäiväisellä työllä, jokapäiväisillä uhrauksilla. Suomen kansan kohtalo on siitä erinomainen esimerkki. Tosiasia on, että me olemme - toisin kuin monet muut kansat - voineet, tosin kovien kokemusten hinnalla, säilyttää toisen maailmansodan myrskyissä itsenäisyytemme ja yhteiskuntajärjestyksemme, mitä rohkenen edelleen pitää suurena saavutuksena. Niin sen käsitti myös amerikkalainen kuulijakuntani, joka usein tämän toteamukseni yhteydessä puhkesi suosionosoituksiin.

Puheitteni johtolankana oli maamme taloudellinen nousu sodan jälkeisten vaikeuksien päätyttyä sekä poliittisen asemamme vahvistuminen. Taloudellista kehitystä esittäessäni sanoin, että nousumme on tapahtunut ensi sijassa oman työmme ja tulevaisuudenuskomme varassa. Emme ole saaneet ulkomailta mitään ilmaiseksi emmekä ota taloudellista apua miltään ilmansuunnalta. Pääomasta köyhänä maana tunnemme tietenkin mielenkiintoa ulkomaisia lainoja kohtaan, mutta ne maksamme takaisin korkoineen viimeistä senttiä myöten. On tullut miltei tavaksi, että ulkomaiset valtiomiehet ovat matkustaneet USA:han pyytämään avustusta tai lainoja, joiden takaisinmaksusta antajalla useasti on ollut jo alun perin varsin heikot toiveet. Jos Suomi olisi liittynyt pyytäjien riviin, sitä ei kukaan olisi huomannut, mutta nyt selontekomme ja kannanottomme avustuksiin ja lainoihin herätti kunnioitusta rannikolta rannikolle. Eräs tapaamamme valtiomies lausuikin, että hänen luonaan ei ole käynyt ketään, joka olisi pyytänyt vähempää.

Tässä yhteydessä tulee mieleeni, että eräs turkulainen lehti on intoutunut väittämään presidentti Kennedyn matkani aikana antamien Suomen kansaa ylistävien lausuntojen olleen yliammuttuja. Presidentti Kennedy ei ollut ainoa, joka esitti Suomen kansan saavutuksista kiittäviä lausuntoja. En kuitenkaan tämän takia pidä matkaani epäonnistuneena.

Poliittisen asemamme esittely keskittyi puolueettomuusasenteemme selvittelyyn. Sanoin eräässä keskustelussa, että en ole tullut tänne myymään puolueettomuutta, sillä puolueettomuutta on yhtä monta lajia kuin on puolueettomia valtioita. Olen tullut hankkimaan puolueettomuudellemme ymmärtämystä ja tunnustusta. Erityisen suuri, tietyssä mielessä jopa historiallinen merkitys on sen vuoksi annettava sille viralliselle tiedonannolle, joka saatettiin julkisuuteen presidentti Kennedyn kanssa käymieni keskustelujen tuloksena ja jossa Suomen omaksuma ja noudattama puolueeton ulkopolitiikka sai virallisen tunnustuksen lännen johtavan suurvallan taholta. Me suomalaiset voimme nyt todeta, että se poliittinen asenne, jonka olemme omaksuneet, on saanut osakseen ymmärtämystä ja tunnustuksen niin idän kuin lännen taholta. Varsinkin nykyisessä kiristyneessä maailmantilanteessa tämän saavutuksen merkitys ja arvo on jokaisen Suomen kansalaisen helppo ymmärtää.

Olen havainnut täällä esitetyn kärkevää arvostelua sen johdosta, että Suomi ei tehnyt aloitetta Neuvostoliiton atomikokeen kieltämiseksi YK:ssa. Asia ei varsinaisesti liity Amerikan-matkaani, mutta sillä on yhteys puolueettomuuspolitiikkaamme. Suomi on ollut ja on syvästi huolestunut jokaisesta atomikokeesta, suorittipa sen mikä valtio tahansa, ja vastustaa niitä kaikkia. Mutta on pidettävä mielessä, että me emme tehneet aloitetta YK:ssa Ranskan atomikokeiden kieltämiseksi, vaikka helposti oli nähtävissä, että niiden suorittaminen kokeiden kieltämistä koskevien neuvottelujen ja yhteisesti sovitun kokeista pidättymisen aikana ei voinut johtaa muuhun kuin uusiin kokeisiin. Kun Suomi äänesti YK:ssa päätöslauselman puolesta, ettei megatonnikoetta suoritettaisi, se ei johtunut suinkaan siitä, että suorittajana oli Neuvostoliitto, eikä ensi sijassa siitäkään, että kokeen tapahtumapaikka oli suhteellisen lähellä Suomea, vaan siitä, että Suomi on sanomattoman huolestunut maailmanpoliittisesta jännityksestä, jonka ilmaus atomipommikoe on. Kun lähdin Amerikasta, siellä vakavasti keskusteltiin, että Yhdysvallat mahdollisesti tulee suorittamaan atomipommikokeita ilmatilassa. Meidän kai pitäisi nyt YK:ssa allekirjoittaa pyyntö, että se ei sitä tekisi? Silloin ollaan juuri sillä tiellä, joka merkitsee heittäytymistä suurvaltojen välisiin eturistiriitoihin. Politiikassa pitää muistaa kuten shakkipelissä entiset siirrot ja ajatella muutama siirto eteenpäin. Sitä eivät ole mielestäni tehneet ne, jotka ovat päästäneet valloilleen arvostelun Suomen menettelystä YK:ssa.

Kun tulen Amerikasta, sallittaneen, että viittaan siellä lukemaani tarinaan USA:n suuresta presidentistä Abraham Lincolnista, joka kerran lausui: "Hän on kuin mies, joka on murhannut molemmat vanhempansa ja pyytää nyt armoa sen perusteella, että on orpo."

Jos me itse sahaamme poikki puolueettomuuspolitiikkamme oksan, on meidän turha pyytää armoa sen perusteella, että nilkutamme, kun pudotessamme olemme loukanneet jalkamme.

Kuolinvuotensa uudenvuodenpuheessa Paasikivi kehotti välttämään eleitä ja asenteita, joilla ei ole muuta kuin mielenosoituksen merkitys, mutta jotka saattavat vahingoittaa maatamme. Jos me katsomme ympärillemme maailmassa, on jokaisella ilmansuunnalla asioita, joita vastaan inhimillisyyden nimessä olisi protestoitava. Mutta me emme sitä tee. Menettelymme sanelee tässäkin puolueettomuuspolitiikkamme. Sen ja protestipolitiikan välillä on suuri ero.

Oletan, että minun tässä yhteydessä odotetaan käsittelevän Neuvostoliiton Suomelle 30.10. jättämää noottia. Itse asiaan vielä tässä yhteydessä lainkaan puuttumatta pidin aluksi ikävänä, että tämä tapahtui ennen viimeistä Amerikassa pidettävää puhettani, mm. sen vuoksi, että se asetti minut vaikean tehtävän eteen. Myöhemmin on käsitykseni muuttunut ja olen erittäin tyytyväinen siitä, että saatoin Los Angelesissa pitämässäni puheessa, joka levitettiin radion ja television välityksellä, esittää tuoreeltaan käsitykseni asiasta. Lausuin, että Neuvostoliiton konsultointiehdotus ei tuo mitään periaatteellisesti uutta Suomen ja Neuvostoliiton välisiin sopimussuhteisiin, mutta on ilmaus siitä tavattoman vakavasta poliittisesta jännitystilasta, mikä Euroopassa vallitsee. Olen havainnut, että aiheeton kohu maailman lehdistössä on puheeni luottavaisen sävyn johdosta pahimmalta osaltaan vaiennut.

Kotimaahan palattuani olen saanut nootin täydellisen tekstin ja yhdessä eräiden hallituksen jäsenten kanssa siihen huolellisesti perehtynyt.

Nootissa on kaksi osaa: sotilaallinen ja poliittinen.

Edellinen osa antaa aihetta vakavaan huolestumiseen, sillä sodanuhka on Euroopassa kasvamassa. Ei kukaan tietenkään kuvittele, että "Saksa tai Saksan kanssa liittoutuneet valtiot" tekisivät erillisen hyökkäysretken Suomen alueen kautta Neuvostoliittoa vastaan. Mutta jos suursota syttyy Länsi-Berliinin vuoksi tai muutoin, niin Suomen maantieteellinen asema Itämeren valtiona tekee mahdolliseksi, että Suomen maa-, meri- tai ilmatilaa voidaan nykyisten sodankäyntivälineiden aikana loukata. Sellaiset ovat sotilaallisten liittojen asetelmat Pohjois-Euroopassa. Tiedän hyvin, että Neuvostoliitossa vallitsee suuri huolestuneisuus Länsi-Saksan nopean aseistautumisen johdosta, enkä ole salannut lännen valtiomiehiltä, että henkilökohtaisesti tunnen Suomen kannalta huolestuneisuutta saman asian vuoksi. Tiedän, että Pohjois-Atlantin Liitto on perustettu puolustustarkoituksessa.

Tässä yhteydessä ei ole syytä ryhtyä käsittelemään kysymystä, ovatko ystävyys- ja avunantosopimuksen toiseen artiklaan sisältyvät neuvotteluedellytykset olemassa, asiaan ei Suomen taholta ole vielä määrätty kantaa. Mutta on paikallaan torjua täysin mielettöminä eräiden ulkomaisten lehtien käsitykset maan itsenäisyydelle aiheutuneesta uhasta, tukikohtien vaatimisesta, painostuksesta hallituksen vaihtamiseksi yms. Ulkomaiset lehtimiehet tietenkin pahastuvat, mutta minun on taas pakko sanoa heille, että älkää myykö karhunnahkaa ennen kuin mesikämmen on kaatunut.

Nootin poliittisen puolen ratkaisevasti tärkein osa on Suomen omaksuman ulkopoliittisen suuntauksen saama tunnustus. Asia on aivan päinvastoin kuin eräs ruotsinmaalainen lehti väittää, joka kertoo, että "jopa Suomen hyvä tahto pitää yllä hyviä suhteita Neuvostoliiton kanssa on asetettu kyseenalaiseksi". Suomen puolueettomuuspolitiikka saa edelleen osakseen Neuvostoliiton hallituksen hyväksymisen ja Suomi voi jatkaa sillä hyvin viitoitetulla ulkopoliittisella tiellä, jolle se vuosien johdonmukaisella ja kiinteällä työllä on hankkinut tunnustuksen sekä idän että lännen suurvaltojen taholta.

Kuten muistetaan, presidentti Paasikivi oli silloisissa oloissa niin varovainen, että hän ei käyttänyt politiikkaamme luonnehtiessaan puolueettomuusmääritelmää. Olosuhteiden kehitys on suonut hänen seuraajansa kiinnittää huomionsa tähän asiaan. Olen parhaan tahtoni ja taitoni mukaan hallitusmuodon antamin valtuuksin työskennellyt puolueettomuussuuntauksemme hyväksi ja eri valtioiden hyväksymisen saamiseksi sille.

Olen tehnyt poliittisessa toiminnassani virheitä ja katson, että niiden tunnustaminen on ensimmäinen edellytys siihen, etten tee niitä tieten tahtoen uudelleen. Valtiollisen työskentelyni paras osa kristallisoituu Suomen puolueettomuuspolitiikan toteuttamiseen. Ystävyys- ja avunantosopimuksen johtolauseeseen sisältyi puolueettomuuttamme koskeva kohta, mutta vasta Neuvostoliiton kommunistisen puolueen XX puoluekokouksen päätöslauselmassa v:lta 1956, siis presidenttikauteni alussa, siitä esitettiin Neuvostoliiton selväsanainen kannanilmaisu. Lännen suurvallat ovat ilmaisseet puolueettomuuspolitiikkamme hyväksymisen paljon myöhemmin: Englanti viime keväänä tekemäni valtiovierailun aikana ja Yhdysvallat sekä vuosi sitten hallitustasolla että nyt presidentti Kennedyn taholta, kuten edellä olen esittänyt.

Suomen puolueettomuuspolitiikan toteuttamiseen sisältyy elämäntyöni. Tämän politiikan säilyttämiseksi ja vahvistamiseksi työskentelen viimeiseen hengenvetooni saakka. Jos näen, että en tässä tehtävässäni onnistu, jätän paikkani vapaaehtoisesti niille, jotka katsovat heillä itsellään olevan paremmat mahdollisuudet.

Olen mitä syvintä mielipahaa ja suuttumusta tuntien lukenut, kuinka erään puolueen pää-äänenkannattajassa muutama päivä sitten - jatkoksi kesästä 1957 lähtien jatkuneelle ajojahdille - on minun väitetty muka pyrkivän bolshevisoimaan Suomen, minkä väitteen lehdistö ja eräät vaalitoimistot ovat vaikenemalla hyväksyneet. Tällaista en ole velvollinen sietämään, ja väite oikeuttaa minut sanomaan, että Suomen edessä ovat niin vakavat ajat, että niitä eivät kykene kansan onneksi hoitamaan poliittiset diletantit eivätkä heidän ulkopolitiikassaan aina epäonnistuneet taustavoimansa.

Kotimaahan palattuani olen lukenut, että nyt toivotaan vanhoista erimielisyyksistä huolimatta yksimielisyyttä maan asioissa. Se on mitä kiitettävin toivomus. Mutta jos yksimielisyys rakennetaan vanhojen muistojen ja vaistojen merkeissä, jos sen pohjana on aikansa eläneiden tunteitten palo, oli se kuinka aitoa tahansa, tai pelkät iskulauseet, olivatpa ne kuinka vakavasti tarkoitettuja hyvänsä, olen varma, että tällainen yksimielisyys ei nyt vie perille. Kun lähdin San Franciscosta, minua tuli hyvästelemään eräs vanha suomalainen vaimo, joka kättäni puristaessaan sanoi rukoilevansa minulle viisautta kansamme asioissa. Tämä kaunis toivotus on minua vaivannut. Mitä tuo viisaus on? Kun tänään luin uudelleen Paasikiven kuuluisan jäähyväishaastattelun kesältä 1955, tunsin sieltä löytäneeni tuon viisauden. Paasikivi sanoi: "Ulkopoliittinen turvallisuus on tärkeintä kaikille kansoille, ja aivan erikoisesti se on sitä Suomelle. Jos meillä on se, kaikki muu järjestyy kyllä, sen ovat viime vuodet osoittaneet." Asiat on asetettava oikeaan tärkeysjärjestykseen. Siinä on meidän viisastenkivemme.

Ulkopoliittisen turvallisuutemme perusmuuri ovat luottamukselliset suhteet Neuvostoliittoon ja niihin sekä länsivaltojen tunnustukseen rakentuva puolueettomuuspolitiikkamme. Muuta viisautta me emme tarvitse, "kaikki muu järjestyy kyllä". Mutta tässä asiassa tarvitaan yksimielisyyttä, sitä enemmän, kuta kovempi päivä on edessä.