Oslon talvesta Helsingin kesään.

Anttolan pitäjän ja koko Suomen maan rehti, luotettava hopeamitalihiihtäjä Eero Kolehmainen näyttää antaneen Oslon olympiakisojen aikana haastattelulausunnon, jolle mielellään suo mahdollisimman laajan julkisuuden. Missäpä se tällöin voisi paremmin tapahtua kuin tässä Turjan Kuvalehdessä? Kolehmainen valitteli voitokkaan kilpailunsa jälkeen, että harjoitteluun ei Oslossa ollut jäänyt riittävästi aikaa, kun kilpailijoiden ympärillä pyöriskelleille Suomen joukkueen johtajille piti pitkin päivää vastailla, missä kunnossa mies on.

Pulmallinen asia tämä urheilujoukkueiden johtajakysymys. Tähän mennessä on suuri yleisö vuodesta toiseen arvostellut maaottelujoukkueiden johtajakaartin liiallista runsautta, mutta ei toki ole aikaisemmin kuultu, että monipäisen johtoportaan mukanaolo olisi suorastaan haitannut urheilijoiden valmentautumista. Eikä asia Oslossakaan ole sentään ollut sellainen, että hiihtoporukan omat johtajat olisivat häirinneet joukkueen kilpailijoita huolestuneilla kysymyksillään kunnosta jne., vaan sen ovat arvatenkin saattaneet tehdä ne monilukuiset sanokaamme vaikka yleisjohtajat, joita täältä Osloon lähetettiin. Meiltähän matkusti sinne joko olympiajoukkueen jäseninä tai sen liepeillä kaikenkarvaisia valtuutettuja, neuvottelijoita, valvojia, tarkkailijoita jne. kutsumaan maailman urheilevan nuorison Helsingin kesäkisoihin, seuraamaan järjestelyjä, solmimaan tuttavuuksia ja muita suhteita ym. ym. Aivan erityistä loistoa Suomen valtavalle johtajakaartille antoi se seikka, että kaikki he olivat verhotut Suomen olympiajoukkueen todella aistikkaaseen edustuspukuun. Tämä oli suoritettu niin seikkaperäisesti ja tarkkaan, että eräänkin johtajan 15-vuotias lupaava poika esiintyi joukkueen edustuspuvussa, millä hän saattoi arvaamatonta mainetta isänmaallemme, kun kisäyleisö näki, että meillä maitopartaiset pojatkin pystyvät pujottelemaan hiihtourheilun kärkipaikoille. Ihastuksen hyrinä kiehui kisapaikalla, missä tahansa Suomen urheilun vihanta toivo liikkuikin. Mutta kerrotaan, että tähän ihastelun ja ihmettelyn hyrinään liittyi myös pisara epätoivoa: mitä me mahdamme tulevaisuudessakaan tälle vahvalle maalle, jossa on noin nuorena vitsa väännetty.

Mitä muuta opimme johtajakysymyksen järjestämisestä Oslon olympiakisojen aikana? Saimme sen kallisarvoisen opin, että vähitellen alkaa tasa-arvoisuutta toteuttavan oikean demokratian kausi murtautua myös urheiluelämään. Meillä oli näet aikoja, jolloin urheilujoukkueet olivat niin yksipuolisesti kokoonpantuja, että niissä oli vain urheilijoita eikä yhtään johtajaa. Nyt on päästy jo sellaiseen tasa-arvoisuuteen, että johtajia on kelpuutettu mukaan yhtä paljon kuin urheilijoita. Mutta ilmeistä on, että näin vauhtiin päässyt kehitys ei lakkaa kehittymästä, vaan pian ollaan siinä, että urheilujoukkueissa on yksinomaan johtajia eikä lainkaan urheilijoita. Mutta se on sitten taas uutta aikakautta urheiluelämän historiassa.

Näin syvällisiin mietteisiin olemme joutuneet seuratessamme Oslon horisontista lähtien johtajakysymyksen vaiheita kautta vuosikymmenien. Käytännöllinen tarkoituksemme kuitenkin on ollut vapauttaa Oslon hiihtojoukkueen varsinainen johto kaikista epäilyksistä. Nuo yleisjohtajat, ne ne ovat olleet utelemassa hiihtäjiemme kuntoa ja häiritsemässä heidän valmentautumistaan. Mutta kun heidänkin puolustuksekseen voidaan sanoa, että totisesti he ovat olleet huolissaan maamme urheilumaineesta, niin sopikaamme siitä, että asia saa nyt tämän jälkeen unohtua. Mitaliemme ja pistesijojemme arvoa se vain lisää, että ne voitettiin tällaisessa kahden rintaman sodassa, jossa vastustajina olivat sekä vierasmaalaiset lylynlykkääjät että oman maan yleisjohtajat.

Vielä vakavammin puhuen: hiihtourheilumme loistava menestys kuluvana talvena on ollut koko urheiluelämämme tervetullut kannustin. Sinnikkäiden hiihtäjiemme määrätietoinen, voittojen kruunaama valmentautuminen suurkilpailuihin on todistuksena siita, että urheilumme kultaiset päivät eivät ole vain Eldankaa, vaan että me voimme taas menestyksellä valloittaa myös muilla aloilla vanhat, kunniakkaat asemamme, joista sodan aikana ja jälkeen oli vetäydyttävä. Mutta se on pidettävä mielessä, että hiihtäjien saavutusten takana on ollut vaivannäköä kaihtamaton, rasittava työ: lukemattomat ovat ne peninkulmat, jotka hikisillä harjoittelulenkeillä on katkaistu. Teräkunto ei tule helpolla ja lujien vastustajien lyöminen ei onnistu sille, joka asettaa mukavuuden tukaluuden tilalle.

Suomessa valmistaudutaan nyt laajalla rintamalla ensi kesän olympian kisoihin. Me olemme kisojen isäntämaa ja meidän on onnistuttava kisajärjestelyissä. Mutta se ei vielä riitä. Meidän on menestyttävä myös itse kilpailuissa. Tähän mennessä on isäntämaiden panos myös urheilullisesti ollut erittäin suuri, emmekä me saa tässä suhteessa osoittautua muita isäntämaita huonommiksi. Mikäli tiedot oikein kertovat, urheilumme johto on kaikilla aloilla erittäin määrätietoisesti tehnyt työtä sen puolesta, että menestys kilparadoilla ja -kehissä olisi mahdollisimman hyvä. Kansan käsi on ollut karttuisa, niin että varojakaan ei tiettävästi puutu tehokkaan valmennuksen suorittamista varten.

Mutta kohtuus on hyvä pitää yllä kaikessa. Ei pidä repäistä liikaa, vaikka kansan käden karttuisuus näyttäisi antavan riutaisuun varaa.

On kerrottu julkisuudessa, että eräs kesäurheiluliitto aikoisi nyt kevättalvella lähettää parikymmentä olympiaehdokastaan harjoitusleirille Etelä-Ranskaan. Saattaahan tällaista suunnitelmaa ehkä puolustella syyllä jos toisellakin, mutta kyllä siitä on sanottava, että siinä on hätävarjeluksen liioittelun leima. Kuljettaa nyt nuorukaisjoukko keskeltä talvea keskelle kesää, antaa sen teuhata siellä vajaat pari viikkoa ja tuoda se taas takaisin kotiin kylmän kevään olosuhteisiin. Suomen urheilukansa käsittää, että kaikki on tehtävä, jotta poikamme pärjäisivät, mutta ilmeinen liioittelu antaa helposti takapotkun. Jos meillä olisi vuosien kokemus tällaista urheilijain talvisiirrosta ansarioloihin, niin miksi ei, mutta onko meillä varaa tällaiseen vähintään epävarmaan kokeiluun juuri omien olympialaistemme alla.

Se kyllä on avoimesti myönnettävä, että kiva on komennus Etelä-Ranskaan sekä urheilijoille että johtajille.