Kirje Helsingistä.

17.5.18.

Eilen oli Valkoisen Suomen pääkaupungissa suuret juhlallisuudet maan nuoren mutta uljaan armeijan ja sen tarmokkaan ylipäällikön vastaanottamiseksi. Kaupunki oli pukeutunut juhla-asuun, talot ja ne kadut, joita pitkin armeija tuli marssimaan olivat liputetut ikävä kyllä, näytti että punakeltainen voittaa sinivalkoisen.

Kansaa oli keräytynyt katujen varsille sankasti. Kuuluttiinpa maksetun tuhatkin markkaa ikkunoista, joista voi nähdä kulkueen.

Kajaanilaisia sissejä oli mukana kahdesta eri osastosta, toisessa sissijääkärit Svinhufvudin komppaniasta toisessa Elja Rihtniemen poikia.

Kaikki joukot keräytyivät ensiksi Fredriksbergin luo maanteille, ja Eläintarhan urheilukentälle, joissa paikoin kenr. Mannerheim kävi miehiä tervehtimässä. Puolenpäivän seuduissa lähtivät joukot marssimaan kohti kaupunkia, kulkivat kiertäen kauppatorille.

Ihmiset hurrasivat ja huusivat eläköötä, liehuttivat valkoisia liinoja. Me sissit olimme Pohjois-Savon rykmentissä ja jouduimme heidän lippunsa perässä kulkemaan, sillä omaa lippuamme ei annettu kantaa, vaikka niitä oli Helsingissä kaksikin. Siitä huolimatta huudettiin meille erikseen monet kerrat, eläköön Kajaanin Sissit! kun taas savolaisille kohdistetut suosionosoitukset olivat sangen laimeat. Alituinen "sissittely" kuului missä kuljimmekin ja monen ruotsia puhuvan ruovan kuultiin vierustoverilleen ryhtyvän selittämään, että nuo ovat juuri niitä "berömda sissipojkar".

Emme sentään ryhdy kehumaan liioin itseämme kuten muutamien meitä etelämpänä olevien kaupunkien lehdet tekevät.

Kauppatorilla levähdettiin ja juotiin Helsingin mautonta sitruunasoodaa. Kohta tuli määräys lähteä eteenpäin ja marssimme ohi kenraali Mannerheimista, joka istui hevosen selässä Runebergin patsaan luona ja tarkasti joukkoja. Taas kansa hurrasi. Marssi päättyi asemarakennuksen edustalle, jossa oli sotajoukoille juhlapäivälliset, mutta meidän komppania ei sitä jaksanut odottaa, vaan lähti majapaikoilleen Brändöhön syömään omia eväitään, jotka koko Helsingissä oloajan eivät ole olleet kehuttavia.

Iltapäivän saimme käyttää vapaasti ja heti riensimme kaupungille. Väkeä oli liikkeellä erittäin paljon, varsinkin Esplanadilla. Kaikki sotaväen osastot olivat edustettuina ja siviiliväestöä siihen lisäksi.

On moitittu helsinkiläisten kylmäkiskoista suhtautumista valkoisen armeijan sotilaita kohtaan ja ikävä kyllä ei aivan syyttä. Samalla on paheksuttava ilmiö, että pääkaupungissamme näkee niin paljon nuoria kykeneviä miehiä, joilla ei ole käsivarressa minkäänlaista nauhaa, eivätkä siis kuulu Helsingin suojeluskuntiin. Pohjanmaalla on nuoriso käsittänyt velvollisuutensa. Kuta etelämmäs tullaan, sitä vähempi on innostusta asiaamme kohtaan.

Lisäksi olen kuullut monen rehdin talon pojan ihmettelevän miksi punakeltainen lippu ja leijonalippu liehuvat ylinnä täällä. Pitäisihän Suomen pääkaupungissa  toki olla sinivalkoinen etusijassa. He eivät voi käsittää, että maamme lipuksi voisi tulla muu kuin sinivalkoinen. Varsinkin nykyisen ajan jälkeen pitäisi leijonalippu jo punaisen värinsä vuoksi hyljätä, emmekä me ole ruotsalaisia, että heidän värejänsä kantaisimme kansallislipussamme.

Kansallisteatterissa ja Kansannäyttämöllä on joka päivä esitetty sotilaille vapaita näytäntöjä. Tänään meni "Pohjalaisia" ja on varmaa että moni Pohjanmaan lakeuden poika kuunteli mielihyvällä Jussi Harrin pontevia sanoja vapaudesta ja itsenäisyydestä.

Kauniin muiston jätti paraati sen osanottajiin ja kaikilla on nyt vankka usko Suomen loistoisaan tulevaisuuteen.