Kekkosen toinen kertomus Kainuusta

Suomen Kuvalehti 35/1951

Heinäkuun 30. päivän aurinkoisena aamuna heräsimme Ison Kukkurin rannalla. Kun oli juotu väkevät aamukahvit ja syöty nuotiolla paistettua siikaa, jatkui matka vesitse ja maitse varsinaiselle Selkoskylälle. Ajan puutteen vuoksi piti jättää Lesovaaran suuri kylä sivuun, joten emme nähneet Kellojärven eteläpuolelle rakennettavaa uutta kansakoulutaloa. Siitä tulee rauhallinen paikka kahdelle opettajalle: kinttupolkumatkaa lähimmälle maantielle on toistakymmentä kilometriä. Ihmettelimme aluksi, että kylä vaatii kaksiopettajaisen koulun, mutta kun talo talolta laskimme lasten lukumäärän, niin koulu on pikemminkin liian pieni kuin liian suuri. Rahanko puutteen vuoksi kunnalta on jäänyt rakennustarpeiden veto viime talvelta, kun niitä nyt kärripelillä vedätettiin pitkin kankaita ja suon laitoja? Mutta valmiiksi koulu kuulemma tulee ensi syksyyn mennessä.

Ensimmäinen talo, johon tulimme, oli nimeltään Paukuttaja, varsin tavallinen talonnimi muuten Kainuussa. Eräs isännistä, Paavo Kemppainen, oli yötä myöten lähtenyt valtuuston kokoukseen Suomussalmen kirkolle, mutta tapasimme me vaaralta muita miehiä. Paukuttajan ison pirtin pöydällä havaitsimme korkean kasan sanomalehtiä ja me sitä ihmettelemään. Silloin saimme kuulla sellaisen todella ainutlaatuisen kertomuksen, että toissa päivänä, siis heinäkuun 28., oli kylälle tullut posti ensimmäisen kerran sitten viime tammikuun, jolloin postinkantaja palkan pienuuden takia sanoutui irti toimestaan eikä uutta saatu tilalle. Matkaa on Paukuttajasta maantielle n. 17 km. Postin on määrä kulkea 3 kertaa viikossa. Kertakierros tekee n. 35 km. Kun palkkaa maksetaan 13 800 mk kuukaudessa, ei tällä ole saatu postinkantajaa ja niin on kylä ollut puolen vuotta postitta. Tämän puolen vuoden aikana on maassa tapahtunut yhtä ja toista, merkittävääkin, onpa pidetty 1 kpl valtiollisia vaalejakin, mutta hyvin on Selkosenkylä niistä selviytynyt, vaikka mm. vaalijulisteet ja -lehtiset ovat tulleet kylälle 4 viikkoa vaalien jälkeen! Sinä, arvoisa lukija, joka saat postin 2 kertaa päivässä ja joka lähetät tulikivenkatkuisen kirjoituksen yleisön osastoon, jos postisi viivästyy, oletko pitänyt mahdollisena, että tässä samassa synnyinmaassamme on kylä, eikä minkään toivottoman matkan takanakaan, joka ei ole saanut puoleen vuoteen postia. Ei sieltä ole uhkavaroituksia lähetelty eikä lakkovaroituksia vouhoteltu, mutta tyytymättömyys oli kyllä helposti havaittavissa.

Paukuttajan nuorten miesten kanssa puhuttiin kylän karjataloudesta. Vaaralla on 4 perhettä, suoviljelysten kanssa yhteensä 10 ha viljeltyä, 3 hevosta, 11 lypsävää lehmää ja lampaat ynnä nuori karja. Kovan maan pellot ovat pienet, suoviljelykset vasta alullaan, karjan talviravinto on otettava suurelta osalta metsäniityiltä. Ne ovat pääasiassa valtion mailla. Metsähallitus perii heinästä 2 mk kilolta pystyyn. Puronvarsiniityiltä on hinta 3 mk kilolta pystyyn. Siitä tulee kallista heinää. Laskimme, että "ala", jolta tulee keskimäärin häkillinen heiniä, 200 kiloa, vaatii 3 miehen päivätyön. Jos käyttäisi vierasta työvoimaa, olisi heinämiehelle maksettava vähintään 1 000 mk päivältä talon ruoassa. Heinähäkillisen hinnaksi tulee silloin 3 400-3 600 mk, jos talon ruoalle ei lasketa mitään arvoa. Luonnonheinän hinta on siten 17-18 mk kilo. Ja millaista on tämä heinä ravintoarvoltaan? Lyhyttä suoheinää, joukossa runsaasti niittyvillaa. "Se on sitä meijän valakoapilasta", selitti Koiravaaran nuori isäntä. Vaikka metsähallituksen edustajat eivät punnitsisikaan näitä korsia aivan kirjevaa`alla, niin kyllä siinä perukkalaisen rehuyksikölle hintaa tulee, eikä vieraan kannata olla kateellinen, jos jokin väkilantakilo annetaan sinne "kompensaatioksi". Lehmän törky on korpikylässä kiven takana, tänäkin kesänä luonnonniityt suurien tulvien vuoksi ovat "aikaansaamattomia", kuten Paavo Räisänen asian esitti.

Mutta eteenpäin mennään Selkoskylälläkin. Tänä keväänä on suoviljelysten laajenemisen vuoksi kylälle hankittu puolenkymmentä niittokonetta, Paukuttajaankin tuotiin kone keväällä hevosen vetämänä lähes 20 km matka Hossan Niskasta pitkin rämeitä ja suon laitoja.

Paukuttajasta lähdettyämme kävimme Timpissä, joka vaikutti siistiltä ja hyvinvoivalta talolta. Siinä olikin 5 ha verran peltoa, 1 hevonen ja 5 lypsävää. Vaikka talossa oli perukan oloihin katsoen suhteellisen paljon peltoa, oli miltei kaikki syömävilja sittenkin ostossa. Ohrasta käytetään tosin osa ihmisravinnoksi, mutta pääasiassa ohra ynnä kaura tietenkin kokonaan käytetään kotieläinten ruokintaan. Sama juttu on kaikkialla Kainuun syrjäseuduilla: viljaa, sikäli kun sitä vähän "ruukataan", ei viljellä leiväksi leivottavaksi. Maanviljelijätkin ostavat leipäviljan kaupoista. Siinä sitä on perustetta syömäviljan hinnan alennukselle pohjois-Suomessa.

Timpin kanssa samalla vaaralla on Moilalan talon, jossa näimme sen ihmeen, että siellä oli AIV-torni ja AIV-rehua jo tehtynäkin. Lähes 20 km on matkaa lähimmältä maantieltä ja AIV-tä vain harrastetaan. Siinä saavat monet rintapitäjien maanviljelijät hävetä.

Junttilasta matkasimme Selkoskylän "viertotietä", so. toimeentulematonta kärritien pohjaa ja porrastuksia pitkin Takkilan taloon, joka lienee viljelystensä puolesta kylän suurin. Siinä talossa on pirttiä kerrakseen: 9x9 metriä. Paukuttajassa jo pirtti oli 8x8 metriä, mutta Takkilassa se oli yliveto. Suurempaa en Kainuussa ole tavannut muualla kuin Kuhmon Kiekinkoskella, jossa pirtti on muistaakseni 10x10 1/2 metriä. Sellainen se oli ennen talvisotaa ja sama se on nyt taas uudelleen rakennettuna.

Lopuksi tulimme Laitilaan ja takaisin järven rantaan. Kovan maan pellot ovat Laitilassa puhdasta hiekkaa, mutta rehevä suoviljelys on talon lähellä. Laitilan 70-vuotias isäntä kertoi käyneensä kaksi kertaa Kajaanissa. "Onhan sitä tällaisella miehellä toki tämän tästä sinne asiaa." Korviini tarttui nuoren emännän sana, että jokin "käy liian huuskoksi". Enpä tuota ollut ennen kuullut ja tiedustelin, mitä se huusko oikein on. Tuhlaavainen kuuluu olevan. Ja aivan oikein, Lönnrotin sanakirjasta olen nyt nähnyt, että huuska on "antelias l. auli ihminen, menetteliä, hutilo". Huusko tai huuska, lienenkö kuullut väärin.

Tähän päättyi Selkoskylän kierros. Selkoskylässä on arviolta 400 asukasta. Maantiestä on kylän laitimmaiseen taloon 7 kilometrin matka kinttupolkuja pitkin. Kauimmainen talo lienee n. 20 km:n tiettömän taipaleen takana lähimmästä kaupasta. Elettävä siellä kuitenkin on ja eletään. Mutta ei ihme, jos maantie kummittelee asukkaiden unissakin. Viime kesänä oli kylässä kaksi äkillistä sairaustapausta: sairaat kannettiin talkoilla toistakymmentä kilometriä Piston tienhaaraan.

Se, miten sitten Selkoskylästä kuljimme eteenpäin, ei oikeastaan kuulu tämän kertomuksen piiriin, mutta käynti Julman Ölkyn erämaajärvellä lienee sittenkin syytä mainita. Laskettelimme moottoriveneellä Pitkän Hoiluanjärven pohjoispäähän ja kävelimme kompassin mukaan halki poluttoman korven tuolle erikoislaatuiselle järvelle. Se on 3 1/2 kilometrin pituinen, pitkulainen järvi, kapeimmalta kohdaltaan vain kivenheiton levyinen. Kalliorannat ovat äkkijyrkät, korkeimmilta kohdiltaan arviolta n. 30 metriin saakka. Se on todellinen elämys, tuo Julma Ölkky, ja joka haluaa nähdä jylhää erämaaluontoa, hän kävelköön sinne.

Meidän matkamme kävi erään toisen merkittävän järven, nimittäin Iso Valkeaisen kautta. Tämä kirkasvetinen järvi on kuulu kautta Kainuun mainioista siioistaan. Minulla on hamasta lapsuudesta tuo nimi ollut mielessä: isäni toi Hossan savotasta palattuaan kahtenakin talvena kotiin Valkeaisjärven siikaa, joka oli todella suurta herkkua. Siika kutee Valkeaisjärvessä joulukuussa ja siiansaalis on talvisin ollut tähän saakka verraton. Nyt on kalakanta armottoman pyynnin takia vähentynyt, viisikiloiset siiat alkavat jo olla harvinaisuuksia. Selkoskylän asukkaat arvelivat, että rauhoitus olisi jo paikallaan. Asiaa ehkä kannattaisi harkita, niin erikoislaatuisesta kalajärvestä todella on kysymys.

Julman Ölkyn poikkeama sotki matkasuunnitelmiamme niin, että vasta puoli neljän aikaan seuraavana aamuna olimme Hossassa. Täysi päivä, sanoivat jalat.

Puolilta päivin herättyämme ajoimme Hossasta autolla Juntusrantaan. Sieltä oli ohjelman mukaan kahdessa päivässä kuljettava tietön taival Kiantajärven itäpuolitse Purakseen, nelisenkymmentä kilometriä. Juntusranta on eräs Kainuun komeimpia kyliä: yhtenäinen kyläaukeama järven korkealla pohjoisrannalla parinekymmenine taloineen. Saksalaiset hävittivät kylän tunnetulla perusteellisuudellaan. Jälleenrakennettu Juntusranta hohtelee uutuuttaan. Poikkeuksen tekee ainoa polttamatta jätetty talo, joka oli kylän vanhin ja nyt jo todellinen röttelö. Sen omistaja, 93-vuotias originelli vanhus, hääri parhaillaan heinäpellolla siinä kuin muutkin miehet.

Juntusranta on tuon perukan pääkaupunki, siellä on koulu, kauppoja, posti, rajaseutupastori, kirkko ja sairastupa. Emme siellä kulttuurin parissa viipyneet emmekä viivy tässäkään. Mutta ennen kuin siirrymme Ruhtinaankylän erämaihin, sallittaneen kertoa tapaus näiden seutujen jokapäiväisestä elämästä. Se on papin suusta kuultu ja se ainakin minulle riittää täydeksi todistukseksi kertomuksen tosiperäisyydestä. Niin, Murto-Antti ja Risu-Jussi olivat kerran talvella yhdessä halkometsässä. Miten se lienee oikein sattunut, mutta Antin kirves viilsi lyyssin läpi Jussin mahaan pitkän haavan. Ei se sen pahempi ollut, suoletkaan eivät valuneet syliin, mutta ei sitä voinut silleenkään jättää. Miehet hiihtivät Murto-Antin "asennolle" ja kun Antti oli vähän niinkuin suutarismies, päätettiin haava kuroa kiinni. Naskali ja pikilanka kiehautettiin vedessä ja niin neuloi Antti pikilangalla haavan kiinni kuin olisi pistellyt pieksun saumoja. Tervaa vähän päälle ja Jussi oli valmis takaisin halkometsään. Harvalla miehellä on sellaiset tikinjäljet mahassaan.

Urho Kekkonen