Hajahuomioita korkeushypystä.

Korkeushyppytyyliin, ko. tapaan selviytyä riman yli, näytään nuoren, kehittyvän korkeushyppääjän edellytyksiä arvosteltaessa kiinnitettävän aina kaikkein suurin huomio, vaikka kuitenkaan ei olisi syytä tyyliä korottaa korkeushypyn tärkeimmäksi tekijäksi. Ainakin allekirjoittaja on sitä mieltä, että tyylittömällä, mutta lujaponnistuksellisella nuorella korkeushyppääjällä on monin verroin suuremmat mahdollisuudet kehittyä ensiluokkaiseksi hyppääjäksi kuin sulavatyylisellä, mutta heikolla ponnistuskyvyllä varustetulla miehellä. Tyylin voi näet kuka tahansa ankaralla harjoittelulla itselleen kehittää, mutta ponnistusvoima on varsin vaikeasti hankittavissa ellei sitä luontaisesti ole olemassa.

Urheilijan, joka korkeushyppyä erikoisemmin harjoittelematta ja kehittymättömällä tyylillä voi saavuttaa jonkinkaanlaisen tuloksen, kannattaa ruveta ajattelemaan korkeushyppyä. Hänellä on luontaista ponnistusvoimaa ja kykyä käyttää sitä. Tietenkin voi ponnistusta kehittää harjoittelulla. Silloin on muistettava, että ponnistuksen tulee olla voimakas, se on suoritettava siten, että koko ruumiin paino tulee ponnistuksen alle ja että ponnistava jalka ojentuu polvesta ja nilkasta aivan suoraksi ennenkuin se kohoaa maasta. Jalkalihasten ja erikoisesti nilkkajänteiden kehittäminen antaa ponnistukselle voimaa. Korkeuspotkinta ja sisällä parin askeleen vauhdilla suoritettu ponnistus suoraan ylös edistää huomattavasti ponnistusvoiman ja kyvyn kehittymistä.

Allekirjoittajan mielestä olisi nuoren korkeushyppääjän ainakin aluksi harjoiteltava kohtisuoralla vauhdilla. Sisäjalan tyylin ystävät eivät tätä ajatusta hyväksy, mutta sen oikeutuksena luulisin olevan sen seikan, että kohtisuora vauhti opettaa ponnistamisen salaisuudet paljon paremmin kuin vino vauhti. Kohtisuoralla vauhdilla voi ponnistusta harjoitella huoneessakin, kuten yllä on esitetty. Mutta suoralla vauhdilla hypätessä tulee muistaa, että ponnistus on saatava sattumaan mahdollisimman läheltä rimaa niin paljon kuin mahdollista suoraan ylöspäin. Ellei näitä opi, on viisainta muuttaa tyyliä, sillä meillä on monia kymmeniä suoran vauhdin miehiä, jotka liian kaukaisen ponnistuksensa takia saavat pysähtyä vaatimattomiin tuloksiin.

Kun korkeushyppyharrastus ilmeisesti maassamme on kuluneena kesäurheilukautena ollut voimakkaasti kohoamassa, lienee hyvinkin yleinen ilmiö korkeushyppääjiemme keskuudessa tyylin muuttaminen. Siitä ei tietenkään ole kenelläkään mitään pahaa sanottavana, jos vain uusi tyyli todellakin tulee olemaan edullisempi kuin entinen tyyli tai se tyyli, minkä entisestä olisi saanut kehitetyksi. Usein nimittäin voi aivan helpolta näyttävästä tyylistä kehittyä ahkeran harjoittelun kautta vallan mukiinmenevä jopa hyväkin tyyli. Silläkin uhalla, että se aiheuttaisi väärinkäsityksiä, rohkenee allekirjoittanut väitettään selventääkseen lyhyesti kuvata oman korkeushyppykehityksensä. Aluksi hyppäsin n.k. oulujärven tyylillä, jossa ponnistus tapahtuu suoraan, ponnistava jalka heitetään riman päälle tultaessa eteen, toinen taakse, ja ruumis menee pystysuorana riman yli rinta telinettä kohti. Mahdollisimman epäkäytännöllinen tyyli, jolla ei pääse juuri 160 cm korkeammalta. Mutta suora vauhti opetti ponnistamaan ja huono tyyli pakotti ponnistamaan lujasti. Mutta vähitellen tyyli muuttui aivan itsestään. Takana ollut jalka meni riman yli suorasta, ponnistava jalka suunnilleen entiseen tapaan. Jalat menivät riman yli ensiksi, yläruumis tuli perästä kallistuneena ja selkä lähinnä rimaa. Kuluneena kesänä tuli siihen sellainen muutos, että ruumis alkaa mennä rimansuuntaisesti yli riman selkä lähinnä sitä. Ja tämä, ainakin nyt vielä, hyvin kömpelöltä vaikuttava tyyli on saavutettu ilman vaivalloista uuden tyylin opettelua, se on kehittynyt itsestään, pääasiallisesti kilpailuissa. Mutta jos tällä tavalla aikoo tyyliään kehittää, on harjoiteltava mahdollisimman korkealta hypellen, sillä vain silloin tyylin kehittää ponnistuksen voima, sen paikka rimaan nähden, ruumiin hallintakyky ja vartalo. Jokaisen hyppääjän tyylin määrää suurelta osalta hänen vartalonsa ja kykynsä hallita ruumistaan. Ainakin allekirjoittaja voi matalalta hypätä kelvollisella ulkojalan tyylillä asiaankuuluvine käännöksineen. Mutta kun rima nostetaan ylemmäs ei ruumis tottele, vaan menee yli sillä tavalla kuin siitä tuntuu mukavimmalta. Ja sitä olen uskonut.

Hyvän riman yli menon tärkeimmät vaatimukset mielestäni ovat: ruumiin tulee mennä yli riman mahdollisimman vaakasuorassa asennossa ja rimansuuntaisesti. Kun ruumis on riman päällä vaakasuorassa, ei mikään ruumiin osa erikoisesti uhkaa rimaa, vaan ponnistus on tullut käytetyksi mahdollisimman taloudellisesti. Kun ruumis menee yli riman sen suuntaisena, ei ponnistusvoimaa tarvitse tuhlata ruumiin viemiseksi eteenpäin, kuten olisi tarpeellista, jos ruumis menisi kohtisuorasti rimaa vastaan sen yli. Sisäjalantyylissä nämä molemmat vaatimukset ovat helpoimmin täytettävissä. Ponnistaminen tapahtuu siinä myöskin mahdollisimman läheltä rimaa. Mutta jos suoralla vauhdilla saa ponnistuksen tarpeeksi läheltä rimaa tapahtuvaksi ja ruumiin menemään yli riman sen suuntaisena ja vaakasuorana, niin pidän sitä sisäjalantyyliä edullisempana ja taloudellisempana juuri suoran vauhdin ja sen antaman paremman ponnistuksen ansiosta.

Monikin korkeushyppääjä ottaa liian lujan vauhdin. Luja vauhti on heille välttämätön, koska he ponnistavat liian kaukaa. Mutta hiljainen vauhti opettaa ponnistamaan oikein ja oikealta kohdalta. Vasta sitten kun on ponnistamisen oppinut mielestään hyvin, voi vauhdin muuttaa nopeammaksi. Ehdottomasti hyvä tapa on mitata vauhti.

Amerikkalaiset korkeushyppääjät kuuluvat notkistavan polvesta ei-ponnistavan jalkansa, kun se sattuu maahan viimeisen kerran ennen hyppyä. Siten tuilee ruumis painuneeksi kyykkyyn ennen ponnistusta ja se antaa ponnistukselle voimaa. Meillä ei kai kukaan vielä sitä osaa, mutta syytä lienee sitä harjoitella. Tässä muutamia kovasti omakohtaisia hajahuomioita korkeushypystä. Monen mielestä niissä voi piillä väärä opetus, mutta ainakin suoran vauhdin miehille siitä voi joku totuudenjyvä tipahtaa.