MIKSI KIRJOITIN

"DEMOKRATIAN ITSEPUOLUSTUKSEN"?

Tämä vaatii pitemmän taustaselvittelyn.

Olin talven 1931-32 ollut väitöskirjatyötäni varten opiskelemassa Saksassa, ensin Heidelbergissä ja myöhemmin Berliinissä. Juuri silloin elettiin Saksassa kansallissosialismin suurta ja villiintynyttä nousuaikaa, jota siten saatoin seurata läheltä ei vain sanomalehdistä vaan myös kaduilla, kokouksissa ja kodeissakin.

Asuin Heidelbergissä poliisimajuri Weygandin luona. Perheen 15-vuotias poika oli hurmahenkinen, kiilusilmäinen natsi. Isä, poliisimajuri, ei ollut vielä perheeseen mennessäni tehnyt ratkaisuaan. Englantilaissyntyisen hienoluonteisen äidin asema oli vähintään kiusallinen, sillä "Gott strafe England" oli yksi pojan mielitunnuksia.

Perheen päämiehen seurassa olin mukana muutamissa hänen ikätovereittensa kneippi-illoissa. Niissä opin tuntemaan Weimarin Saksan pikkuporvariston todelliset ajatukset ja pyrkimykset. Viinin- ja oluenjuonnin yhteydessä puhuttiin ajankohtaisen politiikan johdatuksella Saksan kansan kärsimistä vääryyksistä. Suurin oli se "puukonisku selkään", jonka epäluotettava, maanpetoksellinen työväestö oli kohdistanut urhoollisesti taistellutta keisarillista armeijaa vastaan ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheissa. Koko maailma oli liittoutunut elämästään taistelevaa Saksaa vastaan. Sankariteoin oli hyökkääjät lyöty takaisin, voitto oli jo häämöttänyt. Kaikki uhraukset olivat kuitenkin olleet turhia, "umsonst", koska bolshevismi oli salakavalasti tunkeutunut saksalaisen työmiehen mieleen. Mutta kaikki tämä kerran korjataan, Saksan maine ja saksalaisten elinedut turvataan Adolf Hitlerin viisaalla johdolla. Tämä oli yleensä keskustelun riehakkaan voitonvarma loppupäätös.

Olin poliisimajuri Weygandin mukana siinä suuressa kansallissosialistisessa joukkokokouksessa, jossa majuri tunnusti vihdoin väriä. Se oli valtava, hyvin järjestetty kokous, jossa yhtenä pääpuhujana oli natsismiin kääntynyt entinen Preussin prinssi August Wilhelm ("Auwi"). Tunnelma oli kiihottunut, yleisö oli hurmioitunutta katkeamispisteeseen saakka. Ja kun lopuksi suuri auditoriumi yhtyi "Horst Wesselin" säveliin, havaitsin, että vieressäni seisonut poliisimajuri, aluksi varovaisesti, ikään kuin oikeaa ryhtiä tavoitellen, nosti oikean kätensä natsitervehdykseen. Kun sitten seuraavan kerran kävin hänen kanssaan viininmaistajaisjuhlassa, hän sai tovereiltaan lämpimät onnittelut isänmaallisen kannanottonsa vuoksi.

Tämä Saksassa vietetty talvi oli terveellistä oppiaikaa suomalaiselle demokraatille. Kirjoitin "Kainuun Sanomiin" pari artikkelia havainnoistani. Loppupäätelmäni oli, että kansallissosialismi tulee kukistamaan heikon ja hajanaisen Weimarin tasavallan.

Näine eväineni palasin Suomeen. Täällä äärioikeistolaisuus, isänmaallinen kansanliike, fasismi, natsismi, kauniilla lapsella on monta nimeä, eli suurta nousuaan. Saksasta käsin olin eronnut Akateemisesta Karjala-Seurasta, joka minulle oli aina ollut suomalaiskansallisessa hengessä tapahtuvan kansakunnan eheyttämisen instrumentti, mutta joka oli sortunut oikeistoradikalismin sormijuotoksi. Silloin tällöin pistäysin vanhojen osakuntatovereitteni seuraan Ostrobotnialla. Kerroin heille pelottavia havaintojani Saksasta, mutta ainoa asia, jonka he minulta oppivat, oli "Horst Wessel"-laulun sävel ja sanat, jotka heille suuressa jalomielisyydessäni opetin. Suorastaan pelästyin sitä henkisen ilmapiirin samankaltaisuutta, joka oli yhteistä ensimmäisessä maailmansodassaan pettyneiden saksalaisten ja Ostrobotnian keltanokkien välillä. Pienenä episodina kerron, että osakunnan erään vuosijuhlan pikkujatkoilla, kun saliin arvokkaan juhlaväen poistuttua oli jäänyt joukko meitä nuorempia, syntyi poliittista kiistaa aks:läisten kanssa. Ei se vielä edes mahtanut koskea kaikkein pyhimpiä arvoja, mutta muuan kiihtynyt vastapuoli julisti yhtäkkiä, että jos varatuomari Kekkonen ei heti poistu salista, niin hänet jätetään tänne yksin. Ja kun yrittelin vastailla, että viihdyn omassa seurassani paremmin kuin tuollaisten paskojen parissa, niin juhlasali, jonka eteläpäässä olimme istuneet, tyhjeni kuin käskystä. Istuskelin aikani ja maistelin kellarissa suurella huolella ja perinnäisellä taidolla valmistettua boolia. Pelkäsin jo, että pojista on tullut niin aatteen lyömiä, että saan yksin istua aamun valkenemiseen saakka. Jouduinkin siinä kotvasen odottamaan, kunnes minut jättäneistä yksi kerrallaan palasi juhlahuoneeseen, viimeisenä muistaakseni päiväkäskyn antaja. Politiikkaa ei enää puhuttu, vaan hilpeän mielialan vallitessa muisteltiin vanhoja mukavia sattumuksia opiskeluvuosien ajoilta ja kertoiltiin niitä halukkaasti kuunteleville nuoremmille tovereille.

Nuo 1930-luvun alkupuolen vuodet muilutuksineen, Mäntsälän kapinoineen, murhineen, talonpoikaismarsseineen olivat vaarallista aikaa ei vain Suomen demokratialle vaan myös Suomen itsenäisyydelle. Samoihin aikoihin syntyivät Baltian tasavalloissa diktatuurijärjestelmät: Waldemaras Liettuassa, Ulmanis Latviassa ja Konstantin Päts Eestissä. Eestiläinen demokratian lopettaminen oli meille tutuin ja läheisin. Se oli myös isänmaallista kansanliikettä vastustaville tavallaan ymmärrettävin, sillä Pätsin diktatuuri oli aiheutunut vastatoimenpiteenä Eestin oikeistolaisen vapaussoturien liiton, "vapsien" vallankaappaushankkeiden johdosta. Suomessa oli nimenomaan AKS:n piirissä varsin läheistä toimintayhteyttä "vapsien" johtomiesten kanssa.

Poliittisen elämämme ilmapiiriä seuratessani olin tullut siihen johtopäätökseen, että Suomi olisi jo Mäntsälän kapinan ja talonpoikaismarssin aikana ollut kypsä demokratianvastaiselle valtiokaappaukselle. Onneksemme siltä puuttui kiinteä johtoryhmä ja sen keulakuvaksi nostama Johtaja. Vihtori Kosola oli poliittisesti luku- ja kirjoitustaidoton, viinaan kallistuva, johtajaominaisuuksia vailla oleva, paremman puutteessa kärkihahmoksi kopattu talonpoika, sillä talonpoika sen Suomessa piti olla, "Jumalan valitsema kansanjohtaja"! Hän oli ilmeisesti ollut hyvä voima nuorisoseuransa näytelmäkerhossa. Katsokaapa sitä valokuvaa, jota aikoinaan levitettiin kautta Suomen ja jossa Kosola talonpoikaismarssin aikana Suurkirkon rappusilla pitämänsä puheen jälkeen nostaa oikean kätensä taivasta kohti. Se on vaikuttavimpia poliittisia valokuvia, mitä Suomessa on koskaan otettu. Ei tuollainen mahtava asento synny aivan amatööriltä.

Kosola kieltämättä kasvoi tehtävänsä mukana, sillä hän oppi aina vain entistä mahtipontisemmin lukemaan toisten kirjoittamia puheita.

Miten niin "toisten kirjoittamia puheita"?

Satunpahan tämän tietämään.

AKS:ssä olin tutustunut Arvo A. Pylkkänen -nimiseen mieheen, joka armeijasta erottuaan oli ryhtynyt kirjanpainajaksi ynnä kustantajaksi. Hänen ja eräiden Tulenkantajain piiriin kuuluneiden kanssa sekaannuin varsin ulkopuolisena myös Tulenkantajat-lehden loppuselvittelyihin, joka olisi kirjoituksen aihe sinänsä. Arvo A. Pylkkänen otti kerran minuun yhteyttä ja kertoi joutuneensa Hotelli Helsingissä viettämään iltaa ja yötä Vihtori Kosolan ja muun Lapuan liikkeen johtoportaan seurassa. Hän tiedusteli minulta, mitä arvelisin, jos hän lyöttäytyisi sakkiin. Olematta itse lapualainen -- niin hän väitti -- häntä kiinnosti liikkeen johdon tuumien ja toimien seuraaminen. Eikä minulla ollut vastaan, senkun. Niin pääsi Arvo A. Pylkkänen läheltä tutustumaan Lapuan liikkeen johtomiesten elämäntyyliin. Joskus hän tavatessamme kertoi minullekin yksityiskohtia liikkeen ravintolasta toiseen siirtyilevän päämajan toilauksista. Mistään poliittisista päätöksistä Pylkkänen tuskin lienee päässyt selville, sillä sellaiset muistaisin. Mutta Pylkkäsen yksityiskohtaiset kertomukset siitä mielialasta, joka Lapuan miesten johdon parissa vallitsi, olivat kammottavaa kuultavaa. Kaikki toiminta kohdistui mädäntyneen demokratian ja puoluevallan väkivaltaiseen kukistamiseen. Tilalle oli luotava kansallinen diktatuuri, jonka odotuksessa kiihkeästi elettiin. Pikkupienessä sitten hekumoitiin, miten maanpetturit, mitä väriä he olivatkin, saisivat ansaitun palkkansa.

Mutta kerran tuli Pylkkänen hätääntyneenä luokseni pyytäen apua. Kosolan piti jossakin Pieksämäellä, tai missä se mahtoi olla, pitää suuri valtiollinen puhe. Pylkkänen lienee joskus aikaisemmin leuhkinut kirjoitustaidollaan (julkaisihan hän myöhemmin pari romaania), ja kun Kosolan puheiden kirjoittajat ilmeisesti sen viikon lopun olivat löytämättömissä, oli "kansanjohtaja" vaatinut, että Arvo A:n piti hänelle laatia puhe. Ja Arvo A. taas ryntäsi minun luokseni. Hänen merkityksensä ja mahdollisuutensa päästä todelliseen sisärenkaaseen paranisivat aivan oleellisesti, jos hän kirjoittaisi pulaan joutuneelle Kosolalle puheen. Se oli yhtä kuin että minä tuossa tuokiossa sysäisin tuon juhlapuheen.

Mikään suuri vaivahan tuollaisen puheen tekeminen ei tosiaan ollut. Olin lukenut tietenkin kaikki Kosolan nimissä pidetyt puheet ja yleensä kaiken, mitä Lapuan liikkeen ns. ideologiasta oli paperille pantu. Hetken epäröityäni pyysin Pylkkäsen tulemaan luokseni parin tunnin kuluttua, niin antaisin hänelle puheen. Harvoin olen näin "pystystä metsästä" ilman vaivannäköä puhetta suoltanut. Pudottelin fraasin toisensa jälkeen, keräilin muististani Kosolalle aikaisemmin kirjoitettuja aatteita ja vaatimuksia, säilytin tarpeellisen jyrkkyyden, mutta en esittänyt mitään uutta ultimaatumia enkä sellaista, johon syyttäjäviranomaiset olisivat päässeet kiinni, tai oikeammin johon he eivät olisi voineet olla käymättä kiinni. Se oli jokaista sanankäännettä myöten Kosolan "oma" puhe, samanlainen "oma" puhe kuin aikaisemmat ja myöhemmät.

Seuraavalla viikolla luin lehdistä, että Kosola todella oli pitänyt suurin suosionosoituksin vastaanotetun puheensa.

Kaipa Arvo A. Pylkkänen sai Lapuan liikkeen piirissä itselleen uutta luottamusta kirjallisena avustajana, mutta en muista, että hän olisi senkään jälkeen päässyt salaisten päätösten lähteelle. Ehkä hänestä sentään tuli entistä suositumpi toveri epävirallisen politiikanteon pöydissä. Mutta ei se yksin Arvo A:sta johtunut, että Lapuan liikkeen rahastonhoitaja (ei kai se vain ollut rovasti Kares?) oli hieman hämmästellyt suuria kokouskuluja.

Tuli poiketuksi vähän asiasta. Lapuan liikkeellä ei siis ollut määrätietoista johtoa eikä kansan villitsemiseen kelvollista johtajaa. Se pelasti suomalaisen kansanvallan ja Baltian maiden diktatuurien seurauksia ajatellen Suomen itsenäisyyden. Ne toiset talonpojat, Herttua ja Malkamäki, olivat ilmeisesti yksinkertaisia veikkoja, joille ei siinä hengessä johdettu poliittinen toiminta, jota liike harjoitti, senkään vuoksi sopinut, että he olivat hartaita körttiläisiä. Rovasti Kares taas oli poliittinen koiranleuka, huumorintajuinen ja realistinen mies, joten hän ei missään nimessä olisi voinut käydä vallankumousta vetämään. Kerrankin hän oli Turun puolessa pitänyt voimallisen puheen, jossa oli osoittanut ja vaatinut, että puolueet on hävitettävä. Muuan hänen kansanedustajatoverinsa oli puheen jälkeen ihmetellyt, että kuinka sinä, vanha puoluemies, voit tuollaista vaatia. Kares oli lohdutellut: luuletko sinä, että puolueet näillä puheilla häviävät? Kares ei ollut samasta puusta kuin pappi Tiso, joka Hitlerin avulla piti toisen maailmansodan aikana yllä veristä diktatuuria Slovakiassa.

Vilho Helanen oli aks:läisen ylioppilasnuorison ihailtu herättäjä ja johtaja, tunteita järisyttävä kansanpuhuja, Führer-ajatuksen intomielinen kannattaja, niin intomielinen, että meille hänen vanhoille opiskelutovereilleen vakiintui se kuva, että hän vakavissaan valmistautui kansamme rakastetuksi johtajaksi. Ainakin hän oli oppinut Adolfilta lujan kädenpuristuksen sekä vetoavan, uskollisuutta vaativan, pistävän katseen, joka tuntui sanovan: seuraa minua, voittomme on taattu. Tämän katseen alla varsinkin nuori fuksi oli suuren isänmaan asialle myyty.

Kun arvelen, että Helasella olisi ollut hyvät edellytykset nousta kapinaliikkeen johtoon, tiedän hyvin, että vaikka suurilla ihmisjoukkoihin vaikuttavilla puheilla voi kohota valtaan, niillä ei vallassa pysy. Mutta lähdenkin siitä, että ei kukaan muukaan olisi kyennyt sitä pesää pitemmän päälle hoitamaan. Mutta miksi Vilho Helasesta ei tullut Suomen führeriä? Ehkäpä siksi, että hänellä oli kirjallisia taipumuksia. Myöhemmillä vuosillaan hän oli hyvin menestynyt salapoliisikirjailija. Aiheuttiko tuo kirjallinen sivuharrastus sen, että se laimensi hänen poliittisen johtajan imageaan, kuten nyttemmin tavataan sanoa, jonka vuoksi häntä ei Lapuan liikkeen piirissä pidetty vakavasti otettavana poliittisena ylijohtajana. Tämä vaikea ongelma on askarruttanut minua paljon, sillä vielä näin perästäpäinkin olen pitänyt Helasta Lapuan liikkeen vetäjäksi sopivana henkilönä. Varsinkin olen näin ajatellut, kun olen nähnyt, kuinka häneen verrattuna alamittaisilla avuilla meillä on synnytetty poliittisia kansanliikkeitä. Mutta ehkä Helasen litteräärisiin harrastuksiin liittyvänä selityksenä on se arvostelu, jonka USA:n silloinen Pariisin suurlähettiläs Morris sanoi Talleyrandista: "Hänellä on taipumusta kirjallisuuteen. Liian suuri taipumus kirjallisuuteen ei ole suositus ministerinpostiin."

Vakavimmin varteenotettava vallankumousjohtaja meillä sittenkin lienee ollut kenraalimajuri Kurt Martti Wallenius, monipuolisesti lahjakas, kunnianhimoinen mies. Hän on vielä elossa, joten hänestä ei kovin paljon, koska en hänestä liioin kovin paljon tiedäkään. Mikä hänen osuutensa todella oli K.J. Ståhlbergin kyyditykseen, jäänee ikuiseksi salaisuudeksi. Vakavat historiankirjoittajat pitävät hänen syyllisyyttään selviönä, Korkein oikeus on hänet vapauttanut syytteestä. Mutta tämä tapahtuma lopetti loistavasti alkaneen ja kehittyneen sotilaallisen uran.

Kun Wallenius ennen Mäntsälän kapinaa otti vastaan Lapuan liikkeen pääsihteerin toimen, häneltä olivat sillat siis palaneet takaa. Minulla ei ole käytettävissäni asiakirjoja, mutta minulla on se vaikutelma, että Mäntsälän kapina ei ollut mikään spontaaninen voimannäytös sisäministeriä ja hallitusta vastaan jonkun vasemmistolaisen kansanedustajan vaalipuheen johdosta. Se oli huolellisesti suunniteltu yritys vallan siirtämiseksi Lapuan kannattajien käsiin. Eikä se ollut mitään haihattelua, sillä sen poliittiset taustavoimat olivat todennäköisesti hyvin vaikutusvaltaisia henkilöitä, jotka olisivat astuneet esille yrityksen päästyä myötätuuleen.

Mäntsälän kapinan epäonnistuminen johtui siitä, että hanke pääsi irti kesken valmistelujen, yllättävänä, liian aikaiseen. Pian puhjennut tappiomieliala johti sisäisiin ristiriitoihin ja juopotteluun. Mies, joka olisi voinut pelastaa kesken valmistelujen alkaneenkin yrityksen, Kurt Martti Wallenius oli Ståhlbergin jutun johdosta ilmeisesti saanut "rimakauhun" - näin vielä suuremmalla syyllä, jos hän oli ollut syytön Ståhlbergin muilutukseen. Hän menetti hermonsa ja pelin. Eivät toteutuneet Lapuan liikkeen laulun sanat:

"Remonttiin tasavalta vaan,

Lapuan Laki kunniaan,

Kenraali Martti satulaan

Il Duce Viktor Kosolaan."

Jossittelu historiallisia vaiheita kuvattaessa on hyödytöntä ja sen vuoksi huono tapa, mutta sen avulla voi yrittää luoda kuvaa vallitsevista oloista. Tässä esitetään se olettamus, että jos K.J. Ståhlberg olisi tullut vuonna 1931 valituksi tasavallan presidentiksi, niin olisi ollut olemassa hyvin suuri mahdollisuus, että maassa olisi tapahtunut oikeistovallankaappaus. Kiihotus vasemmistoa ja liberaaleja sekä osittain maalaisliittoa vastaan oli laajalle levinnyt ja hurmahenkisyys oli vertaansa etsivä. Suuri osa upseeristoa ja suojeluskuntien johtoa oli jyrkästi Ståhlbergiä vastaan. Todennäköisesti nekin, jotka esim. periaatteellisista syistä vastustivat väkivaltaisia toimenpiteitä, olisi saatu mukaan vetoamalla isänmaallisiin arvoihin ja yksimielisyyteen kommunismia vastustettaessa.

Presidentinvaalitaistelun aikana oli edistysmielisen puolueen toimesta perustettu sanotaan nyt vaikka salainen toimintaryhmä - "Pro patria et lege" taisi olla sen nimi - jonka tarkoituksena oli mielialojen tutkiminen ja vastatoimenpiteiden suunnittelu uhkaavan vallankaappauksen varalta. Ryhmään kuului edustajia edistyspuolueesta, maalaisliitosta ja ruotsalaisesta puolueesta. Se kokoontui kaupunginjohtaja Eero Rydmanin luona, mutta varsinainen henkinen johtaja ja laajojen promemorioiden tekijä oli Vaasan läänin entinen maaherra Bruno Sarlin. Maisteri Johannes Tamminen ja minä edustimme maalaisliittoa. Kuten arvata sopii ryhmän työllä ei ollut mitään käytännöllistä merkitystä. Kerran oli asiantuntijana puolustusvoimien komentaja kenraali Sihvo. Hänelle esitettiin hälyttäviä tietoja mielialoista upseeriston keskuudessa. Sihvo vastasi mahtipontisesti: "Minä haluan nähdä sen upseerin, joka kieltäytyy tottelemasta antamaani käskyä." En tiedä, missä määrin se osanottajia lohdutti, mutta Tammiseen ja minuun vakuutus ei jättänyt myönteistä kuvaa.

Vähän tämä kansanvallan ja lain suojelemiseksi toimiva järjestö tiesi tai pystyi toimimaan. Meillä oli kokous helmikuussa 1931 tasavallan presidentin vaalin aattopäivänä. Kaikki saamamme tiedot puhuivat yhtäpitävästi, että Ståhlbergin valinta on päivänselvä asia. Suuri oli yllätyksemme, mielipahamme ja kiukkumme, kun sitten seuraavana päivänä havaittiin, että Svinhufvud oli valittu. Se oli niin masentava tappio, että emme tainneet enää sen perästä kokoontua pohtimaan poliittisia vastatoimenpiteitä.

Voidaan sanoa, että maalaisliiton valitsijamiehet oli valittu enemmänkin Ståhlbergin kuin virallisen ehdokkaan Kyösti Kallion merkeissä. Svinhufvudin kannatus oli ollut olemattoman pieni. Mutta Juho Niukkanen oli saatu siihen käsitykseen - pelotella häntä ei juuri voinut - että maata uhkaa sisällissota tai ainakin onnistunut vallankaappaus, jos Ståhlberg valitaan. Ja niin tämä yksi mies käänsi 69 maalaisliittolaisen valitsijamiehen, joukossa koviakin miehiä, mielet niin, että he yksimielisesti äänestivät Svinhufvudia. (Tohtori Hirvikallio Suomen tasavallan presidentin vaaleja koskevassa teoksessaan katsoo, että suojeluskuntien silloisella ylipäälliköllä kenraalimajuri Lauri Malmbergillä olisi ollut suurin vaikutus maalaisliittolaisten valitsijamiesten käännyttämisessä.)

Mahdotonta on sanoa, olisiko maassa tapahtunut oikeistolainen vallankumous, jos Ståhlberg olisi valittu presidentiksi. Olin niin lujasti Ståhlbergin valinnan kannalla ja niin rajattomasti pettynyt maalaisliiton menettelystä, että vallankaappauksen vaaran jätin silloin kokonaan mahdollisuuksien ulkopuolelle. Mutta myöhemmin olen monesti joutunut epäilemään, oliko luottamukseni silloin reaalisella pohjalla, ja haluttomasti pohtimaan sitäkin, että Jussi Niukkanen ehkä teki elämänsä suurimman valtiollisen teon pakottamalla maalaisliiton valitsijamiehet mitä jyrkimmän vastustuksen jälkeen antamaan äänensä Svinhufvudille.

On tässä ollut aika ja syy pohtia sitäkin, milloin oikeistokaappaus olisi parhaiten voinut onnistua Suomessa: talonpoikaismarssinko aikana vai Mäntsälän kapinassa. Asetun ensimmäisen vaihtoehdon kannalle. Tilanne oli silloin selkeentymätön. Kommunisminvastaiset iskulauseet kiersivät kautta maan, tavaten vastakaikua paitsi sivistyneistön myös maaseutuväestön, nimenomaan myös maalaisliiton johtomiesten piirissä. Sellaiset miehet kuin K.A. Lohi (Uuno Hannulan kertoma), Vihtori Vesterinen ja Juho Koivisto (Artturi Leinosen kertoma) väpättivät kuin haavanlehdet. Presidentti Relander suhtautui vähintään ymmärtäväisesti Lapuan liikkeeseen ja sen päämääriin. Hänen päiväkirjansa osoittaa, että hän puoluepoliittisissa harrastuksissaan oli yllättävän aktiivinen. Mutta vielä enemmän nuo muistiinpanot todistavat hänen päättämättömyydestään ja häilyväisyydestään. Minulla on se vaikutelma, että Relander ei olisi ollut se voima, joka olisi torjunut Lapuan miesten valtaantulon kesällä 1930. Ukko-Pekka pääministerinä olisi ehkä voinut sen paremminkin tehdä, mutta hän oli pahoin sekaantunut Lapuan miesten aatteellisiin ympyröihin, joten jollakin laillisuuden kaavun säilyttävällä menettelytavalla hänet kenties olisi voitu saada talonpoikaismarssin aikana mukaan. Päättäväinen toiminta, ns. järjestyksen ylläpitäminen, kovakourainen vastustavien ainesten kuriinsaattaminen, kaikki se, mikä myöhemmiltä vuosilta eri maissa on niin tunnettua, olisi johtanut tulokseen. Poliittista ja taloudellista voimaa oli takana, mutta puuttui häikäilemätön johtorengas. Yksi siis puuttui ja se yksi oli tärkein kaikista.

Mäntsälän kapinan epäonnistumisen pääasiallisin syy oli siinä, että se pääsi valloilleen johdotta, kesken valmisteluja. Ajan henkikään ei enää ollut yhtä otollinen kuin talonpoikaismarssin aikana. Ns. yleinen mielipide ei ollut sillä tavoin kapinallisten takana kuin vielä edellisenä vuonna. Maalaisliiton piirissä olivat käsitykset selkeentyneet niin pitkälle, että järjestettiin joukkokokouksia Mäntsälän miehiä vastaan.

Suojeluskuntien miehistöä ei kokonaisuudessaan olisi ollut saatavissa kapinallisten riveihin, vaikka monet piiripäälliköt olivat avoimesti kapinan kannalla. Presidentti Svinhufvud oli kaikesta henkisestä myötätunnostaan huolimatta avointa kapinaliikettä vastaan. Hän olisi todennäköisesti ollut valmis vaikkapa kyseenalaisinkin keinoin kukistamaan kommunismin. Mutta hän oli laillisuusmies, ja avoin aseellinen kapina ei olisi kohdistunut yksin kommunisteja vastaan, se olisi kohdistunut laillista valtiojärjestystä ja sen ylintä suojelijaa, tasavallan presidenttiä vastaan. Hänen johdollaan kapina kukistettiin, mutta Svinhufvud sai entisten kannattajiensa piirissä pilkkanimen Akka-Pekka.

Olen näin laajasti kuvaillut poliittista käymistilaa Suomessa sellaisena kuin sen olin nähnyt ja kokenut. Tietenkin olin joutunut miettimään keinoja, joilla demokratiaa voitaisiin puolustaa natsismin ja fasismin voitoista hullaantunutta oikeistoradikalismiamme vastaan.

Mäntsälän kapinan kukistuttua minulla oli se käsitys, että oikeiston vallankaappaushankkeet olivat kärsineet niin vakavan takaiskun, ettei mitään välitöntä vaaraa silloin ollut. Mutta kun tällainen tunteisiin vetoava joukkoliike voi syntyä asiallisesti katsoen vähäisen ulkonaisen aiheen vuoksi tai saattaa otollisissa olosuhteissa syntyä ja levitä ilman, että kukaan kykenee sitä etukäteen aavistamaan, ei yksikään suomalainen Mäntsälän jälkeenkään voinut suhtautua luottavaisin mielin demokratiamme tulevaisuuteen. Saksan kansallissosialistit harjoittivat avoimesti aatteittensa levittämistä ulkomaille, myös Suomeen. Mieltäni askarrutti kysymys, olisiko valtiovallalla mitään keinoja estää kaappaushankkeen koituminen demokratialle vaaraksi ennen kuin se ehtisi saavuttaa sellaisen voiman, että sitä ei enää voisi vastustaa. Näiden pohdiskelujen tuloksena syntyi tavallaan yllättäen teos "Demokratian itsepuolustus". Snellmanin päivänä vuonna 1932 olivat eräät Akateemisesta Karjala-Seurasta eronneet, minä heidän mukanaan, yhdessä vapaamielisten ylioppilaiden kanssa perustaneet Kärki-Seuran, jonka tarkoituksena oli taistella Lapuan liikkeen vaikutusta vastaan ylioppilasmaailmassa ja vastustaa Lapuan liikettä ynnä myöhemmin sen seuraajaksi syntynyttä isänmaallista kansanliikettä. Kärki-Seura pyysi minua puhujaksi johonkin tilaisuuteensa. Alustukseni aiheeksi olin valinnut demokratian oikeuden itsepuolustukseen. Jäsentely oli pienenpienellä käsialallani kirjoitettu paperiliuskoille ja sen pohjalla puheeni pidin.^l Tästä - jos voidaan sanoa - kertakäyttöjäsentelystä syntyi nopeassa tahdissa kirjanen "Demokratian itsepuolustus". Sen keskeinen ajatus oli: "Ei ole maailmassa mitään olemassaolokelpoista elämänilmiötä, jolla ei olisi oikeus itsepuolustukseen. Se täytyy olla myös demokratialla."

1 Olen sattumalta löytänyt tuon alkuperäisen jäsentelyn, joka on facsimilenä otettu tähän kirjaan.

Kirjan punaisena lankana on vaatimus, että demokratian on turvauduttava tarpeen niin vaatiessa pakkokeinoihin oikealta uhkaavan vaaran torjumiseksi. Vetosin siihen, että niin tehtiin 1930-luvun alussa kommunismin suhteen, vaikka "kommunismi ei merkinnyt yhteiskunnalle sitä välitöntä vaaraa, mitä se oli tiennyt vielä muutamaa vuotta aikaisemmin". Perustellakseni mahdollisimman voimakkaasti yhteiskunnan oikeutta puolustaa demokratiaa, viittasin siihen, että myös sosialidemokraattinen puolue on periaatteelliselta katsomukseltaan valtiollisten vapausoikeuksien vastustaja - siitäkin huolimatta, että se on antanut liberaaleille useinkin ratkaisevan tuen kansalaisvapauksista taisteltaessa - koska se puolueohjelmansa mukaan pyrkii "muuttamaan valtiollisen kansanvallan porvarillisen luokan herruuden välikappaleesta työtätekevien luokan päämäärien toteuttamisen välikappaleeksi".

Alun perin ei tarkoitukseni edes ollut tarjota kirjastani julkaistavaksi. Kun olin saanut työni valmiiksi, annoin sen joidenkuiden tovereitteni luettavaksi. Asiasta sukeutui jossakin seurassa puhe Martti Haavion kanssa, joka oli Werner Söderström Oy:n kirjallisen osaston toimimies. Hän pyysi tarinan luettavakseen ja sen jälkeen lupautui huolehtimaan sen kustantamisesta. "Demokratian itsepuolustus" on oikeistonvastainen pamfletti, mutta WSOY sen kuitenkin kustansi eikä Martti Haaviota enempää kuin Jalmari Jänttiäkään erotettu.

Demokratian itsepuolustuksen tarkoituksena oli vaatia demokratian suojelemisen nimessä pakkotoimenpiteitä Lapuan liikettä ja isänmaallista kansanliikettä vastaan. Argumentit kommunisteja ja sosialidemokraatteja vastaan olivat tukemassa sitä näkökohtaa, että oikeistoradikalistinen toiminta on pakkokeinoin estettävä jo tasapuolisuussyistä.

Ehkä silloiseen poliittiseen ilmapiiriin perehtymätön lukija ihmettelee sellaista tasapuolisuutta, jossa kaikkia demokratian muotoja avoimesti vastustava fasismi saisi tasapuolisesti saman kohtelun kuin sosialismi ja kommunismi, jotka sentään vastustajienkin parissa nykyään myönnetään näkemystensä mukaisen demokratian edistäjiksi. Jälkiviisaille muistutettakoon, että käydyn kansalaissodan ja muiden rauhanomaista demokratiaa järkyttäneiden kokemusten jälkeen maan oppineistossa ja ns. johtavissa piireissä oli vallalla erittäin kiihkeä ja suvaitsematon mieliala. Äärioikeisto sai laajaa tukea. Fasismin julmat aikaansaannokset eivät olleet tiedossa, koska niitä ei ollut vielä toteutettukaan. Yleinen poliittinen tietoisuus oli niin voimakkaasti kallellaan oikealle, että vaatimus äärioikeiston laittomien hankkeiden valvomisesta edes tasapuolisesti samassa määrin kuin oli sekaannuttu vasemmiston lailliseenkin toimintaan, oli ennenkuulumatonta epäisänmaallisuutta valkoisen Suomen herrasväelle. Siinä ilmapiirissähän meidät oli kaikki koulutettu niin papit kuin tuomaritkin.

Kirjassa on vielä kaksi erillistä lukua. Toinen käsittelee kansallisuuskysymystä ja demokratiaa, toinen taas valtiollista vaalitapaamme. Edellinen liittyi silloin ajankohtaiseen suomalaisuuskysymykseen, jälkimmäinen käsitteli hallitustemme lyhytikäisyydestä aiheutuvaa tehottomuutta. Pelastuskeinona ehdotettiin enemmistövaalitavan omaksumista. Perustelin tätä käsitystäni mm. jostakin löytämälläni sitaatilla: "Suhteellisten vaalien systeemin seurauksena on parlamentaarisen hallitustavan mahdottomuus; parlamentaarinen systeemi ja suhteellisuus eivät sovi yhteen keskenään." (Friedrich Naumann)

Kun nyt uudelleen luen "Demokratian itsepuolustuksen" havaitsen, että olen joutunut muuttamaan käsityksiäni muussakin suhteessa kuin enemmistövaalitavan suosittelemisessa.

Mutta isänmaallinen kansanliike oivalsi, mikä oli kirjasen sanoma ja tarkoitus. Vaikka kirjasta myytiin verraten vähän, se muodostui hyvin keskeiseksi aiheeksi oikeistoradikaalien kirjoitus- ja puhearsenaalissa. Kirjasen käyttönimi ikl:n lehdistössä oli "Kekkosen konstit". Tuosta kirjasesta lähtien olen ollut Suomen äärioikeiston sylkykuppina. Nimeäni ei suinkaan kirkastanut, että vuonna 1938 osaltaan "Demokratian itsepuolustuksen" luoman ideologian pohjalta sisäasiainministerinä vaadin oikeudessa isänmaallisen kansanliikkeen lakkautettavaksi laittomana järjestönä. Kuten tunnettua Helsingin raastuvanoikeus kumosi hallinnollisessa järjestyksessä annetun lakkauttamispäätöksen äänimäärin 2-1.

Tämän kirjan syntyhistoriaa selvittävän katsauksen jälkeen painetaan sanasta sanaan "Demokratian itsepuolustus" sellaisena kuin se julkaistiin oikeistokaappauksen varjostettua ja varjostaessa 1930-luvun alussa valtiollista elämäämme. Se on tieteellisesti tai poliittisesti varsin pinnallinen tutkimus, mutta sen ainoa tarkoitus olikin etsiä perusteluja demokratian oikeudelle ja velvollisuudelle ryhtyä toimenpiteisiin kansanvaltaista järjestelmää uhkaavia väkivaltatoimenpiteitä vastaan. Vaikka en käytännöllisessä poliittisessa toiminnassani ole varsinaisesti pyrkinyt esiintymään minään `ylevien periaatteiden uljaana ratsumiehenä`, oli kirjani selvä periaatteellinen kannanotto demokratian puolesta sitä uhkaavia diktatuurihankkeita vastaan. Siinä ei esitetty mitään käytännöllispoliittista ohjelmaa demokratian itsepuolustamiseksi tarpeellisista toimenpiteistä, mutta kirjanen on mielestäni pohjavireeltään sittenkin pragmaattinen: kun vaara on ilmielävänä edessämme, on itsepuolustuksen periaatteellinen oikeus selvitettävä ja sitten toimittava.

"Demokratian itsepuolustus" oli ajankohtainen kirja, ympäristönsä paineessa rohkea puheenvuoro valtaa janoavia ja pikaisen vallanoton odotuksessa eläviä vastaan. Tänään kirjanen on ensi kädessä historiallinen todistuskappale levottomasta ja vaarallisesta ajanjaksosta itsenäisyytemme alkuajoilta. Ne pinnalliset näkökohdat, joita on esitetty sosialidemokraatteja vastaan, ovat olleet taktillinen sivutuki vaadittaessa toimenpiteitä demokratian vaarantavaa oikeistoradikalismia vastaan. Osittain sama tarkoitus on ollut kommunisteja koskevilla perusteluilla. Ne kyllä kuvastivat varsin yleistä suomalaista mielipidettä, mutta mikään yhtenäinen esitys kommunistien suhteesta demokratiaan se ei voinut olla, sillä sellaista en olisi kyennyt laatimaan. Esitys perustui joukkoon eri yhteyksistä poimittuja lainauksia.

Tämän asian laajempi pohtiminen voidaan jättää, sillä kommunistien laillinen toimintaoikeus Suomessa tosiasiallisesti on vahvistettu Pariisin rauhansopimuksessa 10.7.1947. Sen 6. artiklassa sanotaan:

"Suomen on ryhdyttävä kaikkiin mahdollisiin toimenpiteisiin taatakseen kaikille Suomen oikeudenkäyttöpiirissä oleville henkilöille rotuun, sukupuoleen, kieleen tai uskontoon katsomatta oikeuden nauttia ihmisoikeuksia ja perusvapauksia, joihin sisältyvät sananvapaus, paino- ja julkaisuvapaus, uskonnonvapaus, vapaus poliittisiin mielipiteisiin sekä kokoontumisvapaus."

Tässä yhteydessä on mainittava, että oikeuslaitoksemme joustavuus on verrattain suuri. Kommunistien toimintavapauden rajoittaminen perustui rikoslain valtiopetospykäliin, joita täydennettiin 1930-luvulla. Nämä säännökset ovat sellaisinaan edelleen voimassa, mutta niitä ei enää sovelleta kommunistiseen toimintaan kuten 1920- ja 1930-luvulla.

Fasismia koskeva rauhansopimuksen 8. artikla taas kuuluu:

"Suomi, joka välirauhansopimuksen mukaisesti on ryhtynyt toimenpiteisiin hajoittaakseen kaikki Suomen alueella toimivat fasisminluontoiset järjestöt sekä muut järjestöt, jotka harjoittavat Neuvostoliitolle tai muille Yhdistyneille Kansakunnille vihamielistä propagandaa, sitoutuu olemaan vastaisuudessa sallimatta senluontoisten järjestöjen olemassaoloa ja toimintaa, joiden tarkoituksena on kieltää kansalta sen demokraattiset oikeudet."