Suomalaisesta tosikkomaisuudesta

LIIMATAINEN

29/1 1971

Nyt ei auta - pirulauta - vaan on kirjoitettava seurauksista välittämättä juhla-artikkeli suomalaista tosikkomaisuutta vastaan. Sisäinen pakko on niin mahtava, että tekonen on tehtävä, vaikka valtaosa lukijoita sen ehkä tuomitseekin.

  Jokainenhan meistä jyrkästi kieltää olevansa tosikko - eihän toki. Kun me jostakin leikkipuheesta pahastumme tai raivostumme, se ei suinkaan tapahdu tosikkomaisuuden vuoksi mehän emme ole yksitotisia - vaan siksi, että pilkka on kohdistettu omaksumiimme ikuisiin elämänarvoihin.

  Uhkarohkeuttamme kummeksuen on hoksaavainen lukija jo tähän mennessä päässyt selville, että aiomme kirjoittaa "Sirkus Pasilasta" ja kulumassa olevan vaalikauden hyödyllisimmästä poisjuoksusta, kun yksi puoluesihteeri jätti kehän kuultuaan, että hänen puoluettaan loukattiin. Oliko tämä suomalaiseen elämänmuotoon kuuluvaa tosikkomaisuutta? Jollei puoluesihteerille olisi näytetty jälkeenpäin, mutta ennen ohjelman "ulosajoa" tätä kohtausta, tapaus olisi osoitus tosikkomaisuudesta. Mutta kun se näytettiin eikä poistuneella ollut huomauttamista teko muuttuikin poliittiseksi. Kun nimimerkin tapana ei ole kirjoittaa tämänlaatuisesta politiikasta, jätetään asia tähän.

  Menestys jää aina kaivamaan vastustajan mieltä.

  Ja tapahtui niin, että yksi toisen puolueen puoluesihteeri päätti ansaita kannukset ynnä palkkansa puolueelta kääntämällä televisiota kohtaan nousseen rajun mielialamyrskyn oman puolueensa hyödyksi. Hän päätti sen suorittaa niin, että hän todisti julkisessa puheessaan, kuinka television ja radion tunnettu yksipuolisuus oli saanut arveluttavan lisäpiirteen: meidän puolueemme johtomiesten henkilökuvaan on alettu kohdistaa mielipiteenmuokkausta. Se on tullut hyvinkin räikeästi esiin. Koiviston tanssisisarukset - esimerkiksi - pantiin eräässä ohjelmanumerossa uhmaavasti heläyttämään: karjalaisia emme ole, virolaisiksi emme tule, me olemme Koivistolaisia. Entäs tämä toinen henkilökuvaan kohdistuva ohjelmanumero: poliisit ottivat kiinni hymyilevän hiipparin, joka epäilyksistä huolimatta oli Karjalainen.

  Näin puhui puoluesihteeri.

  Mutta sama konsti onnistuu vain kerran. Tämä jälkimmäinen puoluesihteeri oli tarkoittanut puheensa poliittiseksi, mutta se osoittautuikin tosikkomaisuudeksi. Niinpä hän ei saanut puolelleen sen enemmän loukkautuneita kuin naurajiakaan. Mutta ei juuri arvostelijoitakaan, sillä tosikkomaisuus kuuluu suomalaiseen elämänmuotoon.

  Vedetään nyt pimennysverho tämänkin asian eteen ja lähdetään hankkimaan uusia vihoja päälle.

  Meillä suomalaisilla on ollut torjuva asenne kuvainpalvelua kohtaan, niin me asian esitämme. Kannanottomme on tullut erittäin selvästi esille, kun olemme ihmetelleet kommunistimaissa rehottavaan henkilöpalvontaan liittyvää poliittisten johtomiesten kuvien kantamista juhlakulkueissa, näiden kuvien esilleasettamista suurten juhlapäivien aikana jne; muuten tapa, joka on säilynyt henkilöpalvonnan päättymisen jälkeenkin. Muistetaan hyvin, että kun SKP pitäessään sodan jälkeen 1940-luvulla ensimmäisiä vappukulkueitaan kantoi tunnuslausetaulujen ohessa puolueen "rautaisen perämiehen" O.V. Kuusisen kuvaa, niin se ärsytti tai huvitti porvareita - kutakin luonteenlaatunsa mukaan. Kaipa tuon vieraan tavan tuominen meille harmitti kommunistejammekin, koska kuvien kantamisesta luovuttiin.

  Mutta kuvien palvonta on toki vanhempaa perua kuin tältä vuosisadalta. Esimerkiksi Saksassa pystytettiin viime vuosisadan lopussa Bismarckin muistopatsaita moniin satoihin kaupunkeihin. Ainoastaan keisari Wilhelm II saattoi kilpailla "rautakanslerin" kanssa kuvien lukuisuudessa. Preussilainen isänmaallisuus vietti voitonjuhliaan pronssisten tai rautaisten patsaiden äärellä.

  Kun tämä kaikki on kerrottu vieraiden maiden vieraista tavoista, on tullut aika hieman tutkiskella omia suomalaisia munaskuitamme. Olemmeko me todella vapaita patsastelusta, jolla nimellä henkilöhurmiota myös voi kutsua? Aiheen tähän kysymykseen on antanut tapaus, joka sattui viime joulukuun alussa.

  Helsinkiläisen päivälehden idearikas ja lahjakas taiteilija Henrik Tikkanen oli piirtänyt sympaattisen kuvan puliukosta. Muutama päivä piirroksen julkisuuteentulon jälkeen kokoontui joukko vanhoja herroja, eräs kadettikurssi, tavanmukaiseen vuosijuhlaansa. Sinne oli tuotu tässä mainittu Tikkasen piirros puliukosta ja suoritettu yleinen tiedustelu, kenen kuva tuo oli. Joku sanoi suoralta kädeltä, että siinä on Mannerheim piirretty puliukoksi, toinen vastasi myöntävästi, kun häneltä kysyttiin, eikö tämä olekin Mannerheim jne. Niin päätettiin allekirjoittaa vastalause Suomen Marsalkan häpäisemisestä. Eräs allekirjoittaneista tosin kertoi perästä päin, että hän ei ollut nähnyt koko piirrosta.

  Mitäs tähän saattoi sanoa syyllinen, taiteilija Tikkanen. Hän tyytyi vain ihmettelemään, sillä hänellä ei ollut piirrosta tehdessään ollut kaukaisinta aavistustakaan, että piirros olisi saattanut muistuttaa Mannerheimia. Taiteilijan sanaa on uskottava, mahdotonta onkin puliukosta löytää Mannerheimia.

  Tästä asiasta ei sen enempää, mutta kysyä voinee, mitä inhimillistä ominaisuutta tuo vastalause ilmaisee. Vaihtoehtoja on monia. Palvontaa, kunnioitusta, yliherkkyyttä, harhaisuutta, tosikkomaisuutta. Kullakin allekirjoittajalla on saattanut olla jokin näistä - tai ehkä jokin tässä mainitsematta jäänyt syy - päällimmäisenä mielessä, kun hän vastalauseen allekirjoitti. Mutta yksi yhteinen tekijä on sitonut kaikki nämä kunnioitettavat herrat yhteen nippuun, nimittäin suomalainen tosikkomaisuus.

  Miten sattui tässä yhteydessä muistumaan mieleen, mitä eversti U.A. Käkönen on kertonut kirjassaan "Miehityksen varalta". Sodan aikana päämajassa palvellut professori Arvi Korhonen oli (ilmeisesti talvella 1941-42) laatinut tasavallan presidenttiä ja marsalkkaa varten muistion, jossa hän "perustellusti todisti Saksan voiton kyseenalaiseksi ja vaaran Suomelle vielä suuremmaksi, jos Saksa vastoin hänen käsityksiään voittaisi sodan".

                                      *

Aivan lopuksi. Saksalainen filosofi Oswald Spengler on kirjoittanut, että hän ei usko vallankumousten tuovan siunausta, koska kaikki vallankumoukselliset ovat vailla huumoria, so. he ovat tosikkoja. Kuinka Spengler saattoi tämän kirjoittaa, sillä hän kuoli 1936 eikä ollut koskaan nähnyt Taisto Sinisaloa?