10

Puolueettomuuspolitiikasta.

Johtoajatuksena Suomen ulkopolitiikassa on ollut, että emme voi ratkaista turvallisuusongelmiamme hakemalla suojaa jostakin suurvaltaliittoutumasta toisia vastaan, vaan pysyttäytymällä suurvaltain eturistiriitojen ulkopuolella ja viljelemällä hyviä suhteita kaikkiin valtioihin.

Tämä puolueettomuuspolitiikkamme ei ole tuontitavaraa. Se ei myöskään noudata mitään valmista kaavaa. Se on kasvanut Suomen oman historian maaperästä ja sovitettu niihin olosuhteisiin, joissa elämme.

Se ilmentää suomalaiselle luonteelle ominaista vakavuutta, sen rauhallista, maltillista, todentajuista suhtautumista maailman asioihin. Se kuvastaa isiltä perittyä kansanmiehen viisautta ja tahtoa olla puuttumatta vieraisiin asioihin.

Se kuvastaa myös selvää ja realistista käsitystä omista mahdollisuuksistamme. Mutta ennen kaikkea se ilmentää harrasta halua omistautua omassa piirissämme rauhan askareisiin oman maamme menestykseksi. Se on luottavaista suhtautumista läheisten ja kaukaisten naapurien hyvään tahtoon ja siinä suhteessa syvästi inhimillistä. Tällaisena se on samalla sopusoinnussa kansanluonteemme eräiden perusominaisuuksien kanssa.

Puolueettomuuspolitiikkamme on luonnollisesti tarkoitettu palvelemaan ensisijaisesti Suomen omia kansallisia etuja. Mutta samalla on korostettava, että sitä ei ole kehitetty muiden valtojen etujen kustannuksella eikä se ole suunnattu ketään vastaan. Tällaisena se on saanut osakseen tunnustusta sekä idässä että lännessä, ja uskomme, että noudattamalla tällaista politiikkaa olemme osaltamme myötävaikuttaneet rauhan säilymiseen Pohjois-Euroopassa.

Ymmärrettävästi puolueettomuuspolitiikka ei ole meille mikään itseisarvo, vaan ulkopolitiikan keino rauhan sekä maan itsenäisyyden, kansallisten elinetujen ja hyvien kansainvälisten suhteiden säilyttämiseksi ja edistämiseksi.

Vuonna 1965 totesin Nuoren Polven Ulkopoliittisen Yhdistyksen järjestämässä esitelmätilaisuudessa, että puolueettomuus näyttää nykyaikaisen asetekniikan aikakautena tarjoavan edullisesti sijaitseville pienille valtioille (mahdollisessa) suursodassa jopa paremmat elinmahdollisuudet kuin liittoutuminen ydinasesuurvaltojen kanssa, siitä huolimatta, että sotilasliittojen päämääränä on jäsenvaltioiden turvallisuuden lisääminen nimenomaan sodan varalta.

Kuluneet vuodet ja niiden aikana tapahtunut kansainvälispoliittinen ja aseteknologinen kehitys eivät ole tuoneet myötään mitään sellaista, joka antaisi minulle aihetta muuttaa olennaisesti käsityksiäni.

Tänä päivänä joku voi kysyä, edellyttääkö puolueettomuuspolitiikka myös "ideologista puolueettomuutta".

Tällaiselle kysyjälle vastaan, että vaikka me YYA-sopimuksessa olemmekin turvanneet itsellemme arvokkaan oikeuden pysytellä erossa suurvaltojen välisistä eturistiriidoista, velvoitus ei tietenkään kohdistu eikä saa kohdistua siihen ideologiseen taisteluun, jota maailmassa käydään.

Me seisomme oman demokratiamme takana ja puolustamme sitä.

Puolueettomuuspolitiikkamme merkitystä ja käyttöarvoa pohdittaessa ei pidä unohtaa, että sen sopimuspohjainen perusta ei ole suinkaan vahva, jos siihen on pakko turvautua. Meillä ei liioin ole varaa langeta itsepetokseen ja sen vallassa poliittisia tosiasioita aliarvioiden olettaa, että puolueettomuudellamme olisi jonkinlainen kansainvälisoikeudellisesti sitova garantia, vakuus. Tästä saattaisi seurata, että laiminlöisimme sellaisen järkevän ulkopolitiikan harjoittamisen, jonka perusteella puolueettomuuspolitiikkamme osoittautuu edullisimmaksi vaihtoehdoksi niin meille kuin lähinaapureillemmekin.

Kiistämätön tosiasia on myös se, että kulloinenkin kansainvälispoliittisen tilanteen kehitys antaa puolueettomuuspolitiikalle oman ajankohtaisen leimansa. On ollut aikoja, jolloin Suomen, samoin kuin monien muidenkin pienten valtioiden kannalta on ollut tarkoituksenmukaisempaa noudattaa "näkymättömänä pysymisen politiikkaa", politique d`effacement, Yrjö-Koskisen viljelemää ilmaisua käyttääkseni.

Olen varta vasten käynyt läpi Paasikiven puheet vuodesta 1948 alkaen Vaikka vuoden 1948 sopimuksessa Suomelle onkin taattu oikeus pysyttäytyä suurvaltojen välisten eturistiriitojen ulkopuolella, Paasikivi ei koskaan nimittänyt Suomen ulkopolitiikkaa puolueettomuuspolitiikaksi. Tämä ei silti merkitse sitä, etteikö hän olisi tuntenut asemaamme ja toteuttanut puolueettomuuspolitiikkaa, vaan se on ilmaus hänen äärimmäisestä varovaisuudestaan aikakautena, joka asetti toiminnallemme omat rajoituksensa.

Samankin valtion puolueettomuuspolitiikka voi sisältönsä puolesta muuttua ulkopuolisessa maailmassa tapahtuvien muutosten mukana.

Meidän tulee lähteä siitä, että puolueettomuus merkitsee riippumattomuuden tietynlaista rajoitusta.

Valtion riippumattomuus (independence) ei yleensäkään ole ehdoton. Jo J. V. Snellman sanoi, että ei ole olemassa ainoatakaan niin voimakasta valtiota, jonka ei olisi pakko alistua historialliseen välttämättömyyteen, - ja tätä välttämättömyyttä ei yksikään valtio yksinään kykene vallitsemaan.

Nykyisin onkin riippumattomuuden asemesta tai sen yhteydessä puhuttu valtioiden keskinäisestä riippuvuudesta (interdependence).

Meidän puolueettomuuspolitiikkamme sopii hyvin siihen kansainväliseen interdependence-suhteeseen, joka on ominaista maailmanpolitiikan nykyvaiheelle. Suomi on itsenäinen ja riippumaton valtio, joka on kansainvälisessä riippuvuussuhteessa kaikkeen siihen, mikä sen tulee ottaa huomioon vapauttaan ja itsenäisyyttään sekä omaa etuaan ja ihmiskunnan yhteistä etua valvoessaan.

Puolueettomuuspolitiikalle on luonut edellytykset se, että Suomen suhteet lähialueeseensa ovat vakaat ja vailla ristiriitoja. Ystävyys-, yhteistoiminta- ja keskinäiselle avunantosopimukselle perustuvat ystävälliset ja luottamukselliset naapuruussuhteet Neuvostoliittoon sekä perinteellisesti ongelmattomat suhteet pohjoismaisiin veljeskansoihimme ovat luoneet yhdessä olosuhteet, jotka osaltaan ovat myötävaikuttaneet siihen, että Pohjois-Eurooppa on jäänyt kansainvälisten kriisien ulkopuolelle. Näissä puitteissa olemme voineet rakentaa puolueettomuuspolitiikkamme.

Erityisen keskeinen merkitys tässä rakennustyössä on ollut suhteillamme Neuvostoliittoon. Vasta kun ne saatiin kuntoon, saattoi Suomen kansa ryhtyä rakentamaan omaa puolueettomuuspolitiikkaansa. Rauhanomaisten, hyvien naapuruussuhteiden kehittäminen on ulkopolitiikkamme keskeinen tehtävä. Kun siinä onnistumme, onnistumme myös puolueettomuuspolitiikassamme.

Puolueettomuuspolitiikkaa noudattavalle maalle - nimenomaan pienelle puolueettomuuspolitiikkaa noudattavalle maalle - on kansainvälinen luottamus ensiarvoisen tärkeää.

Politiikkamme onnistuminen edellyttää, että meihin luotetaan.

Tämän luottamuksen hankkiminen on hallituksen, poliittisten puolueiden, puolustuslaitoksen ja koko kansan asia. Me voimme julistaa ystävyyttämme, vakuuttaa puolueettomuuttamme ja vedota perinteisiimme, mutta jos tähän ei luoteta, valuu vaivannäkömme hukkaan.

Tässä suhteessa meillä on vallinnut valitettavia harhakäsityksiä. Kuvaava oli vuoden 1968 presidentinvaalien edellä viritetty keskustelu Suomen puolueettomuuspolitiikasta. Esitin silloin käsityksenäni, että maan puolueettomuuspolitiikalla on arvoa ainoastaan sillä edellytyksellä, että ulkovallat luottavat sen vilpittömyyteen ja jatkuvuuteen. Silloinen vastapuoli toi esille sellaisen mielipiteen, että puolueettomuutemme voi toteutua ainoastaan aseellisen selkkauksen tai sodan aikana. Tätä täyttymystä odotellessa, heidän mielestään, meidän tulisi varautua siihen, että mahdollisen sodan aikana teemme "sitovan ennakkoilmoituksen" asennoitumisestamme, ilmeisesti sellaisen, että emme ole "leikissä" mukana.

Muistan vastanneeni, että minun on vaikea uskoa korviani, kun vakavassa keskustelussa esitetään käsitys, että Suomi tarvitsisi sodan tai aseellisen selkkauksen tapaisia "hyödykkeitä" voidakseen osoittaa olevansa puolueettomuuspolitiikkaa toteuttava maa. Liioin en voinut ymmärtää sellaista ulkopoliittista impivaaralaisuutta, että valtakunnan etu mahdollisen sodan aikana voitaisiin turvata "sitovalla ennakkoilmoituksella", siis yksipuolisella julistuksella, jota "kaikkien asianomaisten tulisi noudattaa".

Valtio voi tietenkin kuuluttaa itsensä puolueettomaksi sekä rauhan että sodan aikana, mutta mikä arvo tällaiselle ilmoitukselle annetaan, riippuu kokonaan siitä, miten ulkovallat suhtautuvat maan politiikkaan kokonaisuutena. Näin yksipuolisen puolueettomuusjulistuksen käytännöllinen arvo on enemmän kuin kyseenalainen.

Puolueettomuuspolitiikan "sesam aukene" ei ole se, että valtio ilmoittaa haluavansa noudattaa puolueettomuuspolitiikkaa. Ratkaisevaa on, että muut maat luottavat siihen. Eikä riitä, että kaukana olevat kansat luottavat siihen; tärkeintä on etteivät naapurit epäile sen aitoutta. Koska luottamus edellyttää uskottavuutta, niin silloin eivät riitä omat arviomme eivätkä kuvitelmamme.

Uskottavuus ei ole yksipuolinen asia.

Luottamus on kaiken a ja o. Kuta kriittisempi tilanne maan rajojen lähistöllä vallitsee, sitä tärkeämpää - ja usein sitä vaikeampaa - on luottamuksen säilyttäminen.

Tämän osoitti meille aikanaan selvästi noottikriisi.

Neuvostoliittohan ilmoitti silloin luottavansa Suomen noudattamaan puolueettomuuspolitiikkaan niin suuressa määrin, että katsoi voivansa siirtää YYA-sopimuksen perusteella esitettyjä sotilaallisia konsultaatioita. Pääministeri Hrustsevin Novosibirskissa 24. 11. 1961 pitämään puheeseen sisältyi silloin hyvin tärkeä ja meille suuriarvoinen lause:

"Suomen puolueettomuus on merkittävimpiä takeita rauhan ja levollisuuden säilymisestä Pohjois-Euroopassa ja Itämeren alueella."

Luottamusta rakennettaessa ei pidä tuijottaa vain niihin seikkoihin, joiden olemassaolo voidaan konkreettisesti todistaa. Huomiota on kiinnitettävä myös siihen, miltä asiat näyttävät. Sekin on osa todellisuutta.

Kokonaiskuvan kannalta on tärkeää todeta, että 2. maailmansodan voittajavallat ovat jo 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa expressis verbis tunnustaneet Suomen puolueettomuuspoliittisen linjan ja ovat myös käytännön toimissaan osoittaneet luottavansa siihen. Tästä ovat osoituksena mm. Suomelle parin vuosikymmenen mittaan uskotut tärkeät kansainväliset luottamustehtävät.

Puolueettomuuspolitiikkaamme ja itsenäisiä puolustusjärjestelyjämme kohtaan tunnettua luottamusta kuvastaa myös Pariisin rauhansopimuksen kaikkien allekirjoittajavaltioiden, niin itäisten kuin läntisten, suostuminen rauhansopimuksen ohjusartiklan tulkintaan. Sen ansiosta meillä on ollut vuodesta 1963 lähtien mahdollisuus hankkia puolustuksellisia ohjusaseita.

Syytä on kuitenkin aina pitää mielessä, että puolueettomuuspolitiikallemme annettu tunnustus ei ole mikään lopullisesti saavutettu etu, etu, joka ei olisi peruutettavissa.

Sen säilyttäminen riippuu suorastaan päivä päivältä siitä, miten itse toimimme alati muuttuvissa kansainvälisissä tilanteissa.

Puolueettomuuspolitiikkaamme olennaisesti kuuluva pyrkimys pysytellä erossa suurvaltain välisistä eturistiriidoista ei suinkaan tarkoita jonkinlaista tasapainoilua voimapoliittisten ryhmittymien välillä, vielä vähemmän "loistavaa eristäytymistä". Päinvastoin. Rakentava ja ennakkoluuloton yhteistyö niin naapuriemme kanssa kuin laajemmissakin kansainvälisissä yhteyksissä on välttämätön edellytys sille, että voimme varmistaa puolueettomuusasemallemme sen kansainvälisen luottamuksen, jota se menestyäkseen tarvitsee. Tänä päivänä näemme puolueettomuuspolitiikan välineenä yhtä hyvin kansallisten kuin kaikkien kansojen yhteisten etujen aktiivisessa edistämisessä. Sellaisena se merkitsee haastetta, sillä se luo edellytyksiä tehdä kansainväliselle yhteisölle sellaisia palveluksia, jotka eivät ehkä ole mahdollisia muille valtioille.

Tämä politiikka on osoittautunut välikappaleeksi, jolla osallistumme muuttuvan maailman menoon ja jonka avulla olemme oman turvallisuutemme tueksi ja kansainvälisen yhteisön hyväksi kyenneet tuottaman rauhanpolitiikan hedelmiä.

Niihin kuuluu hyvin erilaisia asioita: On aikaansaatu kaupallisia järjestelyjä, jotka takaavat Suomelle syrjimättömän kaupankäynnin mahdollisuudet sekä Länsi- että Itä-Euroopan maiden kanssa. On tehty omaehtoisia ratkaisuja joilla tasapuolisuuden pohjalta selvitimme osaltamme 2. maailmansodan perinnön, suhteet molempiin Saksoihin mukaan luettuna. Toimimme Yhdistyneissä Kansakunnissa, etenkin rauhanturvajoukkoja antavana maana. Ja viimeiseksi, vaikkakaan ei vähäisimpänä voidaan mainita käyttämämme tilaisuus toimia Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin koolle kutsumisen hyväksi sekä sen päätösvaiheen isäntänä.

Yhdistyneillä Kansakunnilla on ollut keskeinen merkitys kansainvälisen yhteistyön kehittämisessä. Kun odottelimme pääsyä YK:hon, ja vielä liittymisvaiheessakin, arveltiin meillä varsin yleisesti, että voisi olla parempi jäädä järjestön ulkopuolelle. Jäsenyyden pelättiin aiheuttavan Suomelle ulkopoliittisia vaikeuksia.

Tällainen suhtautumistapa YK:n jäsenyyteen perustui pessimistiseen käsitykseen mahdollisuuksistamme noudattaa itsenäistä, omien kansallisten etujemme mukaista ulkopolitiikkaa.

Eristäytyminen kansainvälisestä yhteistoiminnasta olisi kuitenkin käytännössä ollut mahdotonta; se olisi sitä paitsi ollut etujemme vastaista.

Kun politiikkamme mukaisesti pyrimme pysyttäytymään mahdollisten selkkausten ulkopuolella, on omien etujemme mukaista ollut pyrkiä vahvistamaan ja tehostamaan sitä maailmanlaajuista kollektiivista turvallisuusjärjestelmää, jonka YK kansoille tarjoaa. Tältä pohjalta myös Suomi on ollut valmis tukemaan YK:n rauhanturvaamistoimintaa silloin, kun Suomen myötävaikutusta siihen on tarvittu - ja tavallisesti tämänluonteisissa tehtävissä tarvitaan juuri puolueettomien ja muiden sellaisten valtioiden palveluksia, joilla on hyvät suhteet kaikkiin suuntiin. Niinpä olemmekin osallistuneet joukkoja ja/tai rahallista tukea antaen lähes kaikkiin maailmanjärjestön rauhanturvaamisoperaatioihin. Voimavaramme huomioon ottaen olemme antaneet merkittävämmän panoksen tähän toimintaan kuin ilmeisesti mikään muu YK:n jäsenvaltio.

Tämä politiikka ei ole ollut pelkästään pyyteetöntä ihanteellisuutta, vaan se on lähtenyt oman kansallisen turvallisuutemme realistisen arvioinnin pohjalta. Nykyisessä maailmantilanteessa kaikkien valtioiden välinen keskinäinen riippuvuus on saavuttanut sellaisen asteen, että jokainen selkkaus, kaukainenkin, joka vaarantaa kansainvälistä turvallisuutta yleensä, uhkaa viime kädessä meidänkin maamme turvallisuutta.

Vastaavasti olemme halunneet olla myös alueellisesti, Euroopassa, mukana luomassa sellaista rauhan järjestelyä, joka turvaisi alueen kaikkien valtioiden  - myös puolueettomien maiden - elinedut ja antaisi kaikille Euroopan kansoille mahdollisuuden oman kansallisen identiteettinsä ilmaisemiseen - ei toisiaan uhmaten, vaan keskenään yhteisymmärryksessä ja yhteistoiminnassa.

Kun Yhdysvaltain presidentti vuoden 1970 valtiovierailuni aikana totesi, että Suomi voi olla Yhdysvaltain ystävä olematta minkään kansakunnan vihollinen, hän itse asiassa lausui julki periaatteen, jonka pitäisi vallita valtioiden välisissä suhteissa kaikkialla.

Juuri tämän periaatteen toteuttamiseen tähtäsi ymmärtääkseni Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssia koskeva aloitteemme.

Aiemmin maamme puolueettomuuspolitiikan tunnustetuksi ja tunnetuksi tekeminen oli tapahtunut kahdenvälisellä pohjalla, ja sen mahdollistamia kansainvälisiä palveluksia olimme tarjonneet YK:ssa.

Etykistä muodostui uusi foorumi, joka käsityksemme mukaan on edistänyt myös meille elintärkeiden turvallisuusongelmien rauhanomaista ratkaisua.

Se, mitä kysymyksen ympärillä 1970-luvulla tapahtui, ei ole osoittanut tätä pohdiskelua virheelliseksi. Päinvastoin olemme voineet todeta, että perustavaa poliittista tahtoa Euroopan turvallisuuden parantamiseksi on olemassa.

Kaikesta huolimatta Etyk-aloitteemme vuonna 1969 oli omalla tavallaan uhkarohkea. Asettihan Suomi puolueettomuuspolitiikkansa tavallaan kansainväliseen tulikokeeseen. Jos ehdotuksemme olisi saanut oikopäätä kielteisen vastaanoton, olisi se voitu tulkita epäluottamukseksi politiikkaamme kohtaan. Joka tapauksessa torjuva suhtautuminen olisi johtanut osaksemme saamamme kansainvälisen arvonannon menetykseen.

Toisin on kuitenkin käynyt. Tänä päivänä meidän suomalaisten ei tarvitse kainostella työmme tuloksia. Kiistellystä, syrjäisestä rajaseudusta, idän ja lännen riitamaasta, on tullut idän ja lännen silta, Joka omalta osaltaan on toivoakseni kyennyt ja kykenee vastedeskin osoittamaan rauhanomaisen rakennustyön ja eri osapuolten edut huomioon ottavan sovintopolitiikan mahdollisuudet Euroopassa.

Olen useasti painottanut, että Suomen kannalta on edullista, mitä enemmän kansojen väliset vastakohtaisuudet ja ristiriidat tasoittuvat, ja mitä enemmän kestävän rauhan näköalat selkiintyvät.

Niinpä pyrkiessämme välttämään puuttumista muiden valtioiden välisiin kiistoihin olemme samalla mahdollisuuksiemme mukaan yrittäneet edistää liennytystä ja riitojen rauhanomaista ratkaisemista.

Haluamme toimia siten, että puolueettomuuspolitiikkamme samalla palvelisi rauhan asiaa. Tämä vastaa niin meidän kuin muidenkin valtioiden turvallisuusintressejä.

Tästä johtuu, että sodan ja rauhan asiassa emme ole puolueettomia. On tullut tavaksi sanoa, että olemme rauhan politiikan kannalla sodan politiikkaa vastaan. Olemme ydinvarusteluja vastaan ja aseistuksen rajoittamisen sekä aseidenriisunnan puolella.

Suomi tulee kannattamaan mihin valtioryhmään tahansa kuuluvan valtion tekemää pisimmälle menevää, järkevää, yksilöityä ja toteuttamiskelpoista aseidenriisuntaehdotusta. Se ei merkitse, että liittyisimme blokkiin, joka tuon ehdotuksen on tehnyt, mutta se merkitsee sitä, että Suomi on aina valmis osaltaan antamaan tukensa sille, joka tehokkaimmin ajaa realistista ja laajaan kansainväliseen yhteisymmärrykseen tukeutuvaa rauhanpolitiikkaa.

Loppujen lopuksi puolueettomuuspolitiikka ei ole suinkaan helpointa ulkopolitiikkaa.

On paljon helpompaa totella kuin seistä omilla jaloillaan.

Puolueettomuuspolitiikkaa ei voi harjoittaa passiivisesti. Liioin ei ole olemassa mitään yksinkertaisia, totunnaisia keinoja, jotka tilanteista ja olosuhteista riippumatta aina ja erehtymättömästi johtaisivat toivottuun tulokseen. Puolueettomuuspolitiikkaa toteutettaessa on aina pidettävä mielessä, että me emme ole lännen sillanpääasema idässä emmekä idän sillanpääasema lännessä.

Puolueettomuuspolitiikka on niin sanoakseni ulkopolitiikkaa omilla ehdoilla, mikä merkitsee jatkuvaa tarvetta määritellä oma kanta kansainvälisen politiikan kysymyksiin omista lähtökohdista kiinni pitäen ja omia mahdollisuuksia ajatellen.

Tämän politiikan oikeutuksen näen siinä, että me kaihdamme kaikkea, mikä on omiaan edistämään ristiriitoja kansainvälisessä elämässä, ja työskentelemme kaiken sen hyväksi, mikä sovittaa selkkauksia, lähentää kansoja ja poistaa vastakohtaisuuksia.

Mutta puolueettomuuspolitiikka ei ole eikä tietenkään voikaan olla itsetarkoitus.

Se ei ole päämäärä, vaan keino, jolla pyritään oman maan etujen kaikenpuoliseen edistämiseen. Näin ollen se perustuu kansakunnan omaan harkintaan etunäkökohtien vaatimuksista. Ja jos kävisi niin onnettomasti, että kansallinen etu ja puolueettomuus joutuisivat ristiriitaan keskenään -- mitä itse pidän epätodennäköisenä -- ei kansallinen etu tietenkään voisi väistyä.