Jotakin mätää.

Shakespearen Hamletissa aikoinaan julkeasti väitettiin, että Tanskanmaassa on jotakin mätää. Mutta siltä ei näyttänyt suinkaan viime vuosikymmeninä, sillä talouselämän jatkuva ja voimakas vahvistuminen oli tyypillistä Tanskalle. Reipas investointitahti, nousseet vientihinnat, lisääntyvä työvoiman puute. Tietenkään ei kukaan taloudellisen hyvinvoinnin aikana Tanskassakaan jaksanut ajatella, että kun ohjia ei tarvinnut pitää tiukalla, elettiin reilusti yli varojen. Tuotannon lisäys jäi tuntuvasti palkkojen nousun jälkeen ja julkinen sektori paisui suhteettomasti. Mutta tästä salatusta haavasta huolimatta Tanska voitiin ennen nyt vallitsevaa kriisikautta lukea taloudellisesti vahvoihin valtioihin.

Tanska on korkealle kehittynyt teollisuus- ja maatalousmaa. Mutta sillä ei ole teollisuuden tarvitsemia raaka-aineita omasta takaa. Tästä seikasta luonnollisesti seurasi, että öljyn hintojen yllättävä ja rankka korottaminen saattoi Tanskan kaltaisen maan poikkeuksellisiin vaikeuksiin.

Me puhuimme mielellämme, että Suomen osalta taloudellinen tila on käynyt kestämättömäksi palkkojen ylenmääräisen kasvamisen aiheuttaman kustannustason nopean nousun takia. Tässä on tietenkin perää, vaikkakaan tämä tekijä yksinään ei liene ollut ratkaiseva. Tanskassa mahtaa tilanne olla vieläkin pahempi.

Jos otetaan tarkastelun alaiseksi työläinen, jolla on kotona vaimo ja kaksi lasta, niin vuodesta 1960 vuoteen 1972 ulottuvan ajanjakson aikana hänen tulonsa ovat nousseet 217 prosentilla, hänen tuloveronsa 741 prosentilla, hänen käytettäväkseen jäävät tulot 155 prosentilla ja hänen kulutusmahdollisuutensa 28 prosentilla. Työnantajan palkkamenot ovat kohonneet 219 prosentilla. Vuodesta 1970 vuoteen 1974 ensimmäiseen neljännekseen työläisen tuntiansiot nousivat Tanskassa 73 prosentilla. Kun tuntipalkat esimerkiksi Ruotsissa, suomalaisten ammattimiesten luvatussa maassa, samaan aikaan kohosivat vain 35 prosentilla, on Tanskan palkkakehitys ollut mahtava.

Nämä ovat kovia numeroita.

Eniten kiinnittää huomiotamme se, että tuloverotuksen nousu on ollut lähes seitsemänsataa ja viisikymmentä prosenttia. Se on langennut niin hyvä- kuin vähäosaistenkin kannettavaksi. Mutta niin on käynyt yleensä maissa, joissa on vallalla korkeat palkat, korkeat verot ja runsaat sosiaalimenot. Kun tällaisessa yhteiskunnassa edistyy inflaatio, hyvätuloisille tarkoitettu raskas verotus siirtyy myös keski- ja matalapalkkoja saavien työläisten osalle. Tanska, Suomen ohella, on tästä selvä ja jossakin määrin varoittava esimerkki. Sittenkin Suomi on paremmassa asemassa, meillä eivät osakekurssit ole vuodessa pudonneet sentään 38 prosentilla kuten Tanskassa.

Tanskan nykyisestä taloudesta on sanottu, että se on kriittisessä vaiheessa. Teollisuutta uhkaa taantuminen ja sen mukana seuraa joukkotyöttömyys. Tulevaisuutta ei kuvitella kovinkaan suotuisaksi. Siitä on osoituksena se, että Tanskassa ei lainojen korkotaso ole useinkaan alle 18 prosenttia. Monessa tapauksessa se jopa lähentelee 30 prosenttia. Tämä on varma osoitus siitä, että tulevaisuuteen ei luoteta.

Sattuu olemaan niin, että Tanskassa on pieneen eduskunnan vähemmistöön nojaava hallitus, siis parlamentaariselta pohjaltaan heikko vähemmistöhallitus. Sen kaatumista on ennusteltu ja odoteltu viikosta viikkoon, mutta yhä se pitää jöötä. Ja mikä merkillisintä, se on kyennyt toteuttamaan pakkosäästämisen, minkälaista meillä vahva enemmistöhallituksemme yrittihe. Muitakin inflaatiota vastaan tarkoitettuja ns. restriktiivisiä toimenpiteitä Tanskassa on tämän hallituksen voimalla viety päätökseen.

Mutta jos taloudelliseen toimintaan kohdistetaan tällaisia rajoittavia järjestelyjä, se aiheuttaa häiriötä työmarkkinoilla. Työttömyysprosentti on jo syksyn alkaessa 4 prosenttia. Talvella sen oletetaan nousevan aina 10 prosenttiin saakka. Kun taloudellisen kehityksen kansainväliset näkymät ovat rikkaiden maiden ponnisteluista huolimatta hyvin vähän lupaavat, viennin voimakas lisääminen, johon Tanskassa on kiinnitetty toiveita, saattaa osoittautua käytännössä jopa mahdottomaksi.

Vuotta 1975 ei syyttä ole arvioitu nyt kulumassa olevaa vuotta vaikeammaksi. Jos näin käy ja jos asiat jatkuvat nykyiseen viisiin, niin Tanskalla ei ole aihetta hurraa-huutoihin.

Pienenä toivon säteenä on se seikka, että Tanskan ammattijärjestön piiristä on mm. työttömyysnäkymien vuoksi esitetty eräitä entisestään poikkeavia kannanottoja. Sikäläisen SAK:n tiedotussihteeri Sörensen on mm. lausunut: "voimme saavuttaa (palkankorotuksissa) rajan, jolloin myös ammattiyhdistysliikkeen on pakko nähdä, että sitruunaa ei voi enää enemmän puristaa".

Tanskan ammattiyhdistysliike on edustajistonsa kokouksessa ilmaissut olevansa valmis neuvotteluihin yleisen tulopolitiikan selvittämiseksi. Mutta ehdot ovat meilläkin tunnetut: ratkaisujen tulee tulopolitiikan osalta kohdistua kaikkiin ryhmiin, so. pääomanomistajiin, maakeinottelijoihin jne. On suoritettava todellisia verohelpotuksia. Palkkarintamalla ei saa toteuttaa mitään "idioottivarmaa" ohjelmaa. Vähätuloisten asemaa on jatkuvasti parannettava. Jne. Jos on luvattu, on ehtojakin asetettu.

Mikäli Tanskan taloutta yritettäisiin tarkastella ja arvioida Suomen olosuhteiden pohjalta, niin vikaan mentäisiin. Meillä ratkaisut pulmiimme ovat yksinkertaisemmat kuin Tanskassa. Kun saisimme enemmän talousmiehiä politiikkaan, niin pienet häiriöt talouselämässä olisivat huokeasti poistettavissa.

Meillähän on kyllä hyvinkin päteviä talousmiehiä, jopa eduskunnassa. Mutta heissä on kenties se puute, että he ovat enemmänkin kiinnostuneet ulkopolitiikasta.