20 minuuttia jälkimietteitä*) maaottelusta.

Urho Kekkosen radiojuttu t.k. 18 päivänä.

Suomalaisesta näkökulmasta katsottuna oli kulumassaolevan vuoden suurin urheilutapaus ainakin yleisurheilun alalla toissa lauantaina ja sunnuntaina Helsingissä suoritettu Suomen ja Ruotsin välinen maaottelu. Tosinhan meillä on vielä jälellä t.k. 29 päivänä Pariisissa suoritettava Ranskan ja Suomen välinen yleisurheilumaaottelu, mutta se ei kykene herättämään suomalaisessa yleisössä hetikään niin suurta mielenkiintoa kuin Ruotsia vastaan käyty ottelu, Ruotsi kun on yleisessä tietoisuudessa tullut Suomen urheilumaineen pahimmaksi kilvoittelijaksi. Ruotsissa on asianlaita samoin kuin meillä, Suomi-Ruotsi-maaottelu on herättänyt aivan poikkeuksellista huomiota jo ennen ottelua ja luonnollisesti Ruotsin selviydyttyä voittajana ovat ruotsalaiset lehdet olleet tulvillaan juttuja maaottelusta, suurimmaksi osaksi itseylistelyä ja suomalaisten panettelua. Vähäisenä todistuksena maaottelun Ruotsissa osakseen saamasta mielenkiinnosta mainitsen, että jo viime huhtikuussa tilasi eräs riikinruotsalainen tukkukauppias Andersson - tai oliko se nyt Pettersson - istumapaikat maaotteluun, muuten peräänkatsovaisuus, joka ei tavannut vertaistaan suomalaiselta taholta.

Kun minut on tänne haastettu juttelemaan jälkimietteitä maaottelusta, niin ilmeisesti minun velvollisuuteni olisi ryhtyä harjoittamaan n.k. jälkipeluuta, joka kylläkin on kaikkien peli- y.m. sääntöjen mukaan ankarasti kiellettyä, mutta jota kuitenkin siitä huolimatta - tai ehkäpä juuri sentakia - holtittomasti viljellään muuallakin kuin läntisessä naapurimaassamme, joka näyttää maaotteluvoittojensa, aivan samalla tavalla kuin olympialaishäviöittensäkin jälkeen olevan voittamaton tässä jalossa taidossa. Suomalaiselta puolelta olisikin maaottelun jälkipeluu kiitollinen tehtävä, sillä ensiksikin: Jos räikeästi sääntöjä rikkoneen ja diskvalisoidun ruotsalaisen 800 m. juoksijan Björkin tulosta ei olisi otettu huomioon, olisi voitto kallistunut Suomelle 92 pisteellä Ruotsin 90 vastaan. Ja toiseksi: me voimme hyvällä syyllä hävinneinäkin huomauttaa, että meillä oli 9 voittoa ruotsalaisten 8 vastaan. Mutta ne eivät tee tapahtunutta tapahtumattomaksi. Viralliset numerot osoittavat Ruotsin voittaneen ja siihen on tyydyttävä.

Kun näin jälestäpäin arvioi maaottelun jättämää vaikutusta, niin täytyy murheella myöntää, että maaottelussa läsnäolleen suomalaisen yleisön käyttäytyminen oli sopimatonta. Meikäläisen yleisön menettelyä, kun se palkitsi ivanaurulla epäonnistuneen ruotsalaisurheilijan suorituksen, ei tee hyväksyttäväksi se, että Tukholman stadionyleisö v. 1927 maaottelun aikana ilkkui samalla tavalla suomalaisille urheilijoille. Meillä on saatava urheilukulttuuri kohotetuksi kilpailuyleisönkin keskuudessa. Urheilukulttuuri ei suinkaan tarkoita tuppisuisuutta ja jörömäisyyttä, suosionosoitukset oman miehen hyvästä suorituksesta ja vieraankin - se on muistettava - ovat hyvin paikallaan vieläpä kehoituksetkin kohtuullisissa rajoissa, mutta ilkamointi, vahingonilon osoittaminen ja ivailu eivät sovi urheilukentälle, eivät katsojaparvekkeillekaan. Sitävastoin minä haluaisin rohjeta puolustaa vihellystä, sillä niin häikäilemättömästi harjoitettu sääntöjenvastainen menettely kuin ruotsalaisten 800 m. juoksijain, ainakin Björkin, ansaitsee tulla yleisönkin puolelta poltinmerkityksi, vaikka sitten viheltämällä. Kun kerran monesti perusteetonta mielihyvää sallitaan osoittaa, miksei sitten hyvin perusteltua mielipahaa, milloin se vain on todella hyvin perusteltua. Mutta jos esim. 800 m. juoksussa vastustajat harjoittavat sääntöjen rajoissa taktiikkaa, vaikka se sitten koituisikin omien miestemme pään menoksi, ei meillä silloin ole oikeutta viheltää. - Kun kerran 800 m. juoksu tuli puheeksi, on paikallaan kertoa, että palkintojenjakotilaisuudessa ruotsalaiset urheilijat osoittivat Byhlenille ja Björkille mielenosoituksellisen voimakkaasti suosiotaan.

Jos yleisöön ei siis voi olla tyytyväinen, niin sitä tyytyväisempi voi olla meidän urheilijoihimme. Luonnollisesti sattui joukossa esiintymään suorituksia, joita olisi hyvinkin hyvällä syyllä toivonut paremmiksi, mutta niistä ei tämän enemmän. Sitävastoin oli eräitä suomalaisia yllätyksiä, joista kaikkein yllättävin oli mikkeliläisen Martti Topeliuksen loistava pituushyppytulos. Kun otetaan huomioon, että Topelius hävisi vain vaivaisella 6 sentillä Euroopan tätä nykyä varmimmalle pituushyppääjälle Hattbergille, niin on hänen tuloksensa arvo varsin korkea. Ja minusta tuntuu, että Topelius ei ole pituushypyssä enempää kuin muussakaan urheilussaan vielä saavuttanut rajaansa, me voimme jäädä odottamaan ja toivomaan, että "hän on sen tekevä". Toinen iloinen yllätys oli Erkki Koposen ylivoimainen 100 m. voitto. Voitto ei sinänsä vielä ollut yllätys, sillä täällä oli paljon sellaisia uskossa vahvoja, jotka pitivät kiharatukkaista pensselinkäyttelijäämme 100 m. voittajana, mutta niin ylivoimaiseksi häntä tuskin kukaan osasi arvioida. Ja loppujen lopuksi: viestinjoukkueemme odottamaton voitto oli sellainen balsami voitontoiveiden pumpulista häviön kiirastuleen kiskaistulle sydämelle, että häviökään ei häviöltä tuntunut.

Loukolan voitot otti yleisö innostuneimmin vastaan ja juuri sentakia, että hän joutui murtamaan odotettua paljon vahvemman ruotsalaisvastustuksen. Kolmiloikan voittajan Ville Tuuloksen saavutukselle ei osata antaa niin suurta arvoa kuin se ansaitsee, Tuuloshan voitti jo kolmannen kerran maaottelun kolmiloikan kahta senttiä paremmalla tuloksella kuin oli se, jolla hän vuosia kuusitoista takaperin ensimäisen kerran otti nimiinsä Suomen mestaruuden ja ennätyksen. Ei mikään maa voi esittää Tuuloksen vertaista urheilijaa lähes kaksinekymmenine huippukunnon vuosineen.

Se joukkue, joka puolusti Suomen värejä oli yleispiirteiltään eräitten vanhojen tahkojen mukanaolosta huolimatta nuorekas joukkue ja se merkitsee paljon, kun tulevaisuuden perspektiivejä tarkastelemme. Edustusurheilijaimme kantajoukon kyllä muodostavat vanhat, monissa tulissa koetellut tekijät, mutta joukkoon tulee uutta ainesta ja sen mukana uutta innostusta ja tulevaisuudenuskoa. Niinkauan kuin jokainen vuosi antaa edustusurheilijaimme joukkoon satoansa, niinkauan urheilumme jatkuva elinvoimaisuus on taattu. Mutta ilman perustavaa työtä ei tähän päästä. Urheilullinen valistus- ja kasvatustyö, joka tähän asti on ollut heikkoa, on saatava tehokkaammaksi ja laajapiirteisemmäksi. Sitä on tähän asti tehty otteittain ja ikäänkuin puuskapäissä, tästä lähtien tarvitaan suunnitelmanmukaista, määräsuuntaista, päämäärätietoista työskentelyä ja sitä varten taas valtion voimakkaampi osanotto on tarpeen ja välttämätön. Kun me tiedämme, kuinka suurpiirteistä esim. Saksan valtion urheilutoiminta on, ja me olemme saaneet nähdä, miten nopeasti se on vienyt hyviin tuloksiin sekä massa- että huippu-urheilun aloilla, niin täytyy erikoisesti näin hävityn maaottelun jälkeen lausua vakava toivomus, että valtio ryhtyisi tähänastista paremmin pitämään huolta varsinaisesta urheilukasvatuksesta. Valtion osanotto stadionhankkeeseen on kieltämättä kaunis, ja stadion taas näyttäytyi maaottelun aikana tarpeelliseksi, mutta maan urheilukunnon kohottamiseksi, maaottelumenestyksen turvaamiseksi olisi toisellaisiin tehtäviin varoja varattava.

Suomi-Ruotsi-maaottelun jälkeen on varsinkin ruotsalaisten sanomalehtimiesten kirjoittelujen johdosta astunut varsin vakavana kysymys tämän maaottelun tulevaisuudesta. Menneisyyshän näillä otteluilla ei ole pitkä. Kun v. 1925 oli Suomessa ensimäinen Suomi-Ruotsi-maaottelu nyt taisteltu oli vasta kolmas järjestyksessä, ei voi olla puhetta mistään tradition polkemisesta, jos maaottelut lopetetaan v. 1931 jälkeen, johon asti Ruotsin Urheiluliiton ja SVUL:n välillä tehty sopimus jatkuu, ellei sitä uusita. Tällainen ajatus, joka ei ole uusi, herää pakostakin varsin voimakkaana, kun saa lukeakseen vähän asiallisia mutta paljon pahaa tahtoa sisältäviä hyökkäyksiä ei vain suomalaista yleisöä, vaan myöskin suomalaisia urheilijoita ja suomalaista urheilua vastaan. Onpa Ruotsin tunnetuin urheilukirjailija Tegner suorastaan esittänyt näiden maaotteluiden lopettamista, koska muka ruotsalaisten ei sovi sellaisen raakalaismaan kuin Suomen kanssa olla maaottelusuhteissa. Sanat eivät olleet nämä, mutta ajatus pitää paikkansa.

Meidän suomalaisten kannalta asia on aivan selvä siinä tapauksessa, että Ruotsissa jo alkaa esiintyä hajalaukauksia voimakkaammin ääniä maaottelua vastaan. Me emme mene kärkkymään uutta sopimusta, jos sillä taholla osoittautuu haluttomuutta sopimuksen solmimiseen. Tämä ei meidän taholtamme merkitse häviön pelkoa eikä se saa sitä merkitä. Me osaamme hävitäkin, emmekä me silti menetä malttiamme niinkään paljon kuin jotkut voittajat. Mutta urheilumme asema ei salli meidän almunanojan tavoin mennä maaottelusopimuksen jatkamista pyytämään.

Toinen on kysymys, jos Ruotsissa halutaan - joitakin yksinäisiä haukahduksia lukuunottamatta - maaottelusopimusta jatkaa. Suostummeko me siihen vai emmekö? Meillä on monia mahdollisuuksia suunnata ulkomaiset suhteemme ohi Ruotsin ja yleismaailmallisesta näkökulmasta arvostellen esim. Ranska- tai vaikkapa vain Unkari-Suomi-maaotteluilla olisi enemmän kantavuutta kuin Ruotsi-Suomi-maaottelulla. Ruotsia vastaan käyty maaottelu on toiselta puolen erinomainen keino saada urheilua elävästi harrastamaton yleisö liikkeelle ja urheilulle edes hetkellisesti innostumaan, mitä vaikutusta ei esim. Englanti-Suomi-maaottelulla ole, vaikka se urheilullisesti olisi ainakin yhtä hyvä kuin Ruotsi-Suomi-maaottelu. Mutta toiselta puolen Ruotsi-Suomi-maaottelu tahtoo saada niin kiihkeän ja hävittävän sävyn, että ainakin jonkun vuoden viilentävä väliaika voisi olla tarpeen. Tällä ajalla voisi Suomi ohjata urheilulliset suhteensa Keski-Euroopan valtioihin, eikä esim. Englanti-Suomi-maaottelun aikaansaamiselle pitäisi olla mitään vaikeuksia olemassa. Unkarin, kaukaisen sukulaiskansamme kanssa suoritettava maaottelu saavuttaisi huomiota sekä täällä että ulkona Euroopassa ja joka tapauksessa, vaikka Ruotsi-Suomi-maaotteluista luovutaankin, Suomen urheilun kehitykselle välttämättömiä joukko-otteluita voidaan saada järjestetyksi, sellaisiakin, jotka ainakin hyvin suurelta osalta vastaavat Ruotsi-Suomi-maaotteluita. Saisivatpahan ruotsalaiset sanomalehtimiehet jäähdytellä kiukun kuumentamia kyniään, jos Ruotsi-Suomi-maaottelut nyt joksikin aikaa lopetettaisiin.

Tätä kysymystä maaottelusopimuksen jatkamisesta ei kuitenkaan päätetä vielä tänä vuonna vaan vasta 1931 jälkeen ja voi ollakin hyvä, että mielet pääsevät tasaantumaan, ennenkuin kysymys joutuu ratkaistavaksi. Mutta mikään välttämätön ehto ottelujen lopettamiselle ei meidän voittomme ole, sillä jos pohja ei ole otollinen, niin meikäläisen urheilun arvon takia Ruotsi-Suomi-maaottelut ovat lopetettavat - ainakin siksi kunnes tilanne pääsee normaaliksi - vaikkapa Suomen häviö jäisikin renkaan viimeiseksi.

Tähän asti on tällaista mahdollisuutta pelätty ja arvosteltu, että ruotsalaiset leimaisivat sen pelosta johtuneeksi, jos me lopetamme maaottelut häviömme jälkeen. Arvelu on kyllä oikea, tietääkseni ruotsalaiset sen siksi leimaavat, mutta tarvitseeko sitä kaikkea niin vakavasti ottaa mitä Ruotsin lehdet ja erikoisesti urheilulehdet meistä suomalaisista kirjoittavat.

Urho Kekkonen.