PORVARILLINEN HEGEMONIA

KYSYMYS:

*Viime vuosina on puhuttu paljon porvarillisesta hegemoniasta. Puheella tarkoitetaan sitä tosiseikkaa, että niistä valta-asemista, välineistä ja instituutioista (lehdistö, koulu, kirkko jne.), joista käsin tai joiden avulla yleiseen ja yksityiseen mielipiteeseen vaikutetaan, on porvarillisesti ajattelevien hallussa paljon suurempi osa kuin vasemmistolaisten hallussa. Tämän vuoksi on mahdollista, että "omistava luokka hallitsee suoranaisesti yleisen äänioikeuden avulla", kuten Lenin sanoo. Eikö porvarillinen hegemonia siis olennaisesti rajoita mielipiteen muodostuksen vapautta ja demokratian toimintaa? Miten tämä epäkohta - mikäli sen epäkohdaksi näette - olisi korjattava? (A.E.)*

VASTAUS:

Olen havainnut, että sanonta "porvarillisesta hegemoniasta" on ärsyttänyt niitä, jotka lukeutuvat tai enemmänkin niitä, jotka luulevat lukeutuvansa tuon hegemonian ylläpitäjiin. Jos Suomen oloja objektiivisesti tarkastellaan, niin ei-sosialistisen, ensi sijassa porvarillisen kansanaineksen käytettävissä on lehdistön valtaosa, kun taas vasemmiston lehdistön määrä on vähäinen. Vuonna 1946 sanomalehdistömme kokonaislevikistä 84,6 % kuului porvarilliselle lehdistölle ja 15,4 % vasemmistolehdistölle. Vuonna 1969 porvarillisen lehdistön osuus oli kasvanut 88,9 %:ksi ja vasemmistolehtien osuus taas laskenut 11,1 %:iin.

Suomalaiseen ruokakuntaan tuli vuonna 1969 keskimäärin 0,16 vasemmistolaista puoluelehteä, mutta 0,49 porvarillista puoluelehteä ja 0,78 porvarillista riippumatonta lehteä. Sadasta ruokakunnasta on siten 49 porvarillisen puoluelehden ja ainoastaan 16 jonkin vasemmistolehden tavoitettavissa.

Kun lehdistöllä kieltämättä on vaikutusta lukijain kannanottoihin, voidaan sanoa, että lehdistömme vahvistaa porvarillista "mielipideilmastoa".

En ihmettelisi, vaikka joku vallitsevaan "rutiiniin" tyytyväinen kansalainen pitäisi edellä esittämääni johtopäätöstä "porvarillisesta hegemoniasta" lehdistön piirissä virheellisenä, koska jokaisella suomalaisella on vapaus itse valita lehtensä. Jos meillä olisi sanokaamme suunnilleen samat puoluesuhteet vallalla kuin nyt, mutta vasemmistolehtien levikki olisi n. 90 % kokonaislevikistä ja loput 10 % jakautuisivat ei-vasemmistolaisten lehtien kesken, niin minä monen muun ohella pitäisin tilaa, joka on vallalla lehdistön alalla, ilmauksena "vasemmistolaisesta hegemoniasta".

Yleisradio, jos niin tulikuumaan asiaan rohkenen sormenpäällä koskettaa, on tyyppiesimerkki siitä, kuinka vaikeaa tavallisten suomalaisten ihmisten on päästä totutusta yksipuolisuudesta, minkä lempinimenä on ollut puolueettomuus, siirtymään moniarvoiseen ohjelmaan. En ole radion ja television ohjelmiston innokkaimpia seuraajia, joten kannanottoni perustuu aivan yhtä hataralle pohjalle kuin yleisradion korkeimman päättävän elimen hallintoneuvoston yksityisiä ohjelmia ja niiden tekijöitä koskevat päätökset - jotka muuten eivät tarkasti ottaen kuulune edes sen toimivaltaan. Eräät suuttumusta herättäneet ohjelmapalaset ovat minua huvittaneet, muutamissa on antamisen ilosta ylitetty jo etukäteen arvattavissa oleva keskiarvokuuntelijan kestokynnys. Mutta tässä tullaan taas lehdistön hegemoniasuhteisiin. Porvarillinen lehdistö uhoaa pääkirjoituksissaan, pakinoissa ja yleisön osastoissa tällaisia "ylitsekäymisiä" vastaan, mutta päinvastaiset ja maalle vahingolliset ilmiöt jäävät huomiotta. Olen sattumalta kaksi kertaa nähnyt ja kuullut, kuinka arvokas maanviljelysneuvos televisiossa kertoo viimeisestä tapaamisestaan presidentti Svinhufvudin kanssa. "Historiallisen totuuden" nimessä hän kertoi, että Ukko-Pekka antoi hänelle testamenttinaan: "Älkää koskaan luottako ryssään." Kun tämä ohjelma ajettiin ensimmäisen kerran valtiollisten vaalien alla, arvelin, että kyllä tästä on pakko jonkin porvarilehdenkin huomauttaa, mutta täysi hiljaisuus vallitsi myös vasemmiston lehdissä.

Lehdistön osuus saakin jäädä tähän. Esitetyt luvut ovat omalla tavallaan vastaansanomattomat, vaikka on tietenkin myönnettävä, että porvarillisessa lehdistössä esiintyy jyrkän mielipideyksipuolisuuden ohella moniarvoisuuteen pyrkivää tekstiä.

Koululaitoksemme osalta ei tietenkään ole esitettävänä mitään lukuja, joilla opetuksen poliittinen suuntaus olisi todistettavissa. Mutta vähänkään tasapuolisuuteen pyrkivä kansalainen ei halunne väittää vääräksi sitä, että koulu on vuosikymmeniä antanut avoimesti porvarillista arvomaailmaa pönkittävää opetusta. Kirkon suhteen on asianlaita ollut sama, vaikka viime aikoina on moniarvoisempi suhtautuminen astunut kuvaan. Minulle suhtautumisessa kirkkoon merkitsi aikoinaan paljon se, että valtaosa papistosta oli 1930-luvulla fasistisen ikl:n kannattajia.

Nämä toteamukset ns. porvarillisesta hegemoniasta on rehellisyyden nimessä tunnustettava oikeiksi, eikä tuon propagandisesti ehkä terävän, mutta asiallisesti katsoen sittenkin perustellun sanonnan käyttämisestä pitäisi hermostua. Kun ilmiötä kutsuu "porvarilliseksi hegemoniaksi" niin ei se näet sanottavasti vikaan mene. Minä olen saanut kasvatukseni ja saavuttanut korkean iän "porvarillisen hegemonian" vaikutuksen alaisena, enkä olisi rehellinen, jos kieltäisin tällaisen hegemonian olemassaolon, vieläkin.

Viime aikojen vetoomus moniarvoisuuden kunnioittamisesta on muuttanut jonkin verran yleisiä asenteita, mutta sehän tiedetään, että asenteiden muuttuminen on pitkäaikainen prosessi.

Kun minulle ensimmäisen kerran eräässä yksityisessä poliittisessa keskustelutilaisuudessa esitettiin ajatus, että taloudellisesti vaikeassa asemassa olevien sanomalehtien toimintaa olisi tuettava valtion varoin, hyväksyin ehdotuksen. Sellaisen esityksen hallitus myöhemmin tekikin. Eduskunnassa se muutettiin rahamäärältään paljon suuremmaksi puoluetueksi. Olen henkilökohtaisesti suhtautunut puoluetukeen suuresti epäillen, vaikka myönnän, että sille voidaan esittää päteviä perusteluja.

Syynä puoluetukea koskeviin epäilyksiini on ollut pelko puoluebyrokratian, poliittisen eliitin kasvavasta vallasta. Kun puoluetukea maksetaan, määrää sen käyttämisestä puolueen keskusjohto, joka voi olla kollektiivinen elin, mutta voi myös olla - kuten tunnettua - yksi mies. Puoluetuella palkataan keskusjohdon toimihenkilöt ja paikalliset puoluetyöntekijät, eikä sillä hyvä, vaan puolueen palkkalistalla olleista kokopäivätoimisista virkailijoista saattaa tulla puolueiden puheenjohtajia. On täysin inhimillistä, mikäli puoluejohto toimihenkilöitä valitessaan pitää huolen siitä, miten parhaiten voitaisiin vahvistaa johdon asemaa. Puoluetuki koituu vallan keskityksen ja vallan jatkuvuuden pönkittämiseksi puolue-elämässämme. Puoluetuki edistää vanhassa kiinniriippumista, se on omiaan estämään kehitystä puolueen sisällä, ehkäisemään uusien ajatusten ja virtausten leviämistä puolueen piirissä. Puolueiden tulisi kulkea yhteiskunnallisen ja valtiollisen kehityksen kärjessä tai ainakin tasalla. Sen vuoksi puolueiden piirissä on sisäinen verenkierto välttämätön. Puoluetuki sen estää. "Julma peli" vallan säilyttämiseksi puolueessa helpottuu puoluetuen avulla.

Huonosti kannattavan ensi sijassa vasemmistolaisen sanomalehdistön valtion avustuksilla tapahtuva tukeminen sitä vastoin käy mielestäni jatkuvan sanomalehtikuoleman ja siitä osaltaan aiheutuvan keskityksen vuoksi yhä tärkeämmäksi. Pulma on sama ainakin kaikissa pohjoismaisissa demokratioissa. Olen juuri lukenut selvityksen oloista Tanskassa. Siellä on sanomalehtien lukumäärä vuodesta 1950 lähtien vähentynyt 161:stä 65:een. Sos.dem. lehdistöä, joka on supistunut kuuteen, on pidetty hengissä ammattijärjestön voimakkaalla taloudellisella tuella, jota on annettu jo 20 vuoden ajan. Suurimman konservatiivisen lehden painos on yli 200 000, kun taas kaikkien kuuden sos.dem. lehden yhteinen painos on 130 000. Tanskassa sanomalehdet perinteellisesti vastustavat valtion taloudellisen tuen antamista.

Niin vastenmieliseltä kuin se saattaa kuuluakin ns. porvarillisen hegemonian kannalta, pidän valoisana puolena asiassa nuorison laajaa omaa julkaisutoimintaa. Ylioppilaslehdet, teini- ja muut niihin verrattavat julkaisut jakavat tietoa, joka ei hevin pääse ns. hegemonian lehdistön kautta julkisuuteen. Näissä nuorten julkaisuissa lyödään joskus huikeasti yli maalin, mutta puolustukseksi voidaan sanoa, että niissä yleensä pääsevät erisuuntaiset katsomukset esille. Ja jos ylilyömisestä arvostellaan, niin vastapuoli on reippaasti lyönyt yli vuosikymmeniä, ja lyö jatkuvasti.