Rauha yhden miehen kädessä

Kaikesta saattaa päätellä, että syksystä 1968 uhkaa maailmanpoliittisesti tulla poikkeuksellisen virkeä ja merkittävä. Tältä istuimelta voisi luetella monia asioita, joiden kehitystä ja ratkaisua odotellaan kaikkialla mitä suurimmalla jännityksellä.

    Puutumme kuitenkin vain yhteen kysymykseen ja sen olemme valinneet siksi, että Tshekkoslovakian ja Vietnamin ja Lähi-idän ja Biafran takia siitä ei näinä aikoina juuri ole paljoakaan puhuttu. Kyseessä on USA:n edessäolevat presidentinvaalit ja niiden merkitys sanokaamme vaikka Vietnamin sodalle.

    Lukija kenties muistaa, että vielä huhtikuun lopulla veikkasimme Lyndon B. Johnsonin tulevan aluksi demokraattisen puolueen ehdokkaaksi ja sitten USA:n presidentiksi marraskuun vaaleissa. Perustelimme kantaamme monilla syillä, joista kenties painavin oli se, että Johnsonin pelistä luopumista merkitsevä ilmoitus oli sen hetken paras taktillinen veto hänen uudelleenvalitsemisensa turvaamiseksi. Vaikka emme vieläkään ole täysin muuttaneet arviointiamme, ovat monet seikat jo puhumassa sen puolesta, että Johnson katsoisi olevansa pakotettu pitämään kiinni luopumisaikeestaan, oli se julkisuuteen saattamishetkellä sitten vakavasti tarkoitettu tai ei. Maailmalla - ja ilmeisesti myös idässä - taivutaan yhä enemmän hyväksymään käsitys, että Johnson on aloittanut viimeisen puolivuotiskautensa USA:n presidentin virassa.

    Virastaan eroavan presidentin toimia Yhdysvalloissa on hänen virkakautensa loppuaikoina leimannut yleensä suuri avuttomuus ja päättämättömyys. "Rammaksi ankaksi" on tavattu eroavaa presidenttiä määritellä jo vuosikymmenien aikana. Ei kai liioin Johnsoniltakaan ole siis odotettavissa hänen viimeisinä kuukausinaan mitään toimia, jotka voisivat vaikuttaa maailmanpolitiikkaan? Tässä suhteessa näyttää vallalla olevan kuitenkin käsitys, että Johnson voisi käyttää miltei rajoittamatonta valtaansa saadakseen aikaan muutoksia, joihin hänen seuraajallaan - oli hän sitten Humphrey tai Nixon - ei olisi joko poliittisia mahdollisuuksia tai halua. Tällöin tulee lähinnä kysymykseen rauha Vietnamissa.

    Eugene McCarthyn saama kannatus varsinaisesti paljasti sen, kuinka voimakas Vietn amin sodan lopettamista suosiva käsitys on Yhdysvaltain väestön, varsinkin nuorison parissa. Toiselta puolen lienee pidettävä selvänä, että myös Johnson haluaa saada sodan loppumaan. Hän tietää saavansa sen päättymään Vietkongin ehdoilla ja epäilee pääsevänsä tuloksiin omilla, so. Saigonin ja Pentagonin ehdoilla. Mutta onko hänellä rohkeutta joustaa niin paljon, että sota todella loppuu? Se riippuu hänestä, hänestä yksin. Valtaa hänellä siihen on, tässä on kysymys tahdosta.

    Kun tähän saakka on päästy, on tarpeen yrittää löytää vastausta edellä esitettyyn kysymykseen Lyndon B. Johnsonin luonteesta, tuosta selvittämättömästä ryteiköstä, johon sekä ihailijat että arvostelijat ovat alituisesti eksyneet.

    Johnsonin ensimmäiset vuodet presidenttinä olivat yhtämittaista menestystä, minkä kruunasi hänen ylivoimainen valintansa neljä vuotta sitten. Hänen rajaton aktiivisuutensa, hänen ainutlaatuinen kykynsä hallita edustajainhuonetta ja senaattia, hänen kieltämättä hyvät tarkoituksensa puutteen ja syrjinnän poistamiseksi yms. nostivat hänen nauttimansa kannatuksen mielipidetutkimusten huippulukuihin. Monet arvossapidetyt yhteiskuntaelämän tutkijat ennustivatkin, että Johnsonista tulee yksi USA:n historian todella suuria presidenttejä. Tämä päivänpaiste ja menestys merkitsivät Johnsonille paljon enemmän kuin tasapainoisemmalle luonteelle. Johnson näet rakastaa itseään niin kiihkeästi, että hänen mielestään ihmisiltä, jotka eivät ihaile ja rakasta häntä, puuttuu joko järki tai hyvä maku. Kun hän havaitsi, että koko kansa on ryhmittynyt hänen ympärilleen, se teki hänet onnelliseksi, koska hän mielihyväkseen näki, että hänellä on hallittavanaan älykäs ja ymmärtäväinen kansa.

    Mutta sitten alkoivat tulla vastoinkäymiset. Kaikki voidaan johtaa Vietnamin sodasta. "Suuri yhteiskunta" - suunnitelma puutteen poistamiseksi romuttui, neekerimellakat tuhosivat kokonaisia kaupunginosia, sisäinen rintama alkoi rakoilla ja hajosi, presidentin suosio romahti. Maailman mahtavin valtio on tätä nykyä eripuraisuuden, epätietoisuuden ja suoranaisen pelon lamauttama.

    Mitä tekee tällaisessa tilanteessa presidentti, jolla on L.B. Johnsonin luonne? Kuten hänen ystävänsä ovat todistaneet, hän on mieleltään hyvin herkkätuntoinen. Hän tietää olevansa oikeassa eikä voi sietää arvostelua, koska hän on varma, että arvostelu on väärää. "Hän on itsepäinen, ylpeä, itserakas, ystävällinen ja erittäin älykäs", kirjoitti hänestä äskettäin eräs hänen läheinen avustajansa.

    Voisiko nyt ajatella, että Johnson itserakkautensa yllyttämänä haluaa ennen virkakautensa päättymistä palauttaa itselleen sen suosion, mikä hänellä oli neljä vuotta sitten? Voisiko ajatella, että hänen mieltään ovat jääneet vaivaamaan ennustelut siitä, että hänestä oli tulossa Yhdysvaltojen historian suuria presidenttejä? Rauhantekijä-presidentit ovat saaneet historiassa arvostetun aseman, miksi Johnson ei sitä yrittäisi. Varsinkin kun sotilaallinen voitto rutiköyhästä kaukaisesta maasta ei anna suuriakaan laakereita. Eikä senkaltaistakaan hyvin vähän kunniakasta voittoa näy olevan edes saavutettavissa.

    Kuka osaa punnita tällaiseen asemaan ajautuneen sisäisiä ristiriitoja täynnä olevan miehen mietteet? Voi olla mahdollisuuksien rajoissa, että hän luopuu itsepäisyydestään ja antaa arvoa "maailman omalletunnolle", joka on varsin yhtenäisenä noussut vastustamaan Amerikan sotapolitiikkaa Vietnamissa. Hänet leimataan suurmieheksi, mikä hyvittää hänelle vuosien kritiikin aiheuttaman mielipahan. Samalla hän vapauttaisi seuraajansa rasituksesta, joka on häntä itseään painanut kiviriipan tavoin ja josta seuraajan olisi vielä vaikeampi vapautua kuin hänen.

    Jos Johnson olisi suoraviivaisempi luonne, ja itä Vietkongeineen laskisi hänen voivan lopettaa presidenttikautensa rauhaan, varmaan siellä oltaisiin valmiita tasoittamaan hänen tietään. Monet tai ainakin eräät Vietnamin sotaan liittyvät seikat antavat aihetta päätellä, että idän suunnalla voitaisiin suhtautua positiivisin odotuksin Johnsonin toimikauden viimeisiin kuukausiin. Että nämä odotukset - jos niitä on - ovat hyvin suurien epäilysten verhoamat, on itsestään selvä asia.

    Ennen äsken päättynyttä Honolulun kokousta tässä esitetyt spekulaatiot olivat jossakin määrin - mutta vain jossakin määrin - mielekkäitä. Honolulussa Johnson sitoi itsensä yhä edelleen kiinni vanhaan Pentagonin sotapolitiikkaan. Se oli niin mielikuvitusköyhää, että sitä ei Johnsonin kohdalta voi oikein pitää totena. Niin, että olisiko siinä sittenkin ollut positiivinen ansa rauhan puolesta?