Tammikuun 23. päivänä 1973 päättyi USA:ssa värikkään ja levottoman poliitikon elämä. Entinen presidentti Lyndon B. Johnson kuoli sydänkohtaukseen karjatilallaan.

Jos Johnsonin poismenon ajankohdasta haluttaisiin etsiä vertauskuvallisuutta, niin kuin merkkimiehen kuoleman yhteydessä usein tehdään, voitaisiin sanoa, että kaksi Johnsonin presidenttikauden suurta asiaa oli hänen erotessaan elämästä saamassa täyttymyksensä. Kohta hänen kuolemansa jälkeen näet allekirjoitettiin Pariisissa Vietnamin aseleposopimus ja jonkin aikaa myöhemmin presidentti Nixon, esitellessään tulevan varainhoitovuoden budjetin, lopullisesti romutti Johnsonin kunnianhimoisen sosiaalisen ohjelman, joka kantoi nimeä suuri yhteiskunta.

Johnson vieraili Suomessa, joten täällä tunnetaan hänen henkilönsä ulkonaiset piirteet ja hänen tapansa. Tuhannet kättenpuristukset, tuhannet lahjoina jaetut tupakansytyttimet ynnä säiliökynät jne. ovat hänen käyntinsä pysyviä muistoja. Kylmille suomalaisille tämä amerikkalainen täysiverinen poliitikko oli jossakin määrin hymyilyttävä ilmestys.

USA:ssa ei Johnsoniin sitävastoin suhtauduttu alentuvalla hymyilyllä. Hänellä oli tietenkin vastustajia - runsaastikin - mutta näillä ei ollut varaa hymyillä hänelle. Hän oli näet kovapintainen, häikäilemätön ja säälimätön poliitikko. Hän ei sumeillut keinojen valinnassa. Yhdysvalloissa puhuttiinkin "Johnson-hoidosta", millä sanonnalla haluttiin kuvata Johnsonin tapaa hankkia kannattajia poliitikkojen piiristä. Käsittelyyn kuului imartelua, selkään taputtamista ja houkuttelua. Mutta jos se ei auttanut tulivat puheenaiheeksi mahdolliset paljastukset veroarkistoista tai salaiselta poliisilta. On todettu, että "Johnson-hoito" pelasti satamäärin sairaita poliitikkoja ja johdatti heidät terveyden ja hyvinvoinnin lähteille.

Kun Johnson suostui 1960 varapresidenttiehdokkaaksi, se herätti aikamoista hämmästystä, sillä hyvin tiedettiin, että presidenttiehdokas John. F. Kennedy ja hänen varamiehekseen valittu Johnson eivät lainkaan tulleet toimeen toistensa kanssa. Intellektuelli herraspoika ja rajusta kielenkäytöstään tunnettu cowboy olivat todellakin hyvin epäsuhtainen pari.

Varapresidentti Johnson ei viihtynyt virassaan varsinkin kun Kennedyn ympärilleen keräämä nuori älymystö osoitti avoimesti mieltään Johnsonia vastaan. Kun Johnson kiusaantuneena kerran kysyi entiseltä ulkoasiainministeri Dean Achesonilta, mistä tällainen suhtautuminen oikein johtui, oli Achesonin arkailematon vastaus: ["]Te olette mies, josta ei pidetä."

Kennedyn murhan jälkeen Johnson otti vastaan presidentin toimen erittäin epäsuotuisissa olosuhteissa. Mutta hän hoiti alusta alkaen vastuunalaisen tehtävänsä suurella taidolla. Hänet valittiin vuoden 1964 vaaleissa presidentiksi valtavalla enemmistöllä. Jollei Vietnamin sotaa olisi ollut, Johnson olisi laskettu kuuluvaksi USA:n harvalukuisten suurten presidenttien joukkoon.

Johnsonin täydellinen epäonnistuminen Vietnamin sodassa on ymmärrettävissä hänen luonteensa ja hänen poliittisten kokemustensa valossa. Parlamentaarikkona ja poliitikkona Johnson oli tehopakkaus vailla vertaa. Hänen vaikutusvaltansa senaattorina, silloinkin kun hän oli oppositiossa, oli varmaan suurempi kuin kenenkään samanaikaisen poliitikon presidenttiä lukuunottamatta. Tämä vaikutusvalta perustui osaltaan siihen, että Johnson pyrki etsimään ratkaisun, johon kaikki osapuolet saattoivat yhtyä. Dipolin neuvottelujen aikana on puhuttu usein konsensuksesta, päätöksestä, jonka taakse on saatu osanottajien yksimielisyys. Johnson oli USA:n valtiollisessa elämässä tällaisen konsensuslinjan voittamaton mestari. Hän oli tottunut siihen, että vaikeatkin asiat voitaisiin saada päätökseen neuvottelujen, tarpeen vaatiessa juonittelujenkin avulla.

Ja sitten hänen eteensä tuli Vietnamin sota. Hän ei voinut ymmärtää, miksi rutiköyhät vietnamilaiset eivät taipuneet suurvallan tarjoamiin ehtoihin. Vielä vähemmän hän ymmärsi sitä, että nämä oppimattomat riisinviljelijät eivät alistuneet USA:n sotilaallisen voiman edessä. Yli puoli miljoonaa sotilasta oli kuljetettu meren yli Etelä-Vietnamiin, valtavat pommikonearmadat tuhosivat koko Indokiinan alueella vihollisen tukikohtia ja huoltoteitä sekä siviilikohteita, eikä alakynnessä oleva vastustaja suostunut antautumaan. Johnson, joka oli tottunut siihen, että hän USA:n senaatissa sai ratkaisun aikaan mitä hankalimmissakin asioissa, ei koskaan saanut oikeaa käsitystä Vietnamin viidakkosodasta, ei koskaan voinut ymmärtää sitä, miksi "Johnson-käsittely" ei tuonut konsensusta Vietnamissa. Sota, jonka hän oli perinyt, kasvoi hänelle painajaiseksi. Niin kova ja armoton poliitikko kuin hän oli ollut ja oli, hän ei voinut kestää sitä henkistä ylipainetta, jonka Vietnamin sota oli hänelle tuottanut. Hän kieltäytyi asettumasta demokraattien ehdokkaaksi vuoden 1968 presidentinvaaleissa. Kun hän jätti virkansa 60 vuotiaana, hän oli henkisesti lyöty ja ruumiillisesti kokoonpainunut hyvin vanha mies.

Mutta kun puhutaan Johnsonin vapaaehtoisesta vetäytymisestä, on paikallaan todeta, että se oli hänen puoleltaan moraalisesti rohkea ja USA:n kannalta ilmeisesti hyödyllinen ratkaisu. Ainakin sikäli, että uusi presidentti ei ollut sidottu hänen sodankäynnille ja politiikalle vahvistamaansa linjaan. On aivan toinen asia, käyttikö Nixon oikein sitä vapautta uusien menettelytapojen valitsemiseksi, minkä Johnsonin ero oli hänelle antanut. Varsin yleinen mielipide Euroopassa samaten kuin myös Yhdysvalloissa katsoo, että Nixon puolestaan epäonnistui Vietnamin sodassa, kuten Johnson oli aikoinaan tehnyt. Nyt on aseleposopimus allekirjoitettu. Maailma saa aikanaan nähdä, miten menestyksellinen sotapäällikkö Richard Nixon on ollut.

Olisi mielenkiintoista tietää, mitä Johnson olisi Vietnamissa tehnyt, jos hän olisi jatkanut presidentinvirassa toisen virkakauden. Hän oli kuuden vuoden aikana syvästi elänyt sen tragedian, mitä sota Vietnamissa merkitsi hänen maalleen ja maailmalle. Kun hän pettyneenä ja sotilaallisen voiton illuusiot menettäneenä kieltäytyi asettumasta ehdokkaaksi, voisi olettaa, että jos hänen olisi pitänyt vuoden 1968 jälkeen vastata USA:n sotapolitiikasta, hän olisi viivytyksittä lopettanut sodan. Tämä on jossittelua ja spekulointia eikä sillä ole mitään arvoa. Mutta tällainen jälkikäteisarviointi, jos sille on olemassa edes jonkinlaisia perusteluja, saattaa syventää sen kohteena olevan ihmisen henkilökuvaa.

Toisin sanoen: Johnson oli kaikessa ristiriitaisuudessaan sellainen ihmistyyppi, jonka kohdalla olisi voinut uusiutua se tapaus, joka teki Sauluksesta Damaskoksen tiellä Pauluksen.