"Urheilu yhdistää kansat"

Tällä viikolla ei voida olla kirjoittamatta olympiakisoista, ollaanhan suomalaisia.

    Ne, jotka meillä vaativat, että kisoihin on mentävä suurella joukolla, maksoi mitä maksoi, sanovat nyt, että Suomen menestys oli sittenkin mitä melkoinen. Ne, jotka katsoivat ja katsovat, että Suomen joukkuetta oli ilman urheilullisia syitä paisutettu kohtuuttomasti, ovat taas sitä mieltä, että tulos Suomen osalta oli masentavan huono.

    Vaikka on selvää, että tietyt ns. urheilujohtajat vänkäsivät kisajoukkueeseen ei vain puoliväkisin vaan suorastaan väkisin urheilijoita, joilla ei ollut mitään mahdollisuuksia menestyä muussa lajissa kuin avajaismarssissa, on tosiasiana kuitenkin pidettävä, että joukkueemme kokonaissaavutus vastaa suurin piirtein urheilumme kansainvälistä tasoa. Mutta tähän olisi tietenkin päästy ilman kuuluisaan kisa-asuun puettujen turistien suurta laumaa. Ja jos taas olisimme halunneet menestyä parhaassa lajissamme, siis avajaismarssissa, aivan kultamitaliin saakka, olisi joukkuetta ollut täydennettävä vielä muutamalla sadalla terveennäköisellä laulumiehellä.

    Onko meillä Meksikon olympialaisista jotakin oppimista? Ettäkö vastedes rajoitetaan joukkueen kokoa? Sitä on turhaa toivoa, sillä aina on vaikutusvaltaisia johtajia, jotka väittävät, että pyöräilijät, tämä on vain esimerkki, ovat maailman valioluokkaa, vaikka sitten sijoittuvatkin hyville pistesijoille loppupäästä laskien.

    Mutta eiköhän edeltäkäsin leuhkimista sentään voisi vähentää? Ennen vanhaan oli Ruotsissa tapana sanoa urheilusta puhuttaessa, että joku veikkaa edessä olevan kilpailun tulosta "suomalaisittain". Se merkitsi, että ennustettiin vieraille voittoa ja itselle häviötä. Mutta mitä tekivät suomalaiset urheilijat ennen Meksikon kisoja? Verrattomalla itsevarmuudella puhistiin, että varma kultamitali on enää kilpailua vailla. Ja sitten kävikin, ettei edes alkukarsinnoissa pärjätty. Loistava poikkeus oli ainoa kultamitalimiehemme Kaarlo Kangasniemi, joka ennen kilpailua tyytyi vaatimattomasti vakuuttamaan yrittävänsä kuten parhaiten taitaa.

    Meksikon kisoista sanotaan, että ne olivat poliittisesti väritetymmät olympialaiset kuin koskaan ennen. Se ei sellaisenaan pidä paikkaansa, sillä Berliinin kisat vuonna 1936 olivat puhdas kansallis-sosialistinen propagandatilaisuus. Mutta se on kyllä totta, että Meksikon kisat olivat omiaan valaisemaan suorastaan hätkähdyttävällä tavalla tämänhetken maailman kaikkein kipeimpiä pulmakysymyksiä. Meksikon ylioppilaat kiinnittivät ennen kisoja vaikuttavalla tavalla maailman huomion kolmannen maailman hätään. Kisojen aikana USA:n mustat urheilijat ilmaisivat palkintokorokkeelta käsin protestinsa isänmaansa harjoittamaa rotusortoa vastaan.

    Jotkut suomalaiset urheiluselostajat ja sanomalehdet ovat tuominneet neekeriurheilijain vastalauseen. Tämän johdosta on paikallaan kertoa USA:n moninkertaisen kultamitaliurheilijattaren Wilma Rudolphin tarina sellaisena kuin hän sen esitti Meksikon kisojen kunniavieraaksi kutsuttuna.

    Tämä olemukseltaan viehättävä ja juoksussaan ylivoimainen neekeriurheilija otettiin Yhdysvalloissa vastaan kansallissankarina, kun hän palasi Rooman olympiakisoista. Hän lopetti urheilun, omistautui opettajan ammattiin, avioitui neekerin kanssa ja sai lapsia. Kaikki meni hyvin, kunnes hän osallistui rauhalliseen mielenosoitukseen rotusortoa vastaan. Hän joutui boikotin kohteeksi ja hänen miehensä vankilaan. Hän elää nyt lapsineen hyvin vaikeissa oloissa. Wilma Rudolphista, tästä ylistetystä ja ihaillusta urheilutähdestä, oli kokemansa johdosta tullut katkera nainen. Hän hyväksyi väriveljiensä protestin.

    Kun tietää, millaisessa syrjityssä asemassa USA:n neekerit ovat, mautonta on täältä Suomesta käsin käydä heitä kivittämään, kun he loistavien urheilutulostensa oikeutuksella taistelevat rotunsa ja veljiensä puolesta. Luulisi ainakin urheilevaa nuorisoa edustavien urheilukynäilijäin, joille hyvä urheilusaavutus on arvo sinänsä, myöntävän neekerillekin ihmisarvon, ainakin jos tämä seisoo olympiakisojen korkeimmalla pallilla. Ja myöntävän, että mestarineekerillä on oikeus kiinnittää koko maailman huomio syrjittyyn kansaansa. Tässä mustat urheilijat saavuttivat tarkoituksensa. Meksikon kisoja on pidettävä käännekohtana USA:n mustien ja Afrikan mustien yhteiselle nousulle urheilun kärkihahmoiksi.

    Kuvaavaa valkoisen rodun hallitsevalle asemalle on se, että USA:n urheilujohdossa ei ole yhtäkään mustaa ja että esim. Kenialle, joka oli olympiakisojen 4. paras maa, ei suotu kansainvälisen yleisurheiluliiton äänestyksissä kuin neljäsosa esim. Suomen äänimäärästä, tai jotakin tähän tapaan. Mutta niinpä esim. Kansainvälinen olympiakomitea on tällä erää nykyhistorian vanhanaikaisin ja luutunein laitos. Maailman valtavimman nuorisoliikkeen johdon keski-ikä lähentelee leikittä puhuen 70 vuotta. Tilanne on siellä lähes sama kuin Suomen nuorisoseuraliikkeessä 1940-luvulla. Puhdistus on kansainvälisessä urheiluliikkeessä tarpeen. Oikeastaan uudistus, ei puhdistus.

    Vuosikymmeniä on sanottu, että urheilu yhdistää kansat. Kaunis ajatus, mikä tuli ilmi esimerkiksi Unkarin ja Bulgarian välisessä jalkapalloilun kultamitaliottelussa! Siinähän lyötiin ja potkittiin ei vain vastustajaa, vaan myös erotuomari sai osansa.

    Acapulcossa kamppailivat Ruotsi ja Norja keskenään purjehduksessa. Norjalainen lehti moitti ruotsalaista purjehtijaa sääntöjenvastaisesta tunkemisesta ja lisäsi, että tämän jälkeen paroni Coubertinin kuuluisan lauseen, että voitto ei ole tärkeä vaan osanotto, tulisi kuulua: urheilussa ei voitto ole pääasia vaan ruotsalaisten lyöminen.

    "Urheilu yhdistää kansat!"