Ns. vallan makeudesta.

Onko todella niin - kysyy nimimerkki Liimatainen - että sama yrtti maistuu erilaiselta siitä riippuen hamuileeko sitä oppositiosta käsin vai makusteleeko sitä hallituksen tuoleilla istuen. Pääministeri Rafael Paasio ja ulkoministeri Ahti Karjalainen ovat kokeneet kumpaakin, kenties he voisivat vastata kysymykseen? Tässä näemme herrat äskeisellä Lontoonmatkallaan suurlähettiläs Leo Tuomisen ja hänen rouvansa Helenen vieraina.

Neljässä pohjoismaassa on vuoden kuluessa pidetty valtiolliset vaalit. Niille on ollut yhteistä lopputuloksen osalta, että hallituspuolueet ovat kärsineet tappion. Norjassa ja Ruotsissa vei virta oikealle, muissa pohjoismaissa vasemmalle. Norjassa ja Suomessa vaalit johtivat hallitussuunnan muuttumiseen. Ruotsissa ja Tanskassa sosialidemokraattiset hallitukset vaalitappiostaan huolimatta pääsivät jatkoon, mutta niiden on pakko turvautua kommunististen ja sosialististen puolueiden tukeen.

Kaikissa neljässä maassa syytti oppositio hallituksia valtion menojen holtittomasta paisuttamisesta ja verojen korottamisesta. Se oli teemana sosialisteilla Suomessa ja porvareilla muissa pohjoismaissa. Selvimmän vaihtoehdon tarjosivat Suomessa sosialidemokraatit ns. kahdeksan kohdan ohjelmassaan ja saivatkin äänestäjien kannatuksen. Samansuuntainen oli Norjassa porvarien ohjelma, mutta onneksen ne eivät tehneet siitä niin yksilöityä kuin oli Suomen protestiohjelma. Ruotsissa ja nimenomaan Tanskassa saivat sos.dem. puolueesta vasemmalla olevat ryhmittymät vastaavanlaisilla protestitunnuksilla vaalivoiton.

Kun oppositio voitti ja muodosti hallituksen Norjassa ja Suomessa, vaaliohjelmien toteuttaminen oli siis edessä. Miten sen kävi? Heikosti, jollei aivan kurjasti. Norjassa porvarillinen hallitus ja Suomessa sosialistienemmistöinen näkivät tarpeelliseksi verojen ja hintojen korottamisen, jotta valtion kasvavista menoista voitaisiin selviytyä. Oppositio oli vaalien avulla päässyt käsiksi vallankahvaan - suomalaista poliittista sanontaa viljelläksemme. Mutta poliittinen valta on kaksipiippuinen asia. Puhutaan vallan makeudesta. Mutta onko todella niin, että sama yrtti maistuu erilaiselta siitä riippuen hamuileeko sitä oppositiosta käsin vai makusteleeko sitä hallituksen tuoleilla istuen. Muuan englantilainen poliitikko on sanonut, että valta näyttää hyvin erilaiselta siitä riippuen, onko sitä tai ei. Sen ovat ne oppositiopuolueet, jotka ovat vaalien alla suorittamansa arvostelun ja antamiensa lupausten avulla päässeet kiinni vallan kahvasta, usein saaneet havaita. Suomalainen esimerkki on tosin aivan erikoislaatuisen opettavainen. Mutta turhaa siitä on repäistä sellaista johtopäätöstä, että näin käy, kun vasemmisto joutuu pyörtämään vaalien alla antamansa pyhät lupaukset. Tilanne tänään on näet Norjassa hyvin samantapainen kuin Suomessa. Erotuksena on vain se, että siellä porvaripuolueet ovat meidän vasemmistomme asemassa.

Yhteinen ominaisuus kaikkien pohjoismaiden politiikalle on kiireinen pyrkimys hyvinvointivaltioon. Se ei merkitse vain menojen lisäämistä sosiaalisella alalla, se merkitsee uudistuksia yhteiskunnan koko kentässä. Opetustoimi, korkeakoululaitos, tieteellinen tutkimus, kulkuyhteydet yms. ovat kohentamisen tarpeessa ja kaikki tämä pyritään toteuttamaan niin kuin paholainen olisi oritta ajamassa. Lisäksi valtion pitäisi vahvistaa elinkeinoelämää, tukea syrjäseutujen taloudellista nousua ja edistää teollisuuden kasvua avustuksin tai suoranaisin sijoituksin.

Tilanne on tällainen jokaisessa pohjoismaassa, oli hallitus sitten vasemmistolainen tai porvarillinen. Hallitus joutuu toimimaan kasvavan yhteiskunnan paineen alaisena. Säästäväisyys ja supistusten teko on kaikkien huulilla, mutta se on vaikeaa, jollei aivan mahdotonta. Alulle pantua kehitystä ei voida kahlehtia. Ja kun niin on, varat uudistuksiin, jotka huonompina tai parempina toteutuvat kuin luonnonlain sanelemina, on saatava kansalta, veroina maksujen ja hintojen korottamisen muodossa jne. Maittemme talouselämä, ei Ruotsinkaan, ei ole niin kehityskykyistä, että se voisi veronhuojennusten avulla lisätä tehoaan ja aktiviteettiaan siinä mitassa, että tästä aiheutuva verotulojen kasvu voisi antaa valtiolle sen tarvitsemat lisätulot. Kun näin on, valtiovarainministeri, oli hän porvari tai sosialisti, oli hänen puolueensa luvannut veroalennuksia tai ei, joutuu toimimaan olosuhteissa, joissa ei esim. verotuksen osalla ole liikkumavaraa muuta kuin ylöspäin. Tämä pitää valitettavasti paikkansa myös sellaisen valtiovarainministerin suhteen, joka on lähtenyt hikiseen souviinsa mitä vilpittömimmin ja rehellisimmin tarkoituksin, lisäksi lujasti vakuuttuneena siitä, että hän lopettaa valtion menojen nousun.

Tästä kaikesta pitäisi ottaa se oppi, että on epäviisasta pitemmällä tähtäyksellä ajatellen riehaantua vaalien alla antamaan suuria lupauksia. Siinä on se vaara, että joutuu enemmistöön ja sen mukana syömään sanansa. Toiselta puolen hallituksesta pois joutuneen opposition olisi syytä olla varovainen arvostelussaan, sillä usein se on tehnyt hallituksessa sitä, mistä oppositiossa ollessaan hallitusta syyttää.

Sosialidemokraattisen puolueen piirissä oli meillä viime keväänä voimakasta kannatusta sellaisella suunnitelmalla, että olisi ollut muodostettava sos.dem. vähemmistöhallitus reilun pelin merkeissä. Ns. kahdeksan kohdan tekijät ja innokkaimmat ajajat olivat nimenomaan tämän vaihtoehdon kannalla. Kun hallituksen on pitänyt suorittaa monia erikoisen ikäviä ja epäpopuläärejä taloudellisia ratkaisuja, jotka ovat kerta kerran jälkeen ajautuneet yhä kauemmas jopa tilanteesta, joka vallitsi kahdeksan lupauksen antamisen aikana, ovat vähemmistöhallitusta kaavailleet varmaan tyytyväisiä siitä, että eivät voittaneet. Vasemman sivustan turvaamiseksi on ollut hyvin tarpeen SKDL:n asiallisesti katsoen äänetön osanotto hallituspolitiikkaan. Samalla tavoin on ollut hyödyllistä pitää keskustapuoluetta mukana. Vanhaa vertausta käyttäen keskustapuolue on kuin kulunut hopeamarkka, joka sopii jokaiseen koloon eikä täysin täytä mitään. Mutta tähän laskien se kaikissa kombinaatioissa lypsää - jos tätä vanhaa maalaisliittolaista sanaa saa käyttää - etuja kannattajilleen.

Parlamentarismi on syntynyt enemmistövaalien ja kaksipuoluejärjestelmän merkeissä. Tällainen systeemi on valitsijoille selkeä ja rehellinen, sillä oppositio tarjoaa toisen vaihtoehdon hallituksen politiikalle, ole hyvä ja valitse. Tietenkin voi sattua, että käy kuten Englannissa: voittanut oppositio joutuu kieltämään lähes kaiken, mitä se on vaalien alla luvannut. Mutta siitä se joutuu taas vastaamaan seuraavissa vaaleissa.

Kuten on kuultu, Länsi-Saksassa suunnitellaan siirryttäväksi enemmistövaaleihin, mikä käytännössä tietäisi kaksipuoluejärjestelmän syntymistä. Tällä toimenpiteellä uskotaan poistettavan se vaara, minkä yllättävästi vahvistunut uusnatsismi kansanvallalle näyttää muodostavan.

Mutta kaksipuoluejärjestelmä edellyttää, että puolueet ovat jostakin asiasta eri mieltä, ja sitähän ei Kiesingerin ja Brandtin puolueista nyt oikeastaan voi sanoa.