3

YYA-sopimuksesta

Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden onnistunut tulos luetaan usein nimenomaan YYA-sopimuksen ansioksi.

Onko väitteellä katetta, vai onko kysymyksessä vain jonkinlainen juhlapuhekäytäntö?

Mielestäni katetta on. Sopimuksen merkitys on ollut todella suuri. Se on muodostanut ja muodostaa yhä eräänlaisen maittemme välisen peruskäyttäytymissäännöstön, myös niitä tilanteita varten, joihin liittyy suurinta epävarmuutta. Kumpikin osapuoli tietää, miten toinen tulee menettelemään tällaisessa tilanteessa. Kun toisen käyttäytyminen on ennakoitavissa, ja kun toisen päättäväisyydestä noudattaa YYA-sopimuksen kirjainta on kuluneiden vuosien saatossa saatu riittävästi näyttöä, on keskinäisen luottamussuhteen syntymiselle luotu olennainen perusta.

Tässä olemme aimo askeleen edellä niitä valtioita, jotka vasta askartelevat keskinäisen luottamuksellisen suhteen rakentamisen - vaiheista vaikeimman  - parissa.

YYA-sopimuksen solmimisessa oli kysymys kahden monin tavoin kovin erilaisen maan etujen yhteensovittamisesta. Neuvostoliiton turvallisuuspoliittiset perusintressit sovitettiin Suomen perusetuihin siten, etteivät kummankaan sopijapuolen perusedut kärsineet. Syystä voidaan puhua historiallisesta kompromissista.

Kun etsimme vastausta kysymykseen, miksi sopimus ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta Suomen ja Neuvostoliiton välillä solmittiin vuonna 1948, olisi houkutuksena vastata - eikä siihen sisälly jälkiviisautta - että sopimus oli tarpeen tehdä vuonna 1948, koska sitä ei ollut tehty Suomelle otollisemmissa olosuhteissa hyvissä ajoin ennen 2. maailmansotaa.

Mutta sopimuksella oli lisäksi oma lähitaustansa.

Juuri silloin oli alkamassa suurpoliittinen jännitys, niin sanotun kylmän sodan kausi. YYA-sopimuksen kansainvälispoliittisena päämääränä oli estää sotapsykoosin leviäminen ja lujittaa rauhan edellytyksiä molempien sopijaosapuolten eduksi nimenomaan Pohjois-Euroopassa. Tätä tarkoitusta vahvisti osaltaan se, että YYA-sopimus tehokkaasti torjui Suomen politiikkaan ulkomailla kohdistuvat mahdolliset spekulaatiot.

Neuvostodiplomatiassa Suomen kanssa solmittu YYA-sopimus ei edustanut mitään uutta. Päinvastoin tällaisilla kahdenvälisillä turvallisuussopimuksilla oli pitkät perinteet. Kaksikymmen- ja kolmekymmenluvulla ne olivat aluksi hyökkäämättömyyssopimuksia ja myöhemmin puolustus- ja takuusopimuksia. YYA-sopimukset astuivat kuvaan toisen maailmansodan vuosina, jolloin Neuvostoliitto solmi tällaisia sopimuksia mm. Ison-Britannian, Ranskan, Jugoslavian ja Kiinan sekä Puolan pakolaishallituksen kanssa. Uuden vastakkaisasetelman syntyessä Eurooppaan vuosina 1946-48 Neuvostoliitto loi länsirajalleen täydellisen YYA-sopimusjärjestelmän.

Jos Suomen kanssa solmittua sopimusta verrataan viimeksi mainittuihin sopimuksiin, voidaan todeta, että se poikkeaa sisällöltään niistä aivan olennaisesti. Vielä silmiinpistävämmäksi ero käy, jos sitä verrataan Neuvostoliiton viime vuosikymmenellä solmimiin tai uusimiin YYA-sopimuksiin.

Vaikka YYA-sopimus sisältääkin sotilaspoliittisia määräyksiä, sitä ei siitä huolimatta voida pitää sotilaallisena liittosopimuksena. Monet seikat puhuvat tällaista tulkintaa vastaan eikä vähiten sopimuksen alueellinen ulottuvuus. Suomihan on sitoutunut puolustamaan alueensa koskemattomuutta omien rajojensa sisäpuolella, minkä se tietenkin tekee joka tapauksessa, ilman sopimuksiakin.

Tämän itsestään selvän asian liittämistä sopimukseen on kuitenkin pidetty tärkeänä sen vuoksi, että se valaisee YYA-sopimuksen luonnetta. Jos Neuvostoliitto sen sijaan joutuu hyökkäyksen kohteeksi muualta kuin Suomen alueen kautta, ei sopimus suinkaan kytke meitä mukaan sotaan. Pyrkimyksemme on täysin toinen, yritämme tällöin kaikin keinoin säilyttää puolueettomuutemme.

Tässä suhteessa ero sotilasliittosopimukseen on ilmeinen.

Olennaista Suomen kannalta on, että sopimukseen ei sisälly mitään automaattista mekanismia, niin kuin on asianlaita esimerkiksi Pohjois-Atlantin puolustusliitossa ja Varsovan liitossa. Neuvostoliiton mahdollisen avunannon sopimus kytkee tarpeeseen, jonka vaatimasta avusta osapuolet sopivat keskenään.

Avunannon ehtona on, että sopimuksen tarkoittama hyökkäys on jo tapahtunut.

Sopimuksen toisen artiklan tarkoittamien neuvottelujen edellytyksenä puolestaan on molempien osapuolten toteamus hyökkäysuhan olemassaolosta. Vuoden 1961 noottikriisin jälkeen on vakiintunut käsitys, että kummallakin sopimusosapuolella on oikeus ehdottaa konsultaatiota.

Oma käsitykseni on kuitenkin aina ollut ja on edelleenkin, että Suomen etujen mukaista on, nimenomaan ulkopoliittista linjaamme ajatellen, pitää konsultaatioaloite omissa käsissämme.

Varsinaisesta sotilasliitosta YYA-sopimus eroaa siis ennen kaikkea siinä, että sotilaallinen yhteistoiminta rajoittuu Suomen alueeseen, on toissijaista eikä synny automaattisesti.

Sen kuinka suuri ero todellisen sotilassopimuksen ja YYA-sopimuksen välillä on, osoittaa havainnollisesti se, että Euroopan NATO-maat olivat Kuuban kriisin aikana vuonna 1962 vähällä joutua ilman omaa myötävaikutustaan sotilaalliseen konfliktiin, vaikka tapahtumien polttopiste olikin Atlantin toisella puolella. Suomen osalta vastaavanlaista tilannetta ei YYA-sopimuksen nojalla voisi syntyä.

Sotilaalliselta kannalta YYA-sopimusta voitaisiinkin luonnehtia lähinnä jonkinlaiseksi jälleenvakuutussopimukseksi, jolla osapuolet ovat varautuneet sellaiseen tilanteeseen, jota sopimusta solmittaessa ei ollut olemassa, mutta jonka syntyminen on vastoin molempien osapuolten turvallisuusetuja.

Ne erikoispiirteet, jotka erottavat YYA-sopimuksen varsinaisesta sotilasliittosopimuksesta, korostuvat sopimuksen johdannossa, jossa tunnustetaan Suomelle oikeus pysyttäytyä suurvaltojen välisten eturistiriitojen ulkopuolella.

Jos tarkastelee YYA-sopimuksen sotilaallisia artikloja puolueettomasti ja ennakkoluulottomasti voi tulla vain siihen johtopäätökseen, että ne ovat luonteeltaan yksinomaan puolustuksellisia. Sopimuksen perimmäinen tarkoitus on säilyttää rauha ja välttää se vaihtoehto, joka aiheuttaisi sopimusmekanismin käynnistämisen sopimuksen edellyttämällä tavalla. Suomen edun mukaista on, että maamme geopoliittinen lähialue voitaisiin pitää suurstrategisten spekulaatioiden ja kansainvälisten konfliktien ulkopuolella ja estää sellaisen tilanteen syntyminen, jonka jälkeen YYA-sopimuksen sotilaallisia artikloja olisi pakko toteuttaa käytännössä.

Jos harkitut toimenpiteet meidän puoleltamme voivat edistää tällaisen mahdollisuuden torjumista, niihin on ryhdyttävä.

Tässä suhteessa sotilaalliset artiklat ovat täyttäneet tehtävänsä ja myötävaikuttaneet siten samalla rauhan ja turvallisuuden säilymiseen Pohjois-Euroopassa ja Itämeren alueella. Ne ovat vaikuttaneet myönteisesti nimenomaan jo pelkällä poliittisella olemassaolollaan. Näin on toteutunut se Paasikiven toivomus, ettei näihin artikloihin tarvitsisi milloinkaan turvautua käytännössä.

YYA-sopimuksen johdannossa Suomelle tunnustettu pyrkimys pysyttäytyä suurvaltain välisten eturistiriitojen ulkopuolella merkitsi suomalaisille vielä 1940-luvulla ja pitkälti seuraavallakin vuosikymmenellä lähinnä oikeutta pysytellä "näkymättömänä" silloin, kun suuret olivat eri mieltä asioista. Vähitellen Suomi kuitenkin uskaltautui, nimenomaan sen keskeisten etujen ollessa kysymyksessä, ottamaan - vastoin johdannon alkuperäistä tulkintaa - kantaa jopa suurvaltojen välisiin erimielisyyksiin. Ei kuitenkaan toisen puolesta toista vastaan, vaan tavalla, joka oli omiaan edistämään sovinnon ja rauhan asiaa.

Kun maamme rajojen ulkopuolella esitetään vieläkin toisinaan - joskin harvemmin kuin aiemmin - käsityksiä, että YYA-sopimus olisi jollakin tavoin ristiriidassa puolueettomuuspolitiikkamme kanssa, lienee syytä tässäkin painokkaasti todeta, että tämä on virheellinen käsitys.

Käytännön politiikassa ei tällaista ristiriitaa ole ollut havaittavissa.

Olemme kansainvälisessä politiikassa noudattaneet johdonmukaisesti omaa tunnettua ja tunnustettua linjaamme. Samanaikaisesti olemme kaiken aikaa kehittäneet ja vahvistaneet hyvän naapuruuden politiikkaa suhteissamme Neuvostoliittoon.

Itse asiassa on olemassa sekä muodollinen että asiallinen yhteys sopimuksen ja toisaalta oikein käsitetyn ja toteutetun puolueettomuuspolitiikkamme välillä.

Muodollinen yhteys on sen kautta, että sopimuksessa nimenomaan todetaan Suomen pyrkimys pysytellä suurvaltojen eturistiriitojen ulkopuolella. Tätä olen joskus luonnehtinut Suomen kansan perimmäiseksi pyrkimykseksi. Lisäksi Neuvostoliitto on sopimuksessa tunnustanut ja sitoutunut ottamaan huomioon tämän pyrkimyksen.

Asiallinen yhteys taas on olemassa siinä mielessä, että sopimus varmistaa Neuvostoliiton luottamuksen maamme rauhantahtoiseen politiikkaan, mikä luo edellytykset puolueettomuuspolitiikkamme menestykselliselle toteuttamiselle. Luottamus tältä osin on ratkaisevaa.

Ennen 2. maailmansotaa Suomen pohjoismainen puolueettomuuslinja kariutui huonoihin idänsuhteisiin. Kun nämä suhteet sitten YYA-sopimuksen pohjalta on saatu kuntoon, niin Suomi on tälle pohjalle rakentaen saattanut kehittää omaa puolueettomuuspolitiikkaansa.

Tämä politiikka on mahdollista ainoastaan, jos ulkovallat tuntevat ja osoittavat sitä kohtaan luottamusta. Tässä suhteessa kaikenlaiset yksipuoliset puolueettomaksi julistautumiset olisivat merkityksettömiä, eikä niillä voisi olla muuta kuin haitallinen vaikutus valtakunnan asioihin.

Puolueettomuuspolitiikkaa voidaan siis käytännössä harjoittaa vain sillä edellytyksellä, että sille hankitaan maan kohtaloihin vaikuttavien ulkovaltojen tunnustus ja luottamus; hankitaan se ja säilytetään se jatkuvalla, herpaantumattomalla työllä ja huolenpidolla.

Tässä suhteessa palauttaisin vielä mieliin useasti toistamani paradoksin: Kuta suurempi luottamus Suomen ja Neuvostoliiton välillä vallitsee, sitä laajempi liikkumavapaus Suomella on suhteissaan muihin valtioihin.

Tätä järkeilyä en ole havainnut tähän mennessä osoitetun kiistetyksi.

1970-luvulla Euroopan liennytyksen parhaina aikoina esitettiin joiltakin tahoilta - jopa joltista asiantuntemustakin edustavilta - käsityksiä, että YYA-sopimus oli käynyt Euroopan muuttuneen tilanteen ja Suomen ja Saksojen suhdejärjestelyn myötä tarpeettomaksi.

Nämä ulkopolitiikkamme impivaaralaiset unohtivat täydellisesti, että Suomen ulkopolitiikassa ei suinkaan ole tultu YYA-sopimuksessa määriteltyihin realiteetteihin konjunktuurien johdosta, vaan että sopimuksessa saavat ilmaisunsa Suomen turvallisuuspolitiikan pysyvät intressit.

Spekuloinnit asetelmista, joiden syntymisen ehtona olisi Suomen irrottautuminen vuoden 1948 YYA-sopimuksesta, ovat vailla kaikkea pohjaa - tulivatpa nämä spekuloinnit miltä suunnalta tahansa. Paasikivellä oli tapana varoittaa henkilöistä, joilta puuttuu kyky arvioida poliittisia olosuhteita oikein - Mangel an Augenmass, kuten hän itse Bismarckia lainaten sanoi.

Edellä esittämäni kaltaiset spekuloinnit johtuvat juuri tällaisen arvioimiskyvyn puutteesta. Ehkäpä viime aikojen tapahtumat ovat antaneet tässä suhteessa uutta ajattelemisen aihetta.

Julkisuudessa on myös jonkin verran pohdiskeltu, olisiko YYA-sopimuksen tekstiä uusittava. On kiinnitetty huomiota siihen, että tekstissä viitataan edelleen sellaiseen "menneisyyden haamuun" kuin Saksaan. Viittauksen ei ole katsottu olevan sopusoinnussa nykyisyyden kanssa. Nykyäänhän Suomella on hyvät suhteet kumpaankin Saksan valtioon, ja Saksan liittotasavallan ansiot liennytyskehityksen pään avaamisessa tunnustetaan yleisesti.

On totta, että viittaus Saksaan muotoiltiin olosuhteissa, jotka olivat olennaisesti toisenlaiset kuin nykyisin. Totta on kuitenkin myös, että tätä YYA-sopimuksen kohtaa ei voida tänä päivänä enää käsittää kirjaimellisesti. Mutta samalla, kun tätä puolta ryhdytään analysoimaan, on pidettävä mielessä se useasti toistettu tosiseikka, että YYA-sopimus on kokonaisuus. Näin ollen, jos siitä halutaan ottaa jotakin pois, on samalla jo tiedettävä, mitä lisätään tilalle.

Se seikka, että kumpikaan osapuoli ei ole kuluneiden runsaan kolmen vuosikymmenen aikana halunnut pienimmälläkään tavalla kajota YYA-sopimuksen tekstiin, vaan että sitä on jatkettu kaksi kertaa kirjaintakaan ja pilkkuakaan muuttamatta, osoittaa, että sopimuksen muoto ja sisältö ovat vastanneet ja vastaavat yhä Suomen ja Neuvostoliiton erikoissuhteita sekä molempien osapuolten etuja. Suomen osalta - ja uskon, että sama koskee myös Neuvostoliittoa - sopimuksen jatkamisella muuttamattomana on haluttu myös korostaa ulkopoliittisen linjamme jatkuvuutta ja johdonmukaisuutta sekä sen riippumattomuutta kansainvälisistä suhdanteista.

Euroopan myönteisen kehityksen myötä YYA-sopimuksen pääpaino on siirtynyt yhä selvemmin ystävyys- ja yhteistyöartikloihin. Tänä päivänä painopiste Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden kehittämisessä sijoittuukin taloudellisen vuorovaikutuksen alueelle. Tämä ei tietenkään merkitse sitä, että sopimuksen muut ainesosat olisivat menettäneet merkitystään.

Toisin sanoen YYA-sopimus itsessään on säilynyt muuttumattomana, mutta sen rooli on Euroopan rauhanomaisen kehityksen myötä muuttunut.

YYA-sopimuksen ja nimenomaan sen ystävyys- ja yhteistyöartiklojen pohjalla on Suomen ja Neuvostoliiton välille kuluneiden vuosikymmenten aikana luotu laaja verkosto eriasteisia yhteistyöasiakirjoja, jotka kattavat käytännöllisesti katsoen kaikki yhteiskuntaelämän alat.

Viime vuosina pääpainon voi katsoa olleen eri alojen pitkän aikavälin ohjelmissa.

Eittämättä laajakantoisin saavutus tässä suhteessa kirjattiin toukokuussa 1977, kun Moskovassa allekirjoitettiin Suomen ja Neuvostoliiton välillä kansainvälisestikin uraauurtava, vuoteen 1990 ulottuva ohjelma kaupallis-taloudellisen, teollisen sekä tieteellis-teknisen yhteistyön kehittämisestä ja syventämisestä.

Olen vakuuttunut siitä, että tämä puitesopimus antaa meille erinomaiset mahdollisuudet laajentaa suunnitelmallisesti ja kokonaisvaltaisesti kaupallistaloudellista yhteistyötämme Neuvostoliiton kanssa.

Me suomalaiset olemme vakuuttuneita siitä, että vuoden 1948 YYA-sopimuksen pohjalle on voitu rakentaa Suomen ja Neuvostoliiton välille suhdejärjestely, joka ei ole vain kummankin osapuolen kannalta tarpeellinen, vaan myös paras mahdollinen. Sille ei ole olemassa mitään hyväksyttävää ja toteuttamiskelpoista vaihtoehtoa.

Me tiedämme kokemuksesta myös sen, että YYA-sopimuksen pohjalle rakennettu suhdejärjestely ei ole ristiriidassa muiden kansainvälisiin suhteisiin liittyvien tärkeiden tarpeittemme tyydyttämisen kanssa. Esimerkkinä tältä osin viittaan vain sopimussuhteisiimme EFTA:n ja EEC:n kanssa. Pyyhkimällä pois spekulaatiot turvallisuuspoliittisesta linjastamme sopimus on vakiinnuttanut kansainvälisen asemamme ja edesauttanut siten muiden suhteidemme kehittämistä pyrkimystemme mukaisesti. Suomen ulkopoliittinen linja nauttii maassamme tänään yksituumaisempaa kannatusta kuin ehkä koskaan aiemmin. Oleellista YYA-sopimuksen kannalta on, että tämä linja ymmärretään nyt entistä paremmin suomalaiseksi politiikaksi ja maamme elintärkeiden etujen vaalimiseksi.