25/9 1963

Herra Kustannusjohtaja, maisteri Martti Qvist

Hämeenlinna

  Huomiotani on kiinnitetty Kariston julkaisemaan kirjaan "Pidot Aulangolla", jonka eräs ystäväni on minulle jopa lähettänyt. Olen lukenut sen ulkopolitiikkaa koskevan osan - muutamaan kertaankin - ja silmäillyt sitä toisiltakin kohdin. Puhemiehyytenne johdolla on keskusteluissa lausuttu ajatuksia, jotka olen noteerannut. Arvelin aluksi lähettää kirjeen herra maisteri Eskeliselle ja korjailla hänen esittämiään lukuisia virheellisyyksiä, mutta kun luin keskustelun uudelleen, havaitsin asialliset oikaisut tarpeettomiksi, koska herra Eskelinen on nykyisessä kehitysvaiheessaan lähinnä korpiagitaattorin mielialoissa; eihän sellaista asiallinen valistus tavoita. Mutta kun Te, Herra Maisteri, lopullisesti vastaatte kirjasen maailmaantulosta, niin sallinette, että minäkin esitän puheenvuoron, joka ei suinkaan ole syntynyt sensuurimentaliteetista, vaan vakavasta halusta osoittaa, että maalle on tehty palvelus ja karhunpalvelus, kun on päästetty holtittomat mielipiteet julkisuuteen.

  En tiedä oikein mistä aloittaisin. Ehkä aluksi puutun siihen väitteeseen, joka on läpikäyvänä teemana arvoisassa keskustelussa, että Suomessa on vallalla "myöntyvyyssuuntaus", "koska annamme aina periksi" jne. jne. Periksi annamme tietenkin vain idälle - kun sen sijaan lännelle sanomme ei. "Näin se kyllä on", kuten "Kosmopoliitti" Strömbergin jutun aiheuttaman kansallisen närkästyksen vallassa auktoritatiivisesti asian ratkaisee. Tämä "myöntyvyys" on mennyt Teidänkin, Herra Maisteri, mielestä niin pitkälle, että ironisesti väitätte meidät määrätyn valitsemaan tietty henkilö presidentiksi! Kansallisen kunniamme pelastamiseksi kommunistit eivät sentään totelleet, vai?

  Kun maisteri Brotherukselta kysyttiin, missä on myönnytty ja missä ei, hän vastaa: "Me emme tiedä sitä". Loistavaa! Mutta tiesipäs tämä kunnon mies sittenkin yhden onnettomuuden: Saimaan kanava. Sen osalta on hänelle valitettavasti sanottava, että vuokrausta kärtti Suomi 1940-luvulta lähtien, ja Neuvostoliitto siihen vihdoin myöntyi. Mutta tällainen näkökohta on herra Brotherukselle tietenkin bagatelli.

  Kaiken väärinkäsityksen välttämiseksi olisi hra B:lle tietenkin vielä yritettävä selittää, että jos Suomi haluaa tarjoamillaan ehdoilla tehdä huonon kaupan, jonkalaisena Saimaan vuokrausta eräät piirit pitävät, niin ei se toden totta voi olla myöntyvyyttä Neuvostoliiton edessä.

  Maisteri Eskelinen sitä vastoin tietää, milloin on myönnytty: esim. hallituksen muutos 1958. Toista se toki oli hänen mielestään 1940-luvun lopulla, Fagerholmin hallituksen aikana. Kauppaneuvottelut keskeytyivät, mutta Paasikivi piti päänsä kylmänä ja katso: äkkiä suhteet paranivat jälleen. Tosiasia sattuu olemaan, että suhteet paranivat, kun muodostin maaliskuussa 1950 I hallitukseni, joka kesäkuussa 1950 allekirjoitti kauppasopimuksen Moskovassa. Sekä Paasikivi että Fagerholm tiesivät, että hallitusvaihdos vuoden 1950 alussa oli välttämätön, koska asiat olivat umpikujassa.

  Syksystä 1958 tyydyn tässä yhteydessä sanomaan, että sen historiaa ei ole vielä kirjoitettu. Katsoin silloin ja katson nyt, että jos eduskunnan enemmistöä edustavat ryhmät haluavat muodostaa hallituksen, presidentti ei voi sitä estää, vaikka näkisikin, että onnettomuus on edessä. Näin sen, varoitin siitä ja nimitin hallituksen. Mutta pian alkoivat asiat saada sen luonteen, että asemamme tuli veitsenterälle, koska Suomi oli joutumassa kansainvälisen politiikan hullumyllyn jauhettavaksi. Fagerholm "myöntyi" ja erosi. Ei häntä kukaan siihen pakottanut.

  Viime keväänä UPI:lle antamassani haastattelussa vastasin sekä syksyn 1958 että 1961 tapahtumia koskevaan kysymykseen mm. seuraavasti: "Neuvostoliitto ei noiden kriisien aikana pakottanut meitä valitsemaan sitä tietä, minkä valitsimme. Olisimme voineet menetellä toisinkin kuin teimme. Mutta me itse juuri katsoimme, että valitsemamme tie oli kansallisten etujemme mukainen - Emmehän elä yksin tässä maailmassa".

  Tätä mieltä olen yhäkin. En pidä tässä asiassa herra Eskelistä auktoriteettina.

  "Oikolukija" jankuttaa edelleen, että ei olisi pitänyt matkustaa Novosibirskiin. Olisi pitänyt näet sanoa ei. Luulen, että maassa ei ollut yhtään vastuuntuntoista kansalaista, joka olisi syksyllä 1961 menetellyt näin neuvotulla tavalla. Novosibirsk ei ollut myönnytys, vaan suuri voitto Suomen politiikalle, josta saamme kantaa yhäkin hedelmiä. Mihin siellä muuten myönnyttiin? Se on totta, että myönnyttiin keskustelemaan siitä, että ei tarvitsisi konsultoida, ja tämä tulos saavutettiin. Mutta Teidän "ulkopoliitikkonnehan" näyttää pitävän myönnytyksenä jo sitä, että  o n n i s t u u  saamaan aikaan keskustelun!

  Saman herran puhe myöntyvyydestä kaupan alalla on niin mieletöntä palturia, että siihen ei kannata kuin viitata.

  Olen keskustellut monien johtavien lännen valtiomiesten kanssa Suomen ulkopolitiikasta. Poikkeuksetta kaikki ovat esittäneet ymmärtämyksensä, ihmettelynsä ja kunnioituksensa Suomen ulkopolitiikan menestymistä kohtaan. Heillä on perspektiiviä tämän tunnustuksen tehdessään. Teidän kirjassanne roiskineita suomalaisia "laillisuustaistelijoita" näyttää taas hallitsevan ensi sijassa kaunaisuus ja viha, jotka ovat hyvin huonoja johdattajia ulkopolitiikassa. Viha ei lisäksi ole enää yksinomaan vanhaa "ryssänvihaa", vaan kenties päällimmäisenä on nyt sisäpoliittinen kauna maaseutuväestöä ja eritoten maalaisliittoa kohtaan (kuten kirjasen muut kappaleet ujostelemattoman selväpiirteisesti osoittavat). Kyllä minäkin olen joskus ihmetellyt, kuinka maalaisliitosta on kehittynyt sosiaalisesti valistunut puolue, joka on uskaltanut ottaa harteilleen raskaan vastuun sovintopolitiikasta ulkopolitiikan alalla. Olen ihmetellyt sitä ja ollut maan kannalta hyvin tyytyväinen siihen. Maalaisliitto on ollut välttämätön kannattamassa sovinnollista ulkopolitiikkaa, koska Tannerit, Leskiset, Junnilat ja Ehrnroothit ovat olleet liian voimakkaita antaakseen muiden ei-kommunististen puolueiden tätä harjoittaa. Mutta kehitys on eräässä katsannossa ollut suotuisa: kokoomus on äskeisissä hallitusneuvotteluissa omasta puolestaan vaatinut, että hallituksen tulee olla ulkopoliittisesti toimintakelpoinen. Sehän ei - paratkoon - ole mikään häikäisevän uusi vaatimus historiassa, mutta "myöntyvyyttä" se tietenkin on Suomen oloissa!

  Tämän "myöntyvyyttä" koskevan kohdan lopetan sanomalla, että minun kokemusteni perusteella 1950-luvun alusta lähtien idänpolitiikkamme ei ole ollut myöntyvyys- vaan myönnyttämispolitiikkaa. En muista yhtään mieleenjäänyttä tapausta (ja muistan kyllä kaikki tärkeät) jossa Suomi olisi myöntynyt Neuvostoliiton taholta esitettyyn poliittiseen vaatimukseen, eikä niitä ole juuri esitettykään. Sen sijaan on ollut paljon asioita, joissa Neuvostoliitto on myöntynyt. Esimerkkinä mainitsen Efta-asian ("Talousmies", joka kuvittelee, että sen ratkaisi Suomen yleinen opinioni, saa opiskella vielä kauan ulkopoliittisia realiteetteja), johon Neuvostoliiton kanta aluksi oli jyrkän kielteinen, mutta jossa saatiin kuitenkin hyvä lopputulos. (Mutta koko juttuhan voi olla vain "komediaa", s. 110). Niitä on monia muita saavutuksia, suuriakin. Ja kaiken tämän jälkeen jopa "historioitsijakin" (sallinette lainausmerkit) puhuu myöntyvyyssuuntauksesta, hänelle kun tämä päivä näyttää olevan yhäti jatkuvaa "sortovuotta".

  Henkilökohtaisesti on herra Eskelinen hyökännyt minua vastaan väittämällä, että v. 1948 tiettävästi (tiettävästi!) kävin taivuttamassa Paasikiven hyväksymään Suomelle epäedullisemmat sanamuodot ystävyys- ja avunantosopimukseen. Siistiä puhetta, tiettävästi! Kävin kyllä suomalaisen neuvottelukunnan päätöksen perusteella selostamassa Moskovan neuvotteluja Paasikivelle ja tiedän, että tämän matkan tuloksena saatiin aikaan se, että Neuvostoliiton osapuoli hyväksyi suomalaisten ehdotuksen. Allekirjoittamisen jälkeen Kremlin päivällisillä syntyi tunnettu repliikkienvaihto, jossa Stalin kysyi minulta: "Mitä suomalaiset pitävät tästä sopimuksesta". Minä vastasin: "Mikä sopimus? Tämähän on Paasikiven diktaatti". Mutta herra Eskelinen tiettävästi tietää muuta. Kas, kun objektiivinen valistus ja Kekkoslaisuus eivät kuulu yhteen! (s. 112)

  Eräs toinen minua koskeva vähäinen seikka. Herra Kare surkeilee sitä, että hän tuli vuonna 1955 kumonneeksi minusta kiertelevän häpäisevän huhun. Jos hän on kirjoittanut totta, kuten teki, - ja hänelle on siitä kohtuullisesti maksettu - katsooko hän, että minun kiitollisuudesta tämän vuoksi pitäisi jättää huomioonottamatta hänen myöhemmät hölmöt ja vaaralliset sanansa. En ollut pyytänyt häntä ritarikseni, enkä edes ollut suunnittelemassa hänen nyt katumaansa kirjoitusta.

  Suonette anteeksi kun kerron, miten paljon minua on naurattanut (ääneen) herra Brotheruksen vapaalla kädellä ja virkeillä väreillä tekemä öljymaalaus minun "rakkaudestani ympäröidä itseni kuuliaisilla henkilöillä" ja tehdä kaikki päätökset "jonkinlaisessa tyhjiössä" jne. "Siinä saattaa tapahtua meillä onnettomuuksia, koska ei ajatellakaan panna vastaan silloin kun  v o i s i  panna vastaan" jne. Kun herra Brotherus ei tiedä mitään näistä asioista, hän on silloin tietysti paras todistaja. Olen kyllä kaksi kertaa tehnyt häntä koskevan päätöksen, aina minulle tehdyn esityksen mukaan, ja aina myönteisemmin kuin asia olisi edellyttänyt. Herra B:n antama kuva ei todellakaan ole oikea. Mutta tämä kohta kirjassanne murehduttaa minua ehkä kaikkein vähiten tässä maailmassa. Ehkä se johtuu osittain siitäkin, että pidän yhtenä kirjasenne sattuvimpana oivalluksena "Majakanvartijan" lausetta: "Kekkosen ovat tehneet ainutkertaiseksi juuri hänen vastustajansa eikä hän itse". Minulle tämä on ollut selvillä jo kauan aikaa sitten.

  Lausuin kirjeeni alussa, että pidän kirjanne julkaisemista palveluksena ja karhunpalveluksena. Tämä seikka liittyy siihen kirjanne useiden puhujien vaatimukseen, että meillä tulee olla ulkopoliittinen oppositio, että se todella on olemassa että meidän tulee olla valmiit vaihtamaan hevosia jne. jne. Myöntyvyyslinjaa vastaan tulee asettaa toinen linja.

  Tähän mennessä on, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, aina yhdestä äänestä vakuutettu, että koko Suomen kansa on virallisen ulkopolitiikan kannalla ja takana, sitä vilkkaammin kuta vaikeampana tilanteemme on nähty. Jos sitten joku, esim. Tanner on rehellisyydessään sanonut, että hän ei ole ns. Paasikiven linjan kannattaja, ja häntä on siitä arvosteltu, on arvostelijalle huudettu: ilmiantaja, provokaattori. Ja jos Neuvostoliiton lehdistö on sitten kiinnittänyt virallista ulkopolitiikkaa suomiviin suomalaisiin mielipiteisiin huomiota, on täällä aina löydetty joku suomalainen syntipukki, "provokaattori", joka antaa nurjan kuvan maastaan, yllyttää ja usuttaa, mutta syypää ei koskaan ole ollut tarkoitettu puhuja. "Mehän kaikki olemme Paasikiven linjalla". Kun nyt nuoren suomalaisen sivistyneistön hengenaatelistoa edustavan keskusteluryhmänne ilmeinen enemmistö suhtautuu arvostelevasti tai suorastaan kiihkeän vastustavasti viralliseen ulkopolitiikkaamme, "myöntyvyyspolitiikkaan", on se todellinen palvelu niille, jotka haluavat piirtää kuvan Suomen kansan ulkopoliittisesta asennoitumisesta.

  Olen usein joutunut asemaan, jossa minun on ollut sanottava, onko Suomen kansa ulkopolitiikkamme takana. Ennen viime keväistä Jugoslavian vierailua mm. annoin jo aikaisemmin mainitsemani haastattelun UPI:lle ja siinä vakuutin, että politiikkamme onnistumisesta antaa hyvän takeen se, että nyt sen takana on yhtenäinen kansalaismielipide. En ole niin suuri valehtelija isänmaankaan puolesta, että olisin voinut tämän sanoa kirjanne luettuani. En anna juuri suurta merkitystä, jos joku ilmeisesti nuorena tärähtänyt "oikolukija" vaatii suunnanmuutosta, mutta kun siihen yhtyy "historioitsija", "kriitikko", "puhemies", kokenut diplomaatti, "kosmopoliitti" ja vähän muutkin, niin uskottava se on. Pitäisikö suorastaan toivoa, että kirjasenne saisi laajan levikin, niin että tuo vaarallinen myytti (s. 148), jonka mukaan Suomella on yksi virallinen ulkopolitiikka, ja sen takana yksimielinen Suomen kansa, saataisiin mahdollisimman pian tapetuksi. Pelkään vain, että "myytin" kuoleman uskovat ensimmäisiksi ne, joiden toivoisi viimeiseksi luottavan Suomen ulkopolitiikan rehellisyyteen ja sen nauttimaan tukeen. (Ks. s. 109: "Runoilija: Jymäyttivät saksalaisia".)

  Miksi kirjan julkaiseminen taas on ollut karhunpalvelus, se käy jo edellisestä esille. Älkää enää ihmetelkö, jos meidän vuolaisiin vakuutuksiin "Paasikiven linjan" kaikkikäsittävästä kannatuksesta ei uskota. Mutta varmaan oivallatte myös, kuinka paljon vaikeampaa ulkopolitiikan hoitaminen tällöin on jatkuvasti kireän kansainvälisen politiikan ristiaallokossa, vaikka hevosetkin olisi vaihdettu.

  Siellä puhuttiin paljon, että "kekkoslaista ulkopolitiikkaakin" on saatava arvostella. Kuka sen kieltää? On vain kysymys siitä, onko arvostelu itsetarkoitus. Mielestäni ei. Ja mielestäni virallinen ulkopolitiikka on vaikeissa oloissa selviytynyt vähintään tyydyttävästi. Olen 100-prosenttisesti varma, että keskustelijainne enemmistön suosittelema "oppositio" veisi lyhyessä ajassa umpikujaan.

  En jaksa enempää, vaikka moneen yksityiskohtaan tekisi mieli vastata. Ehkä kirja sittenkin kannatti julkaista, sillä sivulla 122 on verraton sananvaihto. Se on kuin englantilaisen osteopaatti Wardin käyttämä peiliseinä, jonka läpi näkyy kaikki, vaikka puuhailijat eivät sitä tiedä. Vapautuneen (huom! vapautuneen) naurun aiheuttaneen "Kosmopoliitin" repliikin: "minä pidän siitä, että se (ajattelu) on läntinen", jälkeen lausuu "Majakanvartija": "Minä pitäisin siitä, että se olisi suomalainen".