8

Kauppapolitiikasta

Nyky-Suomen taloudellisen tilanteen taustaksi ja vertailumateriaaliksi on syytä palauttaa mieleen eräitä tosiasioita syksyltä 1944, ajalta välittömästi välirauhan solmimisen jälkeen. Olimme menettäneet suuret maa-alueet ja niihin liittyneet taloudelliset arvot - lähes 12 prosenttia maan koko varallisuudesta ja tuotantovoimasta.

Pohjois-Suomi oli saksalaisten joukkojen hävittämä, poltetun maan hirvittävän taktiikan mukaisesti. Teollisuus oli kuuden sotavuoden ylipaineen kuluttama, ja sen raaka-ainevarastot oli syöty loppuun. Maatalous oli sodan oloissa rappeutunut: pellot tuottamattomassa kunnossa, kotieläinkanta vähentynyt ja määrältään riittämätön konekanta kulunutta. Maakuljetuksista oli huolehtimassa kourallinen loppuunajettuja puukaasukäyttöisiä autoja, joihin ei ollut varaosia. Rautatiet olivat alueluovutuksessa menettäneet viidenneksen pituudestaan ja runsaasti saman verran liikkuvasta kalustostaan. Suurella vaivannäöllä ja huolella hankitusta kauppalaivastosta oli jäljellä kolmannes, ja sekin edusti vanhan tonnistomme vanhinta osaa. Erityisen raskaana tuntui maan voimalaitoksia kohdannut lähes 20 prosentin menetys.

Kaiken traagisena taustana oli se, että maa oli menettänyt kaatuneina arviolta 10 prosenttia nuorimmista ja samalla työkykyisimmistä ikäluokistaan.

Tämä oli lähtökohta, kun maa oli aloittamassa edessä olevaa taivaltaan. Taival oli vaikea, ei vain sen vuoksi, että sodan hävitykset oli korjattava ja puolimiljoonaiselle siirtoväelle luotava elämisen edellytykset, vaan myös siksi, että Suomen oli määrätyssä lyhyessä ajassa suoritettava raskaat sotakorvaukset. Niiden kokonaismäärä nousi alkuvuosina noin 6,5 prosenttiin kansantulosta. Luku sellaisenaan ei ehkä vaikuta kovin suurelta, mutta tässä yhteydessä on muistettava, että sotakorvausten suorittaminen edellytti uusien, maan oloissa varsin suurten teollisuuslaitosten rakentamista. Sotakorvaus rasitti täten kaksinkertaisella painolla kulutustasoamme, sillä meidän piti juoksevasta työntuloksesta suorittaa sekä sotakorvaukset että investoinnit, jotka merkitsivät esimerkiksi konepaja-, laivanrakennus- ja kaapeliteollisuuden tuotantotehon kaksinkertaistamista.

On helppo ymmärtää, kuinka vähän saatoimme ostaa ulkomailta kulutustavaroita vuosina 1945 - 47, kun vientivolyymimme oli murto-osa sotaa edeltäneestä tasosta, ja kun suuri osa saaduista valuutoista täytyi käyttää koneisiin, laivalevyihin jne. Ilman ulkomaisia lainoja, joista Ruotsin antama oli suurin, olisimme tuskin selviytyneet, sillä vaikka saamiemme lainojen kokonaismäärä olikin varsin vähäinen, toivat ne kuitenkin avun juuri vahingonkorvausteollisuuden ja elintärkeän huollon solmukohtiin.

Mutta vaikka sotakorvaukset olivatkin ankara rasitus maallemme, oli niillä myös monia myönteisiä vaikutuksia kansantalouteemme, nimenomaan sen tulevaisuuteen. Sotakorvaussuoritukset pakottivat meidät kehittämään eräitä talouselämämme aiemmin kovin vähälle huomiolle jääneitä puolia. Näistä on erityisesti syytä mainita nykyisin niin kovin merkittävät laivanrakennusteollisuus ja konepajateollisuus.

Kun sotakorvaussuoritusten merkitystä arvioidaan tästä näkökulmasta, on todettava, että niiden aiheuttama pakko on monipuolistanut teollisuutemme tuotantokykyä ja siten luonut entistä paremmat edellytykset talouselämämme jatkuvalle nousulle.

Erikseen on syytä korostaa, että täsmällisyys, jolla sotakorvaukset piti suorittaa, pakotti teollisuuslaitoksemme rationalisoimaan toimintaansa, suunnittelemaan ja järjestämään tuotantonsa tarkoin pienimpiä yksityiskohtia myöten. Koska tämä on ehdoton edellytys vapaaseen kaupankäyntiin kuuluvien tarjousten ja toimitusten täsmällisyydelle, luotiin siten välttämätön pohja uusien markkinoiden etsimiselle ja menestymiselle kiristyvässä kilpailussa.

Erittäin tärkeää oli myös - tulevia toimituksia silmällä pitäen - että yhteisvastuun tunne tuotantolaitoksissa ja tuotannon eri portaissa kasvoi. Sen ansiota uskon olevan sen kiitettävän joustavuuden, joka tänä päivänä on ominaista suurille, monien tuotantolaitosten kesken tapahtuville toimituksille.

Pyrkiessämme ratkaisemaan laajenevan suomalais-neuvostoliittolaisen taloudellisen yhteistyön ongelmia olemme usein käytännössä toimineet edelläkävijöinä kansainvälisen vuorovaikutuksen muotoja kehitettäessä. Jo vuoden 1947 kauppasopimuksessa sovittiin suosituimmuusperiaatteesta, joka oli sittemmin keskeisenä lähtökohtana 1960-luvun alun kauppapoliittisissa ratkaisuissamme. Vuonna 1950 Suomi solmi ensimmäisenä markkinatalousmaana Neuvostoliiton kanssa 5-vuotisen tavaranvaihtosopimuksen. Esimerkkiä seurasivat vasta vuosia myöhemmin mm. Ranska, Japani, Englanti ja Saksan liittotasavalta.

Uuden tien avaamista merkitsi mitä suurimmassa määrin pitkän ajanjakson, aina vuoteen 1990 ulottuvan kaupallistaloudellisen yhteistyöohjelman allekirjoittaminen vuonna 1977. Käytännössä se merkitsee taloudellisen yhteistyön suuntaviivojen määräämistä 10-15 vuodeksi eteenpäin ja näiden tavoitteiden tarkastamista viisivuotiskausittain.

Asteittain lisääntynyt pitkäjänteisyys on taannut suomalais-neuvostoliittolaisen kaupan ja taloudellisen yhteistyön tasaisen kasvun. Tätä kuvaa havainnollisesti se tosiasia, että Neuvostoliiton kanssa käymämme kaupan osuus kokonaisulkomaankaupastamme on 1950-luvun alusta lähtien ollut runkosopimuskausittain noin viidentoista prosentin luokkaa.

Suomen ja Neuvostoliiton välisessä kaupassa noudatettu pitkä suunnitteluaikaväli ja sen riittävän joustava soveltaminen ovat osoittautuneet Suomen talouselämän kannalta hyödyllisiksi. Näin on helpotettu yritysten tuotantokapasiteetin käytännön suunnittelua ja luotu paremmat mahdollisuudet erikoistumiseen ja tuotannolliseen yhteistyöhön.

Erityisen merkittävänä pidän kansantaloutemme ja työllisyytemme kannalta sitä, että Suomen talouselämää koetelleiden laskusuhdanteidenkin aikana kauppavaihtomme Neuvostoliiton kanssa on kehittynyt vakaasti.

Suomen Neuvostoliitosta tapahtuvan tuonnin merkitystä kuvaa se tosiasia, että ostamme noin 2/3 tarvitsemastamme tuontienergiasta Neuvostoliitosta. Tämän tuonnin avulla olemme voineet turvata kansantalouden jatkuvan laajentumisen kannalta keskeisten raaka- ja polttoaineiden häiriöttömän saannin.

Yhteisten teollisten rakennuskohteiden historia Suomen ja Neuvostoliiton välillä ulottuu yli kolmen vuosikymmenen taakse. Ensimmäinen suomalais-neuvostoliittolainen yhteistyöhanke oli vuosina 1947-51 rakennettu Jäniskosken voimalaitos Petsamon Paatsjoella. Tämän voimalaitoksen suomalaiset rakentajat olivat uurtamassa uraa niille tuhansille miehille ja naisille, jotka sittemmin ovat osallistuneet moniin sen jälkeen toteutettuihin rajantakaisiin rakennuskohteisiin.

Rajantakaisten rakennuskohteiden merkitys Suomen kansantaloudelle käy konkreettisimmin ilmi, jos laskemme niiden työllistävän vaikutuksen. Kun lasketaan yhteen kaikkien tähänastisten rajantakaisten työmaiden - Jäniskosken Rajakosken, Kaitakosken ja Ylä-Tuloman voimalaitosten, Tallinnan Viru-hotellin, Pääjärven I ja II vaiheen, Svetogorskin I ja II vaiheen sekä Kostamuksen I vaiheen - suora työllistävä vaikutus, niin päädymme lähes 35 000 miestyövuoteen.

Jos otamme huomioon myös työkohteiden välillisen työllistävän vaikutuksen Suomessa, voidaan sanoa, että nyt käynnissä olevien rakennushankkeiden ansiosta runsaat 80 000 ihmistä on joko saanut tai tulee saamaan elantonsa vuoden ajan rajantakaisilta työmailta. Välillisten työpaikkojen laskentaperusteista voidaan tietysti aina väitellä, mutta laskipa kuinka tahansa, on tulos sitä suuruusluokkaa, että sillä on ollut ja tulee olemaan suurta kansantaloudellista merkitystä. Useimmat rajantakaiset työkohteet ovat sitä paitsi sijainneet Pohjois- ja Itä-Suomen lähialueilla, joten niiden vaikutus näillä perinteisesti alityöllistetyillä seuduilla on ollut erityisen merkityksellinen.

Minulta on useasti kysytty, eikö viime aikoina toteutettujen - ainakin sivullisen silmin katsottuna - varsin hankalasti neuvoteltavien suurkohteiden sijasta olisi järkevämpää ja samalla molemmille osapuolille hyödyllisempää sopia ja rakentaa useampia pienempiä yhteishankkeita. Kysymys ei varmasti ole perusteeton. Pieniä ja suuria kohteita ei luonnollisestikaan voida asettaa toistensa vaihtoehdoiksi, vielä vähemmän vastakohdiksi. Mutta meidän tulee pitää varamme, ettemme hairahtuisi häikäistyneenä tuijottamaan vain näyttäviä suurkohteita. Samanaikaisesti on muistettava jatkaa ja kehittää menettelytapoja pienempien ja monessa suhteessa Suomen voimavarojen puitteissa helpommin toteutettavien yhteistyökohteiden löytämiseksi, kehittämiseksi ja toteuttamiseksi.

Ulkopuoliset ovat usein asettaneet kauppapolitiikkamme mielekkyyden kyseenalaiseksi idänkaupan osalta. On surkuteltu Suomen kuviteltua taloudellista sidonnaisuutta itäiseen naapuriinsa.

Näihin väitteisiin olen vastannut yksiselitteisesti, että me haluamme entisestään laajentaa tätä yhteistyötä, koska se on meille edullista. Enkä minä ole ainoa, joka näin ajattelee. Hallituspiirit ja myös talouselämän edustajat ovat tästä yhtä mieltä.

Entä mikä on tämän kaupankäynnin merkitys toiselle osapuolelle, Neuvostoliitolle? Tältä osin en voi olla muistelematta, miten Paasikivellä oli tapana todistella, että Venäjän/Neuvostoliiton valtakunnallinen etu Suomeen nähden on aina ollut sotilaallinen. Taloudellisesti ja sivistyksellisesti Paasikivi ei katsonut Neuvostoliitolla olevan Suomesta paljonkaan hyötyä.

Tänä päivänä tilanne ei mielestäni ole enää yhtä yksiselitteinen.

Taloudellisessa vuorovaikutuksessa löytyy nyt alueita, joiden osalta Neuvostoliitolla on Suomeen nähden myös melkoinen taloudellinen intressi. Ja näin pitää ollakin, sillä taloudelliset suhteet kahden maan välillä ovat riittävän lujalla pohjalla vasta sitten, kun ne koituvat eduksi kummallekin osapuolelle.

Seitsenkymmenluvulle on ollut ominaista voimakas itä-länsikaupan kasvu. Tämä puolestaan on merkinnyt kiristyvää kilpailua sosialististen maiden markkinoista. Käsitykseni mukaan Suomi on toistaiseksi menestynyt melko hyvin tässä kaupassa, johon kasvavassa määrin ovat tulleet mukaan myös johtavat läntiset teollisuusmaat. Sen lisäksi, että olemme jatkuvasti olleet aktiivisesti luomassa uusia taloudellisen yhteistyön muotoja ja menettelytapoja, on sosialististen maiden kanssa käymämme kaupan määräkin ollut jatkuvasti korkeimpia maailmassa. Sen osuus kokonaiskauppavaihdostamme on edelleen huomattavasti suurempi kuin millään muulla teollisesti kehittyneellä markkinatalousmaalla.

Päättyneellä 1970-luvulla idänkaupassamme tapahtui rakennemuutos, joka on syytä panna merkille. Sen välitön syy oli teollisuusmaita koetellut energiakriisi ja siihen liittynyt öljyn maailmanmarkkinahintojen raju nousu. Kun Neuvostoliitosta tapahtuvassa öljyn tuonnissa sovelletaan maailmanmarkkinahintoja, heijastui tapahtunut välittömästi tuontimme arvoon, joka kasvoi huomattavasti.

Kuvaavaa on, että kriisivuoden 1974 tuonti Neuvostoliitosta kohosi markkamääräisesti kaksinkertaiseksi edelliseen vuoteen verrattuna. Kun öljyn hinta on jatkuvasti vain noussut, ovat idänkaupassa tapahtuneet muutokset jääneet pysyviksi.

Kun meidän aiemmin oli lähes lyhty kädessä etsittävä Neuvostoliitosta tuontitavaroita, jotta olisimme voineet ylläpitää vientiämme Neuvostoliittoon, ovat asiat nyt täysin päinvastoin.

Meidän on lyhty molemmissa käsissämme näytettävä neuvostoliittolaisille, mitä he voisivat meiltä ostaa ja neuvottelutaidollamme saatava heidät vakuuttuneiksi siitä, kuinka edullisen kaupan he tekevät, jos ostavat meiltä kaiken tarjotun.

Toisena uutena piirteenä on syytä panna merkille, että kaupassa ja taloudellisessa yhteistyössä on siirrytty pitkän aikavälin suunnitteluun, mistä konkreettisin osoitus on jo mainitsemani Neuvostoliiton-vierailuni aikana vuonna 1977 solmittu vuoteen 1990 ulottuva kaupallis-taloudellinen yhteistyöohjelma.

Tällainen pitkän aikavälin ohjelma on omiaan vakiinnuttamaan ja syventämään taloudellista vuorovaikutusta. Samalla se kuvastaa näkemystä Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden luonteesta. Se, mikä on saavutettu, pysyy, eikä se riipu satunnaisista suhdanteista. Saavutetun varaan sekä uskalletaan että halutaan rakentaa edelleen, vakuuttuneina siitä, että yhteistyön pohja, näkemys siitä mikä on molempien osapuolten etu, ei vuosien varrella muutu.

Suomelle on tärkeää, että kykenemme pysyttelemään Neuvostoliiton markkinoilla.

Mutta vähintään yhtä tärkeää meille on ylläpitää laajaa kauppaa lännen kanssa.

Näiden molempien pyrkimysten yhteensovittaminen tietyissä poliittisissa ja kauppapoliittisissa tilanteissa on tuottanut meille jo aiemmin ja tuottaa varmasti vastaisuudessakin työtä ja vaivannäköä.

Suomen kaltaisessa pienessä maassa, jossa sekä jokapäiväisen elämän häiriötön kulku että pitkän ajanjakson taloudellinen kasvu edellyttävät laajaa ja monipuolista ulkomaankauppaa, ei ole voitu jäädä vain passiivisesti seuraamaan kansainvälisen kaupan ja talouspolitiikan uusia tuulia.

"Ahtaitten kotimarkkinoiden noidankehä", käsite, jota eräät taloustieteilijät ovat käyttäneet, ei ole Suomessa mikään tyhjä poliittinen tai taloudellinen fraasi. Se on mitä merkityksellisin käytännön tuotanto-, investointi- ja kasvuongelma.

EEC-maat ovat perinteisesti olleet tärkeä markkina-alue Suomen teollisuudelle. Näin ollen oli luonnollista, että Englannin ja Tanskan liittyessä talousyhteisöön ja tärkeimpien kilpailijamaittemme ryhtyessä turvaamaan omia etujaan EEC:n kanssa Suomi ryhtyi toimenpiteisiin varmistaakseen itselleen tasavertaisen kilpailuaseman. Tämä toteutui Suomen ja EEC:n välisellä vapaakauppasopimuksella, jonka mukaisesti tullimuurit puretaan vastavuoroisesti.

Kauppasuhteemme EEC-maiden kanssa ovat meille tulevaisuudessakin tärkeät, sillä talousyhteisön maat muodostavat meille tutun ja ostovoimaisen markkina-alueen, joka tulee vastaisuudessakin tarvitsemaan huomattavia määriä esimerkiksi Suomen metsäteollisuuden tuotteita.

Tekemämme sopimus asetti meidät uudella tavalla alttiiksi kansainväliselle kilpailulle. Tähän mennessä olemme suoriutuneet haasteesta mielestäni varsin hyvin.

Viime vuosina minulta on useasti kysytty, katsonko niiden sopimusjärjestelyjen, jotka ovat nyt voimassa niin SEV-maiden, Efta-maiden kuin Euroopan talousyhteisönkin kanssa, olevan taloudellisesti ja poliittisesti tyydyttävällä kannalla.

Olen vastannut kysyjille, että pienenä ja ulkomaankaupasta suuresti riippuvaisena maana meille on erittäin tärkeää, että maamme tuottamia tavaroita voidaan saada kaupaksi ulkomaille.

Kaupalliset järjestelyt Länsi-Euroopan integraatioyhtymien kanssa ovat olleet välttämättömiä kilpailuasemamme turvaamiseksi ja vientiedellytysten säilyttämiseksi tasapuolisina kilpailijamaihin verrattuna.

Itäisellä suunnalla puolestaan olemme olleet edelläkävijöitä solmiessamme ensimmäisenä markkinatalousmaana SEV:n kanssa yhteistyösopimuksen. Tämä järjestely samoin kuin kauppasopimuksemme ns. Kevsos-maiden kanssa ovat parantaneet mahdollisuuksia viennin kehittämiseen näihin maihin.

Vaikka kokemuksemme sopimusjärjestelyistä ovat toistaiseksi vielä lyhyet ja osuvat yhteen poikkeuksellisen vaikean taloudellisen tilanteen kanssa, niin uskon, että me voimme todeta niiden myös taloudellisesti olleen meille edullisia. Poliittinen puoli on ollut ja on selvä.

Puolueettomuuspolitiikkaamme eivät nämä järjestelyt vaaranna.

Niin kutsuttu kauppapoliittinen kokonaisratkaisumme heijastelee kannatustamme kaupan vapauden laajentamiselle, terveelle kilpailulle ja kansainvälisen työnjaon ylläpitämiselle. Näemme kauppapoliittisessa syrjinnässä ja uusprotektionististen ideoiden esiinmarssissa vaaran, ei vain kansainväliselle kaupalle, vaan myös kansainväliselle turvallisuudelle. Meillä on Euroopassa kokemuksia siitä, mihin kauppapoliittinen kaikkien sota kaikkia vastaan voi johtaa. Ja tänä päivänä ovat kaupan ja kansainvälisen talouden ulottuvuudet sanan täydessä merkityksessä globaaliset.

Kansakuntien turvallisuus ei nykyaikana suinkaan riipu pelkästään jännityksen lientymisestä ja aseidenriisuntajärjestelyistä. Siihen kuuluu myös esimerkiksi turvattu energiahuolto ja toimintakykyinen kansantalous yhtä hyvin kuin kansainvälisen taloudellisen yhteistyön edistäminen ja entistä tasa-arvoisemman ja oikeudenmukaisemman talousjärjestyksen aikaansaaminen teollisuusmaiden ja kehitysmaiden välisissä suhteissa.

Mikäli erilaisten taloudellisten järjestelmien läheneminen jatkuu, mikä on toivottavaa, en usko, että ideologioiden välinen vastakohtaisuus riittää silloin vaarantamaan maailman rauhanomaista tulevaisuutta.

Tässä suhteessa olen optimisti.

Pienellä valtiolla on tässä pahassa maailmassa se haittapuoli, että sen on kyettävä nopeasti mukauttamaan omat olosuhteensa suuren maailman kehitykseen. Olen useassa eri yhteydessä valittanut sitä, että Suomi on niin pieni kansainvälisen kaupan yksikkö, ettei se voi tehdä muuta kuin seurailla niitä valtavirtauksia, jotka antavat leimansa kansainväliselle yhteistyölle. Tässä yhteydessä Suomi on kyennyt menestyksellä käyttämään niitä tekijöitä, joille maamme kehitys on itsenäisyytemme aikana rakentunut.

Suomen on raaka-aineresurssiensa ja energiavarojensa niukkuuden ja kapea-alaisuuden vuoksi pakko osallistua laajalti kansainväliseen työnjakoon, mikäli nykyinen aineellinen elintaso halutaan säilyttää ja vieläpä parantaakin sitä. Niinpä viemme ulkomaille lähes kolmanneksen niistä tavaroista ja palveluksista, joita tuotamme, ja itse käyttämistämme hyödykkeistä olemme tuottaneet jopa sitä suuremman osan. Näin ollen on selvää, että maailman talousjärjestelmä asettaa melkoisia vaatimuksia oman taloudellis-poliittisen järjestelmämme tolminnalle. Nämä vaatimukset lisääntyvät päivä päivältä. Nykyään joudumme jo miltei tuote tuotteelta tutkimaan, millainen on kansainväliseen työnjakoon sopeutuva huomispäivän elinkeinorakenteemme ottaen huomioon välttämättömän tuonnin ja kehittäen mahdollista, toteutumiskelpoista vientiä.

Ulkomaankauppaan perustuva korkea elintasomme ei kestä sitä kuvittelua, että me voisimme nostaa oman kustannustasomme kansainvälisen kustannustason yläpuolelle. Jos kykenemme pitämään kotimaiset kustannukset kurissa, meillä on kaikki edellytykset, ei vain selviytyä, vaan myös jatkuvasti kohottaa toimeentulomme laatua. Uskon tämän käyvän päinsä, vaikka kehityksemme onkin vahvasti sidoksissa koko maailman taloudelliseen, poliittiseen, sosiaaliseen ja sivistykselliseen järjestelmään, johon pystymme vaikuttamaan vain rajoitetusti  - jos ollenkaan.