Janne Keränen

Kajaanin Lehti 12/31.1.1919

Sinä suurena sotatalvena 18 ei Keräsen Janne astellutkaan ensi kertoja kivääri olalla, kuten me muut. Hän oli näet jo nuorra miessä ollut sotaväessä, tarkemmin ei oltu puhein oliko hän ollut kaartissa vai Oulun kasarmilla, "joka on rakennettu paikalle parahalle", kuten laulussa sanotaan. Näin ollen oli Jannella kokemusta monin verroin enempi, mitä sotilaan velvollisuuksiin ja tehtäviin tulee, kuin meillä maitoparroilla.

Mutta aika ei ollut enää sama kuin ennen eivätkä temput sotaväessäkään olleet samanlaisia kuin ennen. Komentokieli oli suomi, jonka jokainen ymmärsi, kivääri vietiin olalle niin monessa tempussa, ettei tahtonut muistissa pysyä, ja kaihoten muistelikin Janne uutta tapaa opetellessaan, että helpommin se sujahti silloin olalle kun vielä komennettiin "napletsoo". Oudolta tuntui sotilaan elämä entiseen verraten. Vain silloin kun Mikkelissä ollessa ruoalle mennessä ja tappeluun lähtiessä komppania kajahutti komiasti laulun Lauletaanpa me nuoret pojat tämän kylän kunniaksi tunnusti Janne vanhojen muistojen elpyvän. Vaikka olivathan nuo muutelleet jo laulun sanojakin, nyt laulettiin Kajaanin kasarmista Oulun sijasta ja yhden säkeistön alku kuului: "Kajaanin poikain käsivarteen on K-Sissi-ärrä lyöty", jota ei entisessä ollut. Muuten tuttu laulu ja sävel.

Janne oli Puolangalta kotoisin, ikämies jo, ehkä vanhin rintamalla olleista sisseistämme Kurikaisen jälkeen. Kokoa hänellä oli kotitarpeiksi, kolmikyynäräisestä hän hyvinkin kävi. Vartalo oli pysynyt vielä jokseenkin suorana. Toinen silmä tosin oli jo kadottanut näkökykynsä, mutta viereinen sitä vastoin kahta terävämpi. Ampumaan tarkasti, siihen oli Janne mestari. Ikänsä metsästänyt ja nyt kiväärin saatuaan ja sen tavat opittuaan hän olisi voinut huoletta ryhtyä kilpasille kenen kanssa tahansa. Ja ken hänet näki jo Kajaanissa ennen rintamalle lähtöään näyttävän taitoaan, se voi todistaa sen yleisen kiitosmaininnan, että Kajaanin sissit ovat erinomaisen tarkkoja ampumaan.

Luonteeltaan oli Janne tasainen ja hätäilemätön, itseensä sulkeutuva väärentämätön suomalaisen perikuva. Puheessaan hän oli harvasanainen, majapaikoissakin pysytteli paremmin yksikseen. Hän oli tyytyväinen aina, ei hän nurissut asunto-olojen kurjuutta, ei ruoan vähyyttä ja huonoutta eikä mitään, joka tahtoi muita sapettaa. Hän tyytyi alistuvaisesti kaikkeen, arveli kai, että ken rillinkiin on ryhtynyt, hän sen myös kestäköön.

Kertaakaan ei Janne pitänyt erikoista kiirettä. Kun häntä yöllä vahtiin herätettiin ja hoputettiin, kömpi hän verkalleen ylös, kokosi vilttinsä kaikessa rauhassa ja puki hiljalleen päällensä kuin ei mihinkään kiirettä olisikaan. Ja jos vahtipäällikkö kadotti kärsivällisyytensä ja kiroili moista hitautta sanoen kellon olevan jo kymmentä yli, ei Janne tätäkään ollut huomaavinaan, myhäili vain itsekseen ja koko olemus tuntui sanovan: jo joudutaanhan tässä vähemmälläkin, elä sinä poika turhia hätäile! Kun hän sitten vihdoin oli valmis, meni hän ulos, ja yksitotisena, mutta valppaana vartioi vuoronsa. Eikä hän isosti nurissut, jos seuraava mies viivähteli puolikin tuntia, arveli kai, että sama se on missä senkin ajan on. Arvaa sen, että liikkeet hänellä olivat jäykät ja kulmikkaat, harvoin hän juoksuaskelta otti.

Helmikuun loppupäivinä asuttiin Rantalan talossa Kinnin ja Turkin kylien rajamailla. Ensimmäinen joukkue Sissien I komppaniaa oli saanut huolekseen tämän talon puolustamisen. Paikka olikin tärkeä, se oli äärimmäinen talo Mouhulle käsin, jossa punaiset vielä olivat, ja talvitie kulki tämän kautta Kinnin kylälle, jossa meillä oli muu osa komppaniaa. Rantala oli erillään parin kilometrin päässä likeisimmästä talosta, jossa meikäläisiä oli, ja sen olisi voinut helposti piirittää. Siksi oli vahtiminen sangen tarkkaa; pari kilometriä Mouhulle käsin olivat etuvartiot erään korkean kallion huipulla, ja pihalla oli pari miestä alati valmiina hälyttämään toiset valveille.

Ylen kauan ei vahtimista sentään kestänyt, sillä maaliskuun toisen päivän illalla annettiin joukkueelle määräys varustaa ja sonnustaa itsensä täydelliseen taistelukuntoon, sillä huomisaamuna oli aikomus tapella mitä vihaisimmin ja vallata Mouhu. Yöllä kello yhden aikaan herätettiin pojat ylhäälle ja tuntia myöhemmin vetivät hevoset heitä kohti Mouhua. Ensimmäinen joukkue, johtajana Erkki Strömberg-Rönspotti, oli määrätty etujoukoksi.

Olimme Keräsen Jannen kanssa samassa ryhmässä, viidennessä. Kun sitten saavuttiin lähelle Mouhua, komennettiin kolmas ja viides ryhmä etenemään aamuhämyssä eräälle kukkulalle vastapäätä Nuolniemen kylää, pitämään huolta, etteivät sieltä punikit pääsisi hyökkäämään pääjoukkojemme sivustaan. Tarkoitus nimittäin oli hyökätä suoraan pysäkille, mutta kohtalo ohjasikin toisin taistelun kulun käymään, ehkäpä onneksemme.

Aamu oli vielä sangen pimeä, kun lähdimme kohti päämääräämme, aukeaman takana näkyvää kukkulaa. Osa viidennestä ryhmästä erotettiin vielä erityiseksi etujoukoksi, joka kulki satasen metriä muiden edellä. Janne sekä allekirjoittanut Saarron Jukan kanssa muodostivat tämän etujoukon. Kuljettiin alussa suksilla, mutta lopussa tuli niin jumalaton mäki eteen, ettei tahtonut päästä ylös millään keinoin. Sukset käsissä kavuttiin ja kavuttiin ja vihdoin oltiin mäen päällä. Oli siinä pyykissä Jannekin väsähtänyt, istahti kivelle ja pyyhki otsaltaan hikeä. Odotellessa hän aikoi panna piipun palamaan, mutta onneksi huomasimme yrityksen ajoissa ja saimme estetyksi. Yö oli näet vielä pimeä ja vihollinen saattoi olla kuinka likellä tahansa.

Päävoimatkin, kymmenkunta miestä, tulivat kohta paikalle. Kun kukin oli löytänyt ketjupaikkansa, huomasivat kylän näkyvissä olevat pojat, kuinka punaiset kokosivat joukkojaan: talosta taloon he kuljettivat tulisoihtua, ja kun vihdoin kaikki olivat koolla, he lähtivät hiihtäen ja jalkaisin kohti Kinniä, siis meitä vastaan, suuresti elämöiden ja meluten. Meille oli annettu kiivas määräys, ettemme saaneet aloittaa tulta, ja vaikka mieli teki ampua joukkoon, ei lupa ollut. Kun vihdoin päävoimamme, jotka onneksi odottivat aukeaman takana, alkoivat kuularuisku- ja kivääritulella pyyhkiä avoimella kentällä olevia punaisia, aloitimme mekin ammunnan ja se oli tosi tuima.

Nyt olimme suoraan sanoen saarroksissa. Olimme joutuneet aivan erillemme joukoistamme, punaiset olivat päävoimiemme ja meidän välillä, kun taas toisella puolen oli Mouhun pysäkki, joka tiettävästi oli punaisten hallussa. Lisäksi oli epätietoista, pysyttelivätkö päävoimamme paikoillaan aukeaman toisella puolen vai olivatko he pakotetut perääntymään. Koska tilanne oli näin epätietoinen, vetäydyimme ympyrään aivan kukkulan laelle, ja aikomuksemme oli puolustaa paikkaa viimeiseen mieheen, olipa sitten vihollinen tulossa miltä puolelta tahansa.

Päivä oli jo valjennut ja juurevana istui Janne ampumahaudassaan, kasvoilla levollinen tyyni ilme ja silmä tiukasti tähystäen joka suunnalle. Välistä hän kohotti pyssyn poskelleen ja lähetti kuulan sinnepäin, missä punaiset pahimmin huutelivat.

Kotvan oltuamme näissä asemissamme ja huomattuamme, etteivät punikit kai aikoneetkaan tänne, lähdimme hyökkäämään alemmas. Meitä oli etunenässä joukko kaupungin poikia, mutta itsepintaisesti seurasi Janne jäljestä niin kiireesti kun hitaudeltaan pääsi. Edettyämme aivan kukkulan liepeille, juuri siihen, mistä enää vain viitisenkymmentä metriä erotti meidät punaisten äänistä, pysähdyimme vihdoin, vaikka Lehikoinen ehdottikin kiivaasti, että mentäisiin tuonne alas, toisin sanoen punaisten sekaan. Tähän laitoimme hyvät ampumahaudat ja ryhdyimme laukomaan aseitamme.

Nyt kai huomasivat punikit läsnäolomme, he kohdistivat jumalattoman ankaran kivääritulen meihin. Samalla he koettivat kiivetä kukkulallemme, mutta mykistyivät ennen kuin pääsivät. Miehiä vilisi noin 50 metrin päässä ja silmä kovana ja pyssynpiippu kuumana ammuimme. Tällaista kesti sitten monta tuntia. Me saimme apuväkeä vihdoin, mutta punaiset saivat kuularuiskun muutaman talon pihalle, josta yhtenään paahtoivat kukkulalle. Sattuu se pienemmässäkin kuulasateessa joskus, eivätkä tässäkään kaikki säilyneet. Kuolemanhaavaa ei kukaan sentään saanut, mutta lievempiä useakin.

Huvittavin sotilas oli Keräsen Janne. Hän oli nähnyt hyväksi ottaa suojakseen nyrkinkokoisen kiven, jonka takana hän oli polvillaan. Yläruumis vyötäisille saakka oli aivan suojaton, siinä hän järkkymättä oleili, ei säikkynyt vaikka kuulat sihisivät kuin kissat joka paikassa ympärillä, poksahtelivat puihin ja halkoivat oksia. Hän tähysti vain tiukasti eteensä, ampui harvakseen, mutta sitä hartaammin. Toisinaan sentään hänellä näytti olevan vallan kiire, miehiä kai puikki tiheään edessä.

Mutta yhtäkkiä huomasimme, että Janne oli lopettanut ampumisen. Kiväärinsä hän oli pannut kiveä vasten pystyyn, itse hän oli entisessä asennossaan, tiukasti eteensä tähystäen. Kuulia tuli kuin turkin hihasta, mutta kuurona niiden epämiellyttävälle sihinälle pysyi Janne avoimessa asennossaan. Kysyimme häneltä miksi hän ei ammu, mutta ensi kerralla ei hän kuullut mitään, melu oli siksi korvia huumaava. Kun vihdoin saimme äänemme kuuluviin, vastasi hän, että patruunat ovat loppuneet. Heitimme hänelle niitä kolmisenkymmentä, hän ampui ne ja taas pani kiväärinsä pois, mutta ei pyytänyt lisää, vaan pani tupakaksi. Vaikka kuularuiskunkin suihku viuhui aivan pään päällä, ei Janne ollut tietoinaankaan, näytti kuin hän istuisi kotimökkinsä pöydän päässä ja veteli sauhuja rakkaasta piipustaan. Viskasimme taas patruunia ja hän ryhtyi ampumaan.

Mutta aivan kohta tuli sana, että meidän piti poistua kukkulalta pääjoukkojen luo, pelättiin näet nyt vasta, että joutuisimme saarroksiin yksinäiselle kukkulallemme. Lähdimme vähin erin kulkemaan poispäin ja sanoimme Jannellekin, että nyt on meidän lähdettävä pois. Hän ei näyttänyt pitävän hoppua, huusi vain, että kylläpähän tullaan. Me olimme jo kukkulan alla ja ampuilimme kohti punikkeja, joiden asemat olivat hiukan oikealla pitkin rinnettä, kun Jannekin kerkesi siihen. Joku muisti silloin, että eräältä haavoittuneelta jäi kivääri kukkulalle.

No, ei sitä sinne jätetä, tuumi Janne, palasi takaisin mistä oli tullutkin ja haki kiväärin. Olimme kulkeneet poispäin punaisista ja olimme jo mikä ryömimällä ojan pohjaa mikä juoksemalla kulkeneet tulisessa kuulasateessa yli aukeaman, jonka yhdellä puolen olivat punaiset ja toisella meikäläisten päävoimat, kun taas kukkula, jolla olimme olleet, jäi punaisten selän taa tai aivan sivulle. Olimme muut jo tulleet tuon surmanvyöhykkeen poikki, kun vihdoin Janne tuli toiselle puolen kahta kivääriä raahustaen. Hän ryhtyi kävelemään aukean poikki, mutta sai jumalattoman kuulasateen sivultaan. Pojat neuvoivat häntä kulkemaan mahallaan, hän totteli ja ryömi puoliväliin aukeamaa, kunnes kimposi yhtäkkiä pystyyn ja lähti juosta hölkkimään kohti meitä. Tapattaa se itsensä, tuumivat pojat, mutta ehjänä tuli Janne suojaan.

Tappelu loppui, meidän täytyi perääntyä tai vapaaehtoisesti peräännyimme vielä hiukan. Janne oli meidän muiden mukana.

Sittemmin en häntä enää monesti muista nähneeni. Mouhulla hän sentään istui ampumahaudassaan vakavana kovassakin kranaattitulessa, mutta sitten hän sairastui ja makasi sairaalassa lopputalven. Keväällä ja kesällä hän ei enää ollut joukossamme ja parasta olikin. Silloin näet äkseerattiin kivääritemppuja ja pidettiin marssiharjoituksia. Janne oli marssinsa marssinut, hän oli enää vain taistelussa mies paikallaan, mies, joka ei hätäillyt.

Känä