Eräs karu kirje.

Vaalien edusviikolla näytti lehdistö jakaantuneen kahteen päälinjaan: kommunistit ja muut. Muiden lehtien kommunismin vastaisessa kirjoittelussa oli myöskin kaksi päälinjaa: porvarilehdissä oli tunnepitoista paisuttelua, kun taas sosiaalidemokraatit pysyttelivät asiatietojen ja kovien kokemusten karulla maaperällä. Heihin lukeutuu nykyään myöskin entinen kommunisti ja Kominternin korkea jäsen Arvo Tuominen, jonka kirjoitukset ovat olleet erikoisen mielenkiintoisia selkeän esitystapansa ja vakuuttavien asiatietojensa vuoksi. Lainaamme hänen kirjettään `entisille tovereilleen Pohjolassa`, jonka eräs lukija on meille lähettänyt.

"Te, tämän piirin vanhemman polven työläiset ja pienviljelijät, muistatte, kuinka minä yli 20 vuoden ajan julistin teille kommunismin oppia, todistelin, että se on ainoa aate ja liike, jonka avulla tehokkaasti voidaan ajaa vähäväkisen kansan asiaa. Julistin sitä pelottomasti Sosialistisen Työväenpuolueen, Suomen Ammattijärjestön ja SKP:n sihteerinä, milloin puhujalavoilta, milloin sanomalehdissä, milloin syytettynä tuomioistuimen edessä, jopa vankilan muurien takaakin. Uskoin vakavasti olleeni oikealla asialla ja uskalsin myös panna vaaralle alttiiksi henkilökohtaisen vapauteni.

Vapauduttuani vankilasta 1933 jouduin työskentelemään maailman kommunismin päämajassa Kominternissa usean vuoden ajan sen korkeimpaan johtoon kuuluvana. Tällöin vasta minulle tuli tilaisuus tosiasioiden valossa nähdä, mitenkä se kommunismin kaunis aate, jota me täällä Suomessa julistamme, on jyrkässä ristiriidassa käytännöllisessä elämässä toteutetun kommunismin kanssa. Kominternin puhemiehistö antoi vähän väliä komeita julkilausumia, joita lähetettiin Suomeenkin ja joissa ylistettiin kommunismin ihanuutta. Niitten julistusten alla komeili minunkin nimeni yhdessä sellaisten tunnettujen kommunistijohtajain kanssa kuin Dimitrov, Pieck, Manuilski, Togliatti, Gottwald, Thorez ym.

Samanaikaisesti kun näitä julistuksia levitettiin koko maailmalle, jouduin SKP:n pääsihteerinä ja Kominternin puhemiehistön jäsenenä tarkastus- ja selostusmatkoille ympäri kommunistista valtakuntaa. Näin tulin mm. Syvärin voimalaitostyömaalle, missä oli lähes kaksituhatta suomalaista kommunistista työläistä, pääasiassa vv. 1930-32 Suomesta paenneita nälkäpakolaisia. He olivat kaikki pakkotyöläisiä, jotka asuivat korkeiden piikkilanka-aitojen ympäröimissä kurjissa kasarmeissa. Pakkotyönormit olivat ylettömän raskaat ja palkka niin pieni, että se tuskin riitti leipään, jota sitäkään ei ollut riittävästi saatavissa. Kulkutaudit raivosivat ja kuolleisuus oli tavattoman suuri.

Täällä tuli luokseni kymmeniä vanhoja tuttaviani, toiset entisiä vankitovereitani, toiset puolue- tai ammattiyhdistystovereitani, jotka kaikki olivat olleet Suomessa mitä parhaimpia ja luotettavimpia kommunisteja. Kertoivat lyhyesti kammottavan tarinansa: Kaikki olivat kulkeneet keskitysleiristä keskitysleirille, keneltä oli kuollut lapsi tai kaksi, keneltä vaimo, kuka oli saanut keuhkotaudin, kuka kylmissä kasarmeissa ankaran reumatismin, kuka aliravitsemuksesta keripukin jne. Katkeruus ja pohjaton pettymys näkyi jokaisen silmistä ja ironisesti he kysyivät: Tämäkö on nyt se ihanneyhteiskunta, se sosialistinen työväenvalta, josta me sinun kanssasi Tammisaaren pakkolassa haaveilimme?

Kuljin ympäri Karjalaa monilla metsätyöpunkteilla ja tapasin tuhatmäärin Suomesta tulleita työläisiä. Pistäydyin Kemin vankileirillä ja Solovetskin kuolemansaarilla. Kaikkialla oli vastassani nuo nälkäiset, katkeruuden kovettamat pakkotyöläisvangin kasvot. Kaikkialla toistui tuo sama kysely: Tämäkö on työväen valtaa? Koetin puhua heille, koetin selittää, että ehkä heidän kohdallaan oli tapahtunut erehdys, ehkä myöhemmin olot paranevat, mutta vastassani oli joka tilaisuudessa jäätävä ivan hymy: Puhu sinä vaan.

Palasin näiltä matkoiltani Moskovaan joka kerta yhä järkyttyneempänä ja koetin puhua näiden tuhansien ja taas tuhansien tovereiden kohtalosta korkeille kommunistisille viranomaisille. Luvattiin ottaa selvää ja puuttua asiaan, mutta näiden onnettomien asema huononi viikko viikolta. Vv. 1936-37 alkoi sitten tulla hätähuutokirjeitä niiltä harvoilta, jotka siihen saakka olivat saaneet olla vapaalla jalalla. Ensimmäiset hätähuudot sain pohjoisten vaalipiirien entisiltä kansanedustajilta Antti Nahkalalta, Siina Urpilaiselta, Emil Tabellilta, Kyhälältä, ja Saveniukselta. Samanlaisen hätähuudon sain samanaikaisesti Sosialistisen Työväenpuolueen entisiltä edustajilta Asser Salolta, Perälältä, Virralta, Latvalta, Halenilta, Kalliolta, Ikoselta, Pulkkiselta, Hilda Hannuselta ym. Heidät oli erotettu puolueesta, ja he tiesivät, että seuraava askel olisi heidän vangitsemisensa. Vointini mukaan koetin ponnistella heidän vapauttamisekseen, mutta turhaan. Kaikki heidät vangittiin, eikä heistä sen jälkeen ole mitään kuulunut. Saman kohtalon saivat vähän myöhemmin kokea O.W. Kuusista lukuunottamatta kaikki SKP:n perustajat ja sen johdon siihenastiset jäsenet, joukossa sellaisia nimiä kuin Gylling, Manner, Rovio, Lepistö, Lehtinen, Haapalainen, Lumivuokko, Lehtosaari ja kymmenet muut. Samanaikaisesti kun nämä järkytykset seurasivat toinen toistaan, tuli tieto, että kommunismin korkein johto oli liittoutunut ihmiskunnan pahimman vihollisen, Hitlerin kanssa ja tuki sen aloittamaa maailmansotaa. Uskoni kommunismiin työväen asian ajajana oli noin saanut iskun toisensa jälkeen, ja lopuksi tuo liitto Hitlerin kanssa oli maljassani viimeinen pisara.

Olin tullut vakuuttuneeksi, että Suomen ja monen muun pienen kansan kommunistista puoluetta käytetään vain suurvaltain välisessä kylmässä ja raa`assa pelissä pelinappulana. Samalla olin tullut vakuuttuneeksi myöskin siitä, että kommunistien tähän mennessä luoma yhteiskuntajärjestys, se järjestelmä, joka ulkomailta on tuhonnut Suomen kommunistisen liikkeen kaikkein parhaimmat ja luotettavimmat johtajat ja kannattajat, ei voi soveltua Suomen työläisille Suomessakaan. En ainakaan minä voi sitä kaiken tapahtuneen jälkeen kenellekään suosittaa. Ja kuinka sinäkään, tämän kirjeen lukija, voit kuvitella menestyväsi järjestelmässä, missä nuo kaikkein parhaimmat toverisi eivät menestyneet.

Kaiken ylläkuvatun paikan päällä nähtyäni ja koettuani olin perusteellisesti pettynyt ja järkyttynyt. Minulle henkilökohtaisesti helpoin tie olisi ollut hiljalleen vetäytyä syrjään ja vaieta kaikesta kokemastani ja näkemästäni, niin kuin ovat tehneet lukemattomat kommunismin suhteen pettyneet. Minun käsitykseni on kuitenkin, että ihminen, joka kaiken tämän tuntee ja tietää, niin kuin minä tiedän, mutta kuitenkin siitä vaikenee, on epärehellinen, pelkuri raukka, joka ei uskalla sanoa totuutta. Siksi haluan selostaa teille asian sellaisena, kuin sen olen nähnyt ja kokenut.

SKP:n nykyiset johtajat ovat sanoneet ja tulevat sanomaan, että minä olen luopio, provokaattori, joka vain parjaan kommunismia. Mutta kysykää te heiltä, miksi myöskin teidän erinomaisen hyvin rehellisiksi työläisiksi tuntemanne entiset edellä mainitut kansanedustajanne on julistettu luopioiksi, vangittu ja karkoitettu. Miksi kaikki SKP:n entiset johtajat ja tuhannet ja taas tuhannet Suomesta Venäjälle siirtyneet on julistettu luopioiksi ja pettureiksi niin perusteellisesti, että jäljelle on jäänyt vain joku hämäräperäinen henkilö, joista te ennen vuotta 1944 ette olleet kuulleet juuri puhuttavankaan, ennen kuin vasta sitten, kun Komintern lähetti heidät Suomeen jonkinlaisiksi jäljellejääneiksi mallikappaleiksi. Kysykää, mikä oli noiden tuhoutuneiden tunnettujen kommunistien rikos? Sosialismia pitäisi rakennettaman juuri ihmisten hyvinvointia varten eikä niiden tuhoksi. Ei tässä luetelluille entisille kansanedustajille ja niille 18.000:lle Suomesta v. 1918-31 siirtyneille kommunistisille työläisille, jotka viruvat keskitysleireillä, ole mitään iloa selityksestä, että valta on tässä maassa työläisillä ja että heidän vanginvartijoitaan sanotaan kommunisteiksi. Heille on vapaus ja elämä kaikki kaikessa. Mutta kysyttepä kuinka monta kertaa tahansa, niin rehellistä, suoraa vastausta ette tule saamaan. Sitä eivät SKP:n johtajat uskalla antaa.

Yhtäjaksoisesti 25 vuoden ajan oli NL:ssa salaisen poliisin päällikkyys sellaisten rikollisina ammuttujen mahtimiesten kuin Jagodan, Jeshovin ja Berijan käsissä. Näitten ihmisten mielivallan uhreiksi ovat joutuneet miljoonat kansalaiset, eikä kommunistinen järjestelmä ole voinut heidän vapauttaan ja henkeään turvata. Juuri nämä miehet johtivat myöskin edellä mainittujen suomalaisten kommunistien tuhoamista. Neuvostoliiton nykyistä hallitusta ei voi niistä syyttää. Kysymys on kommunistisesta järjestelmästä yleensä. Sama järjestelmä toteutettuna ns. kansandemokratioissa on johtanut samanlaisiin tuloksiin. Huomattava johtaja toisensa jälkeen paljastuu niissäkin rikolliseksi, kuten Tshekkoslovakian, Unkarin, Bulgarian, Puolan, Romanian, Albanian ja Itä-Saksan tuholaisjutut osoittavat."