27.11.1962 Helsingissä

LOISKIEHUNTA

Puolueettomuuspolitiikkamme päämäärä on jokaiselle selvä: maamme itsenäisyyden ja rauhan säilyttäminen. Tavoitteen saavuttamiseksi pyrimme hankkimaan luottamusta puolueettomuuspolitiikkaamme. Se on ollut vaikea ja monitahoinen tehtävä. Tällä erää näyttää, että olemme siinä onnistuneet. Kun minulla viime kuussa Neuvostoliittoon tekemälläni lomamatkalla oli tilaisuus keskustella pääministeri Hrustsevin kanssa, saatoin todeta, että Suomen ja Neuvostoliiton suhteet ovat erittäin hyvät ja että Neuvostoliiton valtiollinen johto luottaa Suomeen. Pian tämän jälkeen Ranskaan tekemäni valtiovierailun aikana käydyissä keskusteluissa presidentti de Gaulle toi julki ymmärtämyksensä Suomen puolueettomuuspolitiikkaa kohtaan, ja sama ymmärtämys kuvastui myös Ranskan julkisen sanan vierailulle osoittamasta huomiosta. Kun muistetaan, että Englannin ja Yhdysvaltain hallitukset jo viime vuonna ilmaisivat samanlaista ymmärtämystä pyrkimyksiämme kohtaan, voidaan todeta Suomen puolueettomuuspolitiikan saavuttaneen sekä idän että lännen suurvaltojen tunnustuksen.

Ne viralliset lausunnot ja tiedonannot, joihin nämä tunnustukset sisältyvät, eivät ole mitään korupuheita. Ne itse asiassa määrittelevät mainitsemieni suurvaltain suhtautumistavan Suomea koskeviin kysymyksiin. Niillä on siten välitön vaikutus ulkoasioittemme hoitamiseen, mikä on voitu käytännössä todeta.

Tätä ulkovaltain luottamusta ei kuitenkaan voi koskaan pitää lopullisesti saavutettuna. Sitä on varjeltava jatkuvalla, jokapäiväisellä työllä. Tässä työssä on syytä ottaa huomioon oman historiamme opetukset.

Suomi pyrki jo 1930-luvulla ja nimenomaan sen loppupuoliskolla noudattamaan puolueettomuuspolitiikkaa, kuten sodan jälkeinen historiankirjoitus on esittänyt. Miksi silloin epäonnistuimme?

En yritäkään kuvata niitä moninaisia syitä, jotka tähän johtivat. Lopputulos kaikesta oli, että se maa, jonka luottamuksesta puolueettomuusharrastustemme onnistuminen riippui, nimittäin Neuvostoliitto, ei uskonut vilpittömyyteemme. Se ei luottanut valtionjohtomme vakuutuksiin, koska voimakas mielipide maassa avoimesti vastusti puolueettomuuslinjaa. Ruotsinkielinen sanomalehtimies Ragnar Ölander kirjoitti sodan jälkeen, että laajat piirit "olivat tehneet itsensä sellaisten käsitysten tulkiksi, jotka vaikeuttivat todellisen parannuksen aikaansaamista Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa". Muistan varoittaneeni v. 1937 ylioppilasnuorisoa ulkovaltoihin kohdistuvista uhkailuista ja ylisanoista: "Kiihkomielisyys ja sokeus sisäisissä asioissa tuo tavallisesti haittaa ainoastaan sille, joka siihen lankeaa. Mutta kansainvälisissä suhteissa sellaisesta saattaa koitua vakava vaara koko valtakunnalle."

Kun tarkastelemme olosuhteita, joissa jouduimme talvisotaan, on mahdotonta sanoa, olisiko toisenlainen menettely syksyn 1939 neuvotteluissa pelastanut meidät, mikä oli Paasikiven käsitys. Mutta se on varmaa, että jos Suomen puolueettomuuspolitiikka olisi 1930-luvulla nauttinut Neuvostoliiton luottamusta, olisi ollut paremmat edellytykset päästä noissa neuvotteluissa molempien maiden turvallisuudentarvetta tyydyttävään yhteisymmärrykseen.

Tällainen spekulointi tapahtumattomien tapahtumien tiimoilta ei tietenkään ole mielekästä muuten kuin sen vuoksi, että sen avulla voidaan yrittää välttyä onnettomuuksien uusiutumiselta. Se opetus 1930-luvun politiikastamme on joka tapauksessa saatavissa, että sitä luottamusta, jota puolueettomuuspolitiikka onnistuakseen tarvitsee, ei kyetä saavuttamaan yksinomaan valtionjohdon vakuutteluilla, vaikka ne olisivat täysin vilpittömiä, ellei kansalaismielipide tue virallista politiikkaa.

Kun tarkastellaan puolueettomuuspolitiikan yleiselle mielipiteelle asettamia vaatimuksia, on aluksi syytä huomauttaa, että puolueettomuus ei tietenkään ulotu ideologiselle alalle: puolueettomuutemme ei merkitse sitä, että olisi luovuttava puolustamasta demokratiaamme. Tämä sama ajatus on tullut esille monessa suomalais-neuvostoliittolaisessa kommunikeassa, esimerkiksi 30. 5. 1958: "Kummassakin maassa on saavutettujen suotuisain kokemusten nojalla voitu vakuuttautua siitä, että Suomi ja Neuvostoliitto, niiden poliittisten, taloudellisten ja yhteiskunnallisten järjestelmien erilaisuudesta huolimatta voivat sangen hyvin elää rinnatusten, asiallisessa ja molemminpuolisesti edullisessa vuorovaikutuksessa sekä hyvässä, keskinäiseen arvonantoon perustuvassa sovussa." Kirjoitin v. 1952: Meidän on Neuvostoliittoon kohdistuvaa ystävyyspolitiikkaa harjoittaessamme "pysyttävä hyvinä suomalaisina patriootteina, jotka loukkaamatta Neuvostoliittoa pidämme kiinni oman maamme asioista ja eduista". Tähän haluan lisätä, että tämän kysymyksen ei pitäisi ketään estää antamasta tukeaan viralliselle ulkopolitiikallemme.

Viime kesänä Helsingissä järjestettyjä nuorisofestivaaleja jouduin ensi kädessä tarkastelemaan Suomen puolueettomuuspolitiikan kannalta.

Kun tuli tiedoksi suunnitelma nuorisofestivaalien toimeenpanemisesta Helsingissä, toivoin, että sitä ei toteutettaisi. En toivonut sitä sen vuoksi, että niiden järjestäminen Suomessa olisi loukkaus puolueettomuuttamme vastaan. Jos hallitus olisi ilmoittanut kieltävänsä viisumit festivaaleihin pyrkijöiltä, se päinvastoin olisi ollut loukkaus puolueettomuuspolitiikkaamme vastaan. Mutta pelkäsin, että nuorisofestivaalien vuoksi syntyy maallemme vahingollista propagandaa ulkomailla ja ristiriitoja sekä järjestyshäiriöitä kotimaassa. Ehkä hieman kaukaa haetun esimerkin ottaakseni pelkäsin, että meidän maaperällämme tullaan koettelemaan kylmän sodan ideologisia uusia aseita, kuten suurvallat kokeilivat Espanjassa sisällissodan aikana uusia sota-aseitaan. Mutta kun nuorisofestivaalit oli hallituksen viisaan varovaiseen muotoon laaditusta estelevästä kannanotosta huolimatta päätetty pitää Helsingissä, jäi tehtäväksemme ottaa vieraat vastaan niin kuin hyvä isäntä tekee ja varustautua estämään mahdolliset järjestyshäiriöt. Häpeäksemme koitui, että ikäviä järjestyshäiriöitä sattui. Niiden, jotka etukäteen vakuuttivat, että "oman nuorisomme järjestyksessä pitämiseksi ei poliisivoimia tarvita", olisi pitänyt heti ensimmäisen hulinaillan jälkeen julkisuudessa vaatia ja vedota, että ulkomaisten vieraiden kivittäminen on lopetettava.

Festivaalien vuoksi kasvatettu hysteria synnytti nämä valitettavat järjestyshäiriöt. Arvatenkin pääasiassa sama syy antoi aiheen eräille Suomen ylioppilas- ja nuorisojärjestöille kieltäytyä ottamasta osaa festivaalien aikana järjestettyyn Suomen ja Neuvostoliiton nuorison ystävyyspäivään, vaikka tasavallan presidentti toimi sen suojelijana. Kuinka paljon kielteinen päätös johtui haluttomuudesta olla yhteistyössä "savijaloilla seisovan jättiläisen kanssa" - Suomen nuorisojärjestöjen edustajiston puheenjohtajan virallisessa kokouksessa käyttämää sanontaa lainatakseni - sitä en voi arvioida, mutta lopputulos oli kiviriippa puolueettomuuspolitiikkamme kannettavaksi.

Nuorisofestivaaleihin olen tässä kiinnittänyt niin laajasti huomiota, koska havaitsin, että niiden aikana eräät suomalaiset piirit halusivat viedä oman demokratiamme puolustamisen kylmän sodan rintamalinjoille, so. kansainvälinen antikommunismi asetettiin Suomen puolueettomuuspolitiikan edelle. Niillä suomalaisilla, olivatpa ne yksityishenkilöitä tai järjestöjä, jotka näin menettelevät, ei ole rakentavaa osaa suomalaisessa valtioelämässä. Puolueettomuuslinjamme ylläpitäminen itsenäisyytemme ja rauhamme turvana on tavoite, jonka rinnalla muiden harrastusten on väistyttävä. Se velvoittaa jokaista, joka sitä vakuuttaa kannattavansa, itse noudattamaan puolueettomuutta kansainväliseen politiikkaan liittyvissä kannanotoissa.

Tätä velvoitusta ei kaikissa piireissä tahdota tuntea. Siinä suhteessa näyttää rikotun puolella niin kuin toisellakin. Niiden vastapainona, jotka hoitelevat vain itäisiä suhteita, on toisia, jotka katsovat, että läntisen myötämielen ylläpitämiseksi on hyväksyttävä kaikki, mikä lännessä on päätetty. "Kumpikaan yksipuolisuus ei ole puolueettomuuden eikä suomalaisuuden mukaista", kuten eräs kirjoittaja lausuu. Puolueettomuuspolitiikan tueksi tarvitaan tasapuolista, asiallista kansalaismielipidettä.

Puolueettomuus edellyttää vilpittömyyttä ja luottamusta. "Kaikki suomalaiset ovat Paasikiven linjalla" on merkityksetön vakuuttelu poliittisen todellisuuden kannalta, vaikka sen tekisi kuinka usein, jolleivät kaikki yhteiskunnassa vaikuttavat voimat käytännössä vilpittömästi työskentele tämän vakuuttelun mukaisesti.

Tässä suhteessa meitä rasittaa tietty kaksinaamaisuus. Toivottavasti se ei ole niin yleistä kuin peittelemätöntä. Pelkään kuitenkin pahoin, että jossakin määrin edustavana on pakko pitää sitä ilmaisua, jonka huomattava keskipolven kirjallisuuskriitikko esitti tänä syksynä. Hän kirjoitti: "Myös se valhe, joka tympäisevällä tavalla vallitsee nyky-Suomea, ja jota sanotaan ulkopolitiikaksi, on niin ilmeisesti yhteiskuntamme aikaisempien valheiden heijastus- ja seurausilmiö, ettei siitä kannata edes keskustella." Tai lainatakseni erästä nimeltä mainitsematonta suomalaista kertojaa: "Meidän poliitikkomme osaavat hyvin nuorallatanssimisen. Mutta kun nuora loppuu, alkaa toinen tanssi."

Voidaan ehkä ajatella, että olen tässä maininnut poikkeuksellisia ääri-ilmiöitä, joilla ei ole ulkopoliittista merkitystä. Mutta kun jotkut poliitikkomme erehtyvät samansuuntaisiin lausuntoihin, en kuitenkaan usko liioittelevani niiden vahingollista vaikutusta.

Haluaisin selventää, mitä tarkoitan, ottamalla esimerkin atomifysiikasta. Suurienergisten hiukkasten tutkimisessa on käytetty amerikkalaisen Glaserin keksimää nestemäistä vetyä sisältävää matalien lämpötilojen kuplakammiota, jossa nesteen lämpötilan tulee pysyä vakiona n. 0,1§:n tarkkuudella koko kammiossa -253§ C:n alapuolella. Pintojen karkeus, lämmönvuodot, liitoskohtien särmät yms. varsin vähäiset seikat aiheuttavat kammionesteen rajapinnoille ilmiön, jota kutsutaan loiskiehumiseksi. Tämä loiskiehuminen haittaa kokeita ja voi ne kokonaan turmella.

Puolueettomuuspolitiikkaamme haittaa myös ulkopoliittinen loiskiehuminen, joka aiheutuu asiallisesti katsoen toisarvoisista syistä, mutta joka voi maailmanpoliittisen liikakuumenemisen aikana johtaa koko puolueettomuuspolitiikkamme epäonnistumiseen sen epäluulon ja epäluottamuksen vuoksi, minkä tuo loiskiehuminen aiheuttaa. Ulkopoliittisen asemamme ymmärtämättömyyden ohella sen syitä ovat viha tai nurjamielisyys, pelko (Paasikivellä oli tapana sanoa, että kuolemanpelon vuoksi ei saa tehdä itsemurhaa) tai `sankarillisuus`, henkilökohtainen katkeruus ja kauna tai sammumaton hyvityksenjano, sisäpoliittinen vastenmielisyys tai pätemisentarve jne. Ne voivat olla henkilökohtaisesti ylitsekäymättömiä syitä, mutta kansakunnan turvallisuuden rinnalla ne ovat toisarvoisia.

Tällaisten ilmiöiden valossa ei ole ihmeteltävää, jos eräissä läntisissä piireissä kuvitellaan, että Suomen ulkopolitiikka on hyvä näytelmä, jossa esittäjät odottavat aikojen muuttumista voidakseen osoittaa oikean karvansa. Mutta jos eräillä tahoilla lännessä uskotaan meillä esitettyihin käsityksiin, että virallinen ulkopolitiikkamme on vain tympäisevä valhe, joutuu kysymään, miksi Neuvostoliitto ei niin uskoisi.

Kaiken sen tuntemuksen perusteella, mikä minulla on Neuvostoliiton valtiomiesten mielipiteistä, voin kuitenkin sanoa, että heidän piirissään luotetaan virallisen Suomen vilpittömyyteen puolueettomuuspolitiikkamme noudattamisessa. Siellä pannaan tietenkin merkille ne teot ja lausunnot, joissa poiketaan puolueettomuuspolitiikkamme linjoilta, mutta virallisen politiikkamme vaikutus on voimakkaampi kuin noiden vastakkaisten mielenilmausten. Myös lännen hallitukset ymmärtävät oikein Suomen aseman ja Suomen ulkopolitiikan eivätkä kuvittele sen olevan suhdannekeinottelua. Loiskiehuminen ei liioin ole mikään sisäinen vaara, sillä puolueettomuuspolitiikkamme on syvästi juurtunut rauhaa ja turvallisuutta kaipaavan kansamme keskuuteen. Se ei kykene horjuttamaan puolueettomuuspolitiikan ympärille kokoontuvaa laajaa yleistä kansalaismielipidettä. Mutta aikana, jolloin vain tunnit ovat erottaneet maailman ydinasein käytävästä sodasta, maallamme ei ole varaa antaa vähäisintäkään aihetta puolueettomuuspyrkimyksiämme koskevien epäluulojen tai väärinkäsitysten syntymiseen ulkomailla.

Tämän puheeni kirjoittamisen kestäessä tuli käsiini Sveitsin ulkoministerin Wahlenin marraskuun 22. päivänä pitämä esitelmä, jossa hän mm. mainitsee, että ulkopolitiikka on taito, jonka hallitseminen edellyttää oman maan sisäpolitiikan perusteellista tuntemusta. "Tämä sääntö koskee Sveitsiä suuremmassa mitassa kuin mitään muuta maata, sillä missään muualla ei sisä- ja ulkopolitiikka ole niin läheisesti yhteydessä toisiinsa kuin juuri Sveitsissä." Sisä- ja ulkopolitiikan välinen vuorovaikutus ilmenee erityisesti yksityisten kansalaisten osallistumisessa julkiseen keskusteluun ulkopoliittisista kysymyksistä. Torjuttuaan ajatuksen, että valtion noudattama puolueettomuus edellyttäisi ideologista puolueettomuutta yksityisen kansalaisen taholta, ja korostettuaan, että sananvapauden tulee vallita myös ulkopoliittisen debatin suhteen, Wahlen toteaa, että sananvapautta harjoitettaessa on kuitenkin otettava huomioon kokonaisuuden etu. Sveitsin eri kansallisuuksien kesken toteutettu rauhanomainen yhteiselämä on niin kallisarvoinen asia, että sen säilyttämiseksi on kyettävä osoittamaan malttia. Sama periaate on tietenkin sovellettavissa myös kansainvälisellä tasolla tapahtuvaan rauhanomaiseen rinnakkaiseloon. Sekin on niin kallisarvoinen etu, että sen säilyttämiseksi on kyettävä mielipiteenilmauksissa osoittamaan malttia.

Pyrkimys pysytellä erossa suurvaltojen välisistä ristiriidoista ei peitä puolueettomuuspolitiikkamme koko sisältöä. Se ei tarkoita eristäytymistä rakentavasta kansainvälisestä yhteistyöstä. Eräs henkilö, joka tuntee perusteellisesti sodan jälkeisen idänpolitiikkamme, lausui kerran: "Ero Paasikiven ja Kekkosen idänpolitiikan välillä on siinä, että Paasikivi sanoi: Suomi ei koskaan tule nostamaan kättään Neuvostoliittoa vastaan, Kekkonen taas tahtoo ojentaa käden Neuvostoliitolle yhteistyötä varten." Ulkonaisesti saattaa näyttää siltä, kuin tässä olisi siemeneksi totta, vaikka tiedän, että Paasikivi ja minä ajattelimme idänpolitiikastamme samalla tavalla. Olosuhteethan olivat toiset Paasikiven aikana. Olen todella sitä mieltä, että luottamusta puolueettomuuspolitiikkaamme voidaan vahvistaa monipuolisen yhteistyön avulla. Olen myös aivan varma siitä, että yhteistyö lännen ja idän kesken on välttämätön edellytys maailmanrauhan säilymiselle. Huomaan Englannin ulkoministerin Homen äskettäin esittäneen saman ajatuksen.

Eräs nuori runoilijamme on ainakin meidän osaltamme iskenyt naulan kantaan tänä syksynä ilmestyneessä aforismikokoelmassaan: "Turvallisuus ei ole aidan panemista vaan oven avaamista."

Kansainvälisen yhteistyön kehittämisessä on YK:lla keskeinen merkitys. Sen piirissä myös Suomella on mahdollisuus työskennellä tämän päämäärän hyväksi. Tässä yhteydessä kannattaa palauttaa mieleen, että siihen aikaan kun odottelimme pääsyä YK:hon ja vielä liittymisvaiheessakin arveltiin meillä varsin yleisesti, että voisi olla parempi jäädä järjestön ulkopuolelle: jäsenyyden pelättiin aiheuttavan Suomelle ulkopoliittisia vaikeuksia. Tällainen suhtautumistapa YK:n jäsenyyteen perustui pessimistiseen käsitykseen mahdollisuuksistamme noudattaa itsenäistä, omien kansallisten etujemme mukaista ulkopolitiikkaa. Eristäytyminen kansainvälisestä yhteistoiminnasta olisi kuitenkin käytännössä ollut mahdotonta; se ei liioin olisi ollut etujemme mukaista. Nyt voimme kuuden vuoden kokemusten perusteella todeta, että jäsenyys YK:ssa ei ole suinkaan heikentänyt ulkopoliittista asemaamme, niin vaikeita poliittisia ongelmia kuin se aika ajoin on meille asettanutkin, vaan on päinvastoin merkittävällä tavalla edistänyt puolueettomuuspolitiikkamme muotoutumista ja vakaantumista maailman tietoisuudessa.

Suomen YK-politiikka rakentuu eräille yleisille periaatteille, joita on johdonmukaisesti sovellettu kannanotoissamme. Ne ovat johdettavissa siitä käsityksestä, jonka olemme omaksuneet YK:n tehtävistä ja mahdollisuuksista. Puheessa, jonka pidin viime vuoden lokakuussa YK:n yleiskokouksessa, sanottiin, että YK:n tulisi toimia lääkärinä pikemmin kuin tuomarina: sen tehtävänä on pyrkiä sovittamaan kansainvälisiä ristiriitoja, lieventämään vastakohtaisuuksia - ei niitä kärjistämään. Maailmassa on epäilemättä riittämiin sellaista, mikä mielestämme on tuomittavaa. Mutta epäkohtia ja vääryyttä vastaan protestoiminen ynnä moraalisten tuomioiden langettaminen johtavat huomion pois pääasiasta - siitä YK:n peruskirjan ydinajatuksesta, että kansainväliset kiistakysymykset on ratkaistava rauhanomaisin keinoin. Tämän ajatuksen toteuttaminen on kaikkien jäsenvaltojen yhteinen intressi, niiden yhteiskunnallisesta rakenteesta ja muista ominaisuuksista ja tavoitteista riippumatta. YK:n ensisijaisena tehtävänä ja tarkoituksena on kaikin keinoin valvoa tätä yhteistä intressiä.

Tämä käsitys YK:n tehtävästä ei tietenkään ole omaperäinen: se nojautuu itse peruskirjaan. Eikä Suomi ole suinkaan ainoa jäsenvaltio, joka pyrkii esiintymisessään YK:ssa sitä soveltamaan. YK:n merkitys kansainvälisten kiistojen sovittelun foorumina on tunnustettu yhä yleisemmin. Meillä ei ole mitään syytä suhtautua arkaillen tai omia mahdollisuuksiamme väheksyen siihen kansainväliseen yhteistoimintaan, joka YK:n piirissä tapahtuu. Sen on päinvastoin katsottava tarjoavan Suomelle tilaisuuden - paitsi oman puolueettomuusasenteensa ilmaisemiseen ja tunnetuksi tekemiseen - toimintaan kaiken sen puolesta, jota pidämme kansainvälisessä elämässä arvokkaana. YK-politiikkamme antaa siten aktiivista ja positiivista sisältöä puolueettomuuslinjallemme.