Suomalaisuuden rintamalta.

Tietysti nuoriso tekee tyhmyyksiä silloin tällöin ja päättömyyksiäkin, mutta niitä arvostellessa - ja tuomitessa, mikäli niin pitkälle joudutaan - tulee alati muistaa, että kaikki tuo on nuorisolle suotu etuoikeus, nyt niinkuin kautta aikojen.

Mutta kypsyneen iän saavuttaneilla kansalaisilla ei enää ole tuota etuoikeutta. Ei valtioneuvos Setälälläkään, jonka surullisen tunnettu radiopuhe yliopistoasiassa voidaan ymmärtää ainoastaan siten, että tuntee itsensä loukatuksi, kun kaikki eivät hänen yksilöllisiä mielipiteitään hyväksy, taikka siten, että hän, vaikka puoli vuosisataa jo erottaa hänet nuoruutensa valoisista päivistä, katsoo yhä (tai kenties vasta nyt) olevansa oikeutettu menettelemään harkitsemattoman nuorukaisen tapaan. Mutta se yleinen paheksuminen, jonka tuo puhe sai suomalaisissa piireissä osakseen, osoittaa kyllin selvästi, että puhe on, sen sävystä huolimatta, otettu täydestä.

Valtioneuvos Setälän puheessa oli kaksi kohtaa, jotka tekivät suorastaan masentavan vaikutuksen. Ensiksikin kahdesti toistettu herjaus, että ne yliopiston professorit, jotka ovat asettuneet yliopiston suomalaistamisen kannalle, ovat tehneet sen joukkojen suosionosoituksia ja kättentaputuksia tavoitellessaan. Toinen murheen kohta oli Setälän kannanotto Ruotsissa esitettävien mielipiteiden varteenottamiseksi. Hän lausui, ettei meidän yliopistokysymyksemme ole koskaan sikäli sisäinen kysymyksemme, jotta meidän ei tulisi ottaa huomioon ruotsinmaalaista käsityskantaa.

Tämä oli selvä osoitus ruotsinmaalaisille: tarttukaa kiinni! Eikä kestänyt montakaan viikkoa, kun maamme lähetystöihin Skandinaviassa kiikutettiin skandinaavisten tiedemiesten adresseja Suomen yliopistoasiassa. Suoritettu kylvö oli kantanut nopeasti hedelmän. Voi arvata, että nyt annetun ulkomaisenkin avun tarkoituksena on varmistaa hallituksen yliopistolakiehdotuksen hyväksytyksi tuleminen, niinkuin tämän edellisessä puheenvuorossamme mainitsemme kotiruotsalaisen näennäisen oppositionkin tarkoituksen olevan.

Täällä kotimaassa keräsivät ruotsalaiset yli 150,000 nimeä adressiin yliopistoasiansa hyväksi. Kuinka paljon siinä on suomalaisia, sitä ei ole vielä laskettu, mutta huoletta voinee sanoa, että 10-15 % siinä on puhtaasti suomalaisten henkilöiden nimiä. Ruotsalaisten metodit näissä asioissa ovat liian veriin syöpyneitä, että he olisivat voineet niistä vapautua. Hyvää valaistusta tässä suhteessa antoi "Suomen Kuvalehden" valokuvaama adressisivu, josta havaitaan, että Pauligin kahvifirman johtaja, konsuli Riska ja hänen kolme suomalaisnimistä palvelijaansa on kirjoittanut nimensä adressiin. Keinoja ei valita, kun ruotsalaisuuden etuoikeudet ovat kysymyksessä, mutta Pauligin kahvin vain pitää levitä suomalaisillekin. Olisi aika jo tehdä johtopäätökset.

Kun ruotsalaiset panevat toimeksi, tahtovat he perinjuurin myllertää maat ja mannut. Niinpä nytkin. He asettuivat skandinaavisten "veri"-veljiensä kanssa yhteyteen ja keskenään suunnittelivat pohjoismaisten tiedemiesten esiintymisen Suomen yliopistoasiassa. Niin tapahtuikin, että miltei samaan aikaan kun ruotsalainen lähetyskunta hartiat kyyryssä kantoi kotimaista adressia valtioneuvoston linnaan, kiikuttivat ruotsalaiset, norjalaiset ja tanskalaiset tiedemiehet omaa aikaansaannostaan Suomen lähetystöihin. Ei voi olla mitään epäilystä, etteikö molemmilla mielenosoituksilla olisi ollut yhteiset juuret.

Mutta ruotsalaiset ovat huonoja psykologeja. He eivät harkitsemattomuudessaan ehdi ajatella sitä, miten suomalainen kansa heidän ylimielisyytensä ottaa vastaan. He eivät jaksa oivaltaa, että jousen liiallinen jännittäminen voi aiheuttaa sen katkeamisen. Tässäkin suurisuuntaiseksi ajatellussa yhteisesiintymisessä heille järki alkoi haastella vasta sitten, kun olivat joutuneet totuuden eteen. Suomalainen kansa periaatteellisia internationalisteja lukuunottamatta tuomitsi yksimielisesti ja jyrkästi ruotsinmaalaisen sekaantumisen Suomen sisäisiin asioihin. Harkitsematon menettely aikaansai suomalaisen mielipiteen ehjän esiintymisen. Se oli täydellinen yllätys juonen suunnittelijoille, jotka oitis alkoivat kieltäytyä ulkomaisen adressipuuhan isyydestä. Mutta kun heille ei ollut moinen kehitysmahdollisuus johtunut puuhassa ollessaan mieleenkään, he eivät olleet liioin osanneet peittää jälkiään, ja ne ovat nyt kaikkien nähtävissä. Vastatkaa tyhmyyteenne, olkaa hyvä!

Tämän kirjoittajalla on tiedemiehistä ylen korkea käsitys, tietenkin ulkomaisistakin ja juuripa skandinaaveista. Mutta iän varttuessa joutuu sananmukaisesti kahlaamaan särkyneiden vanhojen jumalien kappalten ja sirujen seassa. Skandinaavisten yliopistomiesten adressi lohkaisi kosolti rappausta tiedemieskunnioitukselle pystyttämästämme patsaasta. Tuon adressin sisältö oli niin kouraantuntuvan väärille edellytyksille rakennettu, että arvatenkin ainoastaan tiedemiesten paljon ylistetty ennakkoluulottomuus voi puolustaa sen allekirjoittajia, jotka eivät vaivaudu edes päällisin puolin perehtymään niihin asioihin, joista heidän tulee antaa huomiota herättäväksi tarkoitettu tuomio. Kun tuossa adressissa varoitetaan asioita johtamasta siihen, että yhteistyötä Skandinaavian ja Suomen välillä ei vastaisuudessa voitaisi suorittaa ruotsinkielellä, niin on se lisäksi sellainen loukkaus Suomea ja suomen kieltä kohtaan, että sitä ei voi antaa anteeksi. Ellei suomen kieli kelpaa tasavertaisena kielenä pohjoismaisessa yhteistyössä, niin voimme olla siitä yhteistyöstä sivussa. Ja sanoisimmepa vielä enemmän: meidän tulee silloin olla siitä sivussa.

Kuuttatoista kappaletta islantilaista tiedemiestä vain tulee surku. He eivät voineet viedä protestiaan Suomen yliopisto-oloista Suomen lähetystöön, koska Islannissa, vaikka se luetaankin pohjoismaihin, ei ole Suomen lähetystöä. Eikö tämän tapauksen opetus olisi se, että ulkoministeriö kaikinpuolista paisumistaan suunnitellessaan ottaisi huomioon myös Islannin. Ettei niiden kuudentoista tarvitsisi tuntea huonommuuttaan toisten pohjoismaisten tiedemiesten rinnalla, jotka saavat viedä protestinsa suoraan Suomen lähetystöön. Aihetta sellaisiin heiltä ei - herra paratkoon - pidä puuttuman. Siitä ovat takeena suomalaisten kasvava aktiviteetti, jonka nousevaa aurinkoa ei Louhen tavoin voida kivimäkeen vangita, ja ruotsalaisten yltyvä kverulantismi.

Oman lukunsa ansaitsee meidän ulkopolitiikkamme tämänkin asian kohdalla. Ulkoasiaimme johdon lapsellisuuteen saakka innostunut skandinavismi ja kumarrukset länteen saivat nyt sen palkan, minkä tuollainen politiikka yleensä saa ja saakin saada: iskun vasten kasvoja. Olisi toki luullut, että hra Hackzellin teoissa todettu skandinaavinen mielenlaatu olisi aikaansaanut, ettei sitä hallitusta, jonka ulkopolitiikan horjumaton pylväs hän on, olisi Ruotsista käsin rinnastettu Venäjän tsaarihallitukseen. Mutta kiittämättömyys on Ruotsin palkka, sen ovat monet suomalaiset miehet kokeneet, ja nyt sen koki Anders Hackzell. Mutta älykäs mies nielee loukkauksen ja maksaa pahan hyvällä. Että tämä jalo ohje johtaa hallituksen muidenkin jäsenten toimintaa, sen osoitti selvää selvemmin pääministerin puhe kielilain eduskuntakäsittelyssä. Kun kiihkomielinen von Born yhtyi puheeseen ja julisti sen murskanneen suomalaisuusvaatimukset, niin totisesti piti puheen olla kaukana suomalaisesta puheesta.

Mitä me teemme lähettiläillämme Skandinaviassa, kun he eivät pysty antamaan siellä oikeita tietoja maamme oloista. Mitä me heillä teemme, elleivät he pysty ehkäisemään moisten adressien järjestämistä, kun muutama tosioloja selvittävä sana olisi varmasti saanut ajattelevan miehen luopumaan tällaisista suunnitelmista. Jos lähetystömme tähän sanovat, että heillähän ei toki ollut tietoa koko adressipuuhasta etukäteen, on sanottava, että sillä puolustelullaan he parhaiten ovat todistaneet tarpeettomuutensa.

Mutta pahinta oli se taitamattomuus, jota skandinaaviset lähetystömme osoittivat adressin vastaanottaessaan. Kun rehtori Tunberg meni Tukholmassa Suomen lähetystöön viemään ruotsalaisten adressia, otti lähetystösihteeri, kun Ruotsin sanomalehdistön niin herttaisesti rakastama ministeri Erich salapoliiseineen valitettavasti oli poissa, hänet vastaan ja kiittäessään adressista lausui toivovansa jotakin siihen tapaan, että tämäkin adressi lujittaisi Suomen ja Ruotsin välistä yhteisymmärrystä. Koko adressin vastaanotto oli suuri virhe ja vielä enemmän oli sitä lähetystösihteerin höpinä sen yhteydessä. Lähetystömme olisi pitänyt kieltäytyä ottamasta vastaan adressia, ja ohjata sen tuoja kääntymään exellenssi Sandlerin, Ruotsin kaikkivaltiaan ja marxilaisen ulkoministerin puoleen, jonka asiana on hoitaa Ruotsin suhteita Suomeenkin, työala, jonka hän on aina hoitanut erikoisella rakkaudella ja loistavalla menestyksellä.

Ilkka kirjoittaa tästä asiasta seuraavaa:

"Adressiin on meillä kiinnitetty runsaasti huomiota, mutta näyttää siltä, niinkuin sen yhteydessä olisi paikallaan käsitellä kysymystä, miten asia on virallisesti hoidettu suomalaisten viranomaisten taholta. Väitämme nimittäin, että maamme skandinaaviset lähetystöt ovat menetelleet virheellisesti ottaessaan vastaan sijoitusmaittensa tiedemiesten adressilähetyskunnat. Eikö Ruotsilla ole oma lähetystö Helsingissä m.m. sitä varten, että se saattaisi Suomen hallituksen tietoon ruotsalaisen mielipiteen, eikä ainoastaan virallista mielipidettä, vaan myöskin sellaisen yleisen muun mielipiteen, jolla se katsoo olevan merkitystä maitten välisissä suhteissa. Ellei tätä luonnollista ja asianmukaista tietä käytetä, silloin mikä torikokous tahansa voi saada välittömän yhteyden vieraan hallituksen kanssa sen edustajan kautta. On helppoa huomata, millä vaarallisella tiellä silloin ollaan. Maan ulkoasiain johdon ohi voidaan tällainen menettely hyväksymällä mitä suurimmassa määrässä häiritä maan hyviä suhteita johonkin vieraaseen valtakuntaan. Olisi siis ollut ainoa oikea tapa se, että Suomen lähetystösihteeri Tukholmassa, sensijaan, että hän lähetystön puheenjohtajalle sopersi pyöreitä sanoja hyvästä yhteisymmärryksestä, olisi osoittanut herroille oikean tien adressin perilletoimittamiseksi. Se olisi ollut: Ruotsin Helsingissä oleva lähettiläs, jonka asiana sitten olisi ollut jättää adressi Suomen hallitukselle, jos olisi katsonut voivansa sen tehdä.

Että tässä esittämämme käsitys on oikea, sen vahvistaa eräs ajatuskoe. Olettakaamme, että viime sunnuntain kansalaiskokous Helsingissä olisi tehnyt Ruotsin hallituksen tietoon saatettavaksi päätetyn ponnen, sisältönä: sormet pois yliopistoasioista. Tai jokin toinen kokous ponnen Länsipohjan asiasta. Kokouksen valitsema lähetyskunta olisi sitten mennyt Ruotsin täkäläiselle ministerille viemään kokouksen päätöksen. Varmaa on, ettei ministeri Heidenstam olisi ottanut lähetyskuntaa edes vastaan, vaan lähetystön vahtimestari olisi toimittanut ulosohjauksen. Normaalisen diplomaattisen asiainhoidon kannalta katsoen siitä ei olisi voinut ministeri Heidenstamia syyttää.

Sitäkin yllättävämpää oli skandinaavisten lähetystöjemme menettely, kun omassa diplomaattisessa historiassamme on tapauksia, joissa on toimittu oikein vastaavanlaisten mielipideilmaisujen suhteen. Kun viime vuosikymmenellä Suomessa annettiin oikeuden päätös eräässä monilukuisista kommunistijutuista, alottivat Norjan työväenlehdet ankaran demonstration Suomea vastaan, joka on kohdellut työväestöään muka epäinhimillisellä tavalla. Tämä agitatio johti siihen, että työväenjärjestöt kautta Norjan kokouksissa hyväksyivät vastalauseita Suomen hallitusta vastaan. Kun kirjallisia vastalauseita oli jokin aika satanut Suomen Norjassa olevaan lähetystöön, saapui sinne vihdoin Norjan työväenpuolueen lähetyskunta tuomaan paheksumislausuntoaan Suomen hallitukselle. Suomen ministeri ei ottanut kuitenkaan vastalauseen tuojia vastaan, vaan antoi lähetystön vahtimestarin ilmoittaa heille, että jos heillä oli jotakin asiaa Suomen hallitukselle, heidän tuli kääntyä Norjan hallituksen ja lähinnä ulkoministeriönsä puoleen, joiden asiana sitten on neuvotella Suomen lähetystön kanssa Suomea koskevissa asioissa.

Tämä oli ainoa oikea menettely. Suomen ulkoasiainhallinnolla ei ehkä ole paljon vanhoja perinteitä, mutta jos sellaisia - ja hyviä - jokukaan on, on niistä toki pidettävä kiinni.

Arvattavasti hallituksemme on jo antanut ansaitun näpsäyksen skandinaavisille lähetystöillemme niiden taitamattomasta menettelystä?"

Onkohan hallitus antanut "ansaitun näpsäyksen" asianomaisille lähetystöillemme? Rohkenemme epäillä. Ja jos "näpsäys" kuitenkin annettaisiin, niin kehenkä se kohdistettaisiin. Siihenkö, joka käski, vai siihenkö, joka totteli, vaikkapa hän omasta päästään lisäsikin tyhmyyksiä.

                                                             *

Yliopistokysymyksen käsittelyn yhteydessä on virinnyt laajempikin keskustelu kielioloistamme. Sen alotti professori *Pentti Eskola* erittäin selväpiirteisellä ja omaperäisellä - mikä ominaisuus alkaa kieliasiaa käsittelevien kirjoitusten meressä jo olla harvinaista - artikkelilla, jossa tarkasteltiin ruotsalaistemme etuoikeuspyrkimyksiä sivistystyön alalla sen ohjelman valossa, mikä sisältyy sanoihin "ruotsalainen maa". Niinkuin määrätyt maa-alueet Suomesta tahdotaan pysyttää ruotsalaisten omistuksessa, niin tahdotaan määrätty osa sivistyselämästämme ja kaikki, mikä siihen kuuluu, säilyttää maan kokonaiseduista piittaamatta ruotsalaisen ja ruotsalaisten etuoikeutena. Erikoisen sattuva oli professori Eskolan luonnehtiminen ruotsalaistemme poliittisen heilahtelun syistä ja koko siitä sielullisesta mielialasta ja orientoitumisesta, jonka he ovat omaksuneet tai, oikeammin sanoen, johon he ovat ajautuneet. Ruotsalaiset ovat joutuneet juurettomuuskompleksin valtaan. Heillä ei ole tässä maassa pysyvää, lujaa juuristoa, jonka turvin he voisivat säilyttää oman itsenäisen poliittisen kannan, vaan he heilahtelevat hetkellisten kielitaktillisten konjunktuurien mukaan sinne tänne. Ja kun he huomaavat, että pieni ruotsalainen rahvas ei voi elättää suhdattoman suurta ruotsalaista sivistyneistöä, jolla näin ollen ei ole juurta omakielisessä kansanosassaan, joutuvat he epätoivoisiksi ja katkeriksi oivaltaessaan kielensä säilymisen nykyisessä valta-asemassa mahdottomaksi. Heidän syrinkarinen asennoitumisensa suomalaisuuteen ja Suomen valtioon on selitettävissä tällaisen juurettomuuskompleksin valossa. Professori Eskolan tällä tavoin antama lisä kielikysymyksemme valaisemiseen on hyvin ansainnut maininnan suomalaisuusasian kehitystä seurailevassa katsaussarjassamme.