Isäntämaan vastuu.

Urheilun propagandistit julistavat alinomaan, ja kovaa, että urheilu on se inhimillisen toiminnan ala ynnä ilmenemismuoto, joka onnellisimmalla tavalla virittää kansojen keskeistä hyvää tahtoa, kansojen välistä rauhaa ja toveruutta. Urheilu - sanovat urheilun kärkimiehet - on tehokkaampi kansojen välinen ystävyyden vahvistaja kuin kymmenen rauhankongressia ja viisi aseistariisumiskonferenssia yhteensä. "Tämä on totuus, jonka havaitsen luonnossa ja johon vahvistuksen kirjoissa löydän", kuten kanttori Sepeteus olisi sanonut.

Tämä kaikki on niin tavattoman kauniisti ja herttaisestikin ajateltua, että se liikuttaa koko inhimillistä olemusta hamaan sydänkammioon saakka. Eläköön siis kansainvälinen urheiluvaihto, joka virittää suuressa urheiluyleisössä hyvän tahdon ja mielisuosion kaikkianteeksiantavan hengen ynnä ylläpitää rakkauden palavaa liekkiä jaloa kilpakumppania, hänen maataan, jopa tuon maan yhteiskuntajärjestystäkin kohtaan! Heijuuh!

Tosiasiat saattavat olla esim. seuraavat:

Kesällä 1949 pelattiin Kreikan maalla Ateenassa jalkapallo-ottelu Turkin ja Italian välillä. Turkkilaiset päätyivät tasapäisessä kamppailussa vasta toiselle arvosijalle, josta närkästyneinä hävinneiksi tuomitut aloittivat vihreällä nurmikentällä italialaisten vastustajiensa ja kreikkalaisten tuomarien, linjatuomarien ynnä muiden toimihenkilöiden mukiloimisen. Tästä seurasi kreikkalaisen yleisön omakohtainen osanotto kilpailuihin, mikä suoritettiin turkkilaisten potkupalloilijoiden ruumiillisen pahoinpitelyn muodossa. Poliisin avulla tappelu joten kuten saatiin loppumaan, mutta asia ei jäänyt tähän. Turkissa nousi todellinen kansanliike Kreikkaa vastaan; hallitukselle tehtiin parlamentissa kolme välikysymystä turkkilaisten urheilijain pahoinpitelyn johdosta; Istanbulissa alkoi kreikkalaisten liikkeiden näyteikkunoiden järjestelmällinen särkeminen; turkkilainen sanomalehdistö kohdisti verisiä syytöksiä Kreikkaa vastaan ja eräs paremmista lehdistä vaati Kreikkaa hyvitykseksi luovuttamaan Turkille kolme Ateenan suojana olevaa strategisesti tärkeää saarta. Urheilukentän tapahtumat olivat synnyttäneet hyvin sotaisen mielialan joka lienee toki lauennut äskeisen kuningasvierailun aikana Ankarassa.

Syksyllä 1949, tai oliko 1950, suoritetussa Ranskan ympäriajossa sai johdossa oleva italialainen ajaja katsojilta osakseen kouraantuntuvia mielenilmauksia tomaattien, kananmunien yms. muodossa niin runsain mitoin, että hän katsoi terveellisimmäksi luopua pelistä.

Etelä-amerikkalaiset jalkapallo-ottelut ovat siinä suhteessa mainehikkaat, että ainakin parhaat niistä harvoin päättyvät ilman kansallista tappelua. Kun vuosi sitten eräät ruotsalaiset ammattimiehet toimivat Etelä-Amerikassa palkattuina erotuomareina, joutuivat he usean kerran pikku pahoinpitelyjen uhriksi raivostuneen asiantuntijayleisön taholta. Valpas poliisi esti pahemmat verityöt.

Nämä ovat vain muutamia esimerkkejä siitä, kuinka hillitöntä kansallista tunnekuohua urheilun piirissä sattuneet tapahtumat voivat aiheuttaa. On olemassa esimerkkejä siitä, että urheilutora kahden kansakunnan välillä voi nostattaa sellaisen vastenmielisyyden niiden kesken, että jopa poliittisten erimielisyyksien takia on vaikeaa saada moista aikaan. Teoriassa me sanomme: urheilu yhdistää kansat; käytännössä olemme havainneet: urheilu kasvattaa kansallista kiihkoa ja voi nostattaa kansat toisiaan vastaan.

Tässä on tilanne esitetty synkin värein, jotta urheilun johtomiehet havaitsisivat mistä on kysymys, ja ryhtyisivät intohimoisesti tällaista kehitystä vastustamaan.

Urheilusta puhuessamme voimme lähteä siitä, että urheilun olemukseen ei sellaisenaan kuulu kansallista vihaa kasvattavia tekijöitä. Mutta jollei urheilua ymmärtäväisesti johdeta, siihen nuo loiselementit liittyvät. Urheilun ympärillä, kuten kaikessa muussakin terveessä toiminnassa, on omat hylkyilmiönsä: urheilussa ne ovat mm. kolpakkoja tyhjentelevä "asiantuntija"-katsoja, rettelöiden ilmapiirissä elävä ja sellaista järjestelevä huligaaninuoriso jne. Tällaisten edesvastuuttomien ihmisten ryhmiä ei tarvitse olla monta, kun niiden kiihkeys jonkin hyvin valitun psykologisen hetken aikana tarttuu muuhun yleisöön ja silloin on "piru merrassa".

Näinä päivinä me suomalaiset joudumme olemaan olympiakisojen isäntäkansana. Se on vaativa tehtävä. Meidän on osoitettava nyt koko maailmalle ei vain urheilullinen sivistyksemme vaan sivistyksemme yleensä. Meidän on osattava antaa arvo hyvälle urheilusuoritukselle, saavutti sen kuka tahansa, musta, punainen tai valkoinen, oma tai vieras. Meidän on pidettävä itsemme kurissa, että emme esim. hairahdu osoittamaan mielihyväämme, jos oman miehen vaarallisin kilpailija epäonnistuu. Tuollaisia ilonpurkauksia on sattunut urheilukatsomoissa joskus, mutta ne ovat harvinaisen epäsympaattisia.

Tällä kertaa isäntämaan kansalaisten asema on poikkeuksellisen velvoittava ja vaikea. Täällä, idyllisessä Helsingissä, tapaavat rauhallisella kilpakentällä toisensa "kylmän sodan" eri osapuolten urheilijat. Isäntämaan naiset ja miehet eivät saa suosionosoituksissaan pienimmälläkään tavalla tehdä eroa "kylmän sodan" rintamien perusteella. Sitä vaatii jo oma poliittinen asemammekin.

Mutta vielä enemmän: jos niin onnettomasti sattuisi, että yksityisten urheilijain tai joukkueiden kesken tapahtuisi välikohtauksia, suomalainen yleisö ei saa niihin puuttua, vaan sen on käyttäytymisellään kyettävä helpottamaan välikohtauksen rauhallista laukeamista. Stadionyleisö, katsomoyleisö ja katuyleisö pitävät nyt käsissään tärkeitä asioita. Heidän asiantuntemuksensa, puolueettomuutensa, malttinsa ja ehdoton rauhallisuutensa takaavat, että koko maailmalle luodaan oikea kuva suomalaisten urheilullisesta sivistyksestä ja kansallisesta kurista.

Maamme asema vaatii jokaiselta kansalaiselta hyviä hermoja ja viisasta rauhallisuutta kaikkinakin aikoina, nyt olympiakisojen aikana se on hengen päälle tärkeä asia.