Siviiliammattien kohtalo sotaväessä

Kajaanin Lehti 133/24.11.1919

Sanotaan, että kun nuorimies astuu suorittamaan hänelle määrättyä sotilaallista asevelvollisuutta isänmaalleen, niin hänestä aikaavoittaen, kenestä pikemmin, kenestä taas verkkaisemmin, katoaa kokonaan pois tähänastiset totutut tapansa, luonne muuttuu ja yksinkertaisesti sanottuna häneltä katoaa oma persoonallisuutensa, jolla tähänasti on hänet parhaiten toisista erotettu ja sijalle astuu vain sotilaan yhdenmukainen ja kaikille yhtäläinen elämä ja luonteentapa. Sotaväessä hänet pakotetaan samaan muottiin mihin jokainen sotilas valetaan, että hän isänmaataan mahdollisimman paljon hyödyttäisi ja samalla häneltä riistetään, raastetaan, revitään ja kiskotaan pois omat yksityiset harrastukset ja hän elää vain tuota sotilaan elämää, yksitoikkoista ja monesta ehkä tukalaakin.

Eikä asia kuitenkaan ole näin. Sanotaan tosin noin, mutta asianlaita ei sittenkään tällä tavoin ole.

Nousemme kertomaan, yllymme esimerkein ja tunnustähdin lukijalle kouraantuntuvan selvästi ilmituomaan, ettei sotaväessä olo kuoleta "siviilissä" opittuja harrastuksia ja näytämme toteen, että päinvastoin siellä ollessa pystytään entisiä taitoja ja tietoja kuin myös kykyä ja kykeneväisyyttä kohottamaankin.

Autojoukkojen II komppanian vapaaehtoinen sotilas Raunio Savonlinnasta, jonka aivotuksena autojoukkoihin yhtyessään oli saada heti 24 p. viime lokakuuta vetää chaufföörin nahkatakki ylleen ja yhtä nahkaiset housut jalkaansa, housunkannattimien ollessa autonpyörän sisäkumista ja näin varustettuna hypätä auton trattiin ja lähteä ajelemaan pitkin Helsingin katuja, olikin sortunut harjottelemaan kivääriotteita aluksi temputtain ja myöhemmin yhä kiihtyvämmässä tahdissa, niin että käsivarsia pakotti ja harjotusten välillä huristelemaan kuorma-autoissa ja lastaamaan niihin gasoliinipurkkeja tai purkamaan halkokuormia y.m.s., joka hänen sekä muidenkin samanlaiseen "souviin" sortuneitten tovereitten mielestä oli tuiki vähän autonohjaukseen tarpeellista ja kehittävää. Siitä huolimatta: näin tehtiin. Sotilas Raunio oli sähkömonttööri ja hän arveli halkotöissä kokonaan kadottavansa taitavuutensa sähköalalla ja ajattelikin hän tulevaisuudessa, sotapalveluksesta irtipäästyään, muuttaa alaa ja ryhtyä sähkönappuloiden sijasta käsittelemään puupalikoita.

Kuitenkin ohjasi aina suopea sallima asiat siten, että komppanian puhelin tuli muutettavaksi huoneesta toiseen ja sotilas Raunio tämän työn suoritti yleiseksi tyytyväisyydeksi niin komppanian upseereille kuin myöskin itselleen.

Komppaniassa piti tehdä muitakin sähköalaan kuuluvia tehtäviä. Komppanian päivystäjälle oli sangen monta kertaa päivässä asiaa niin komppanianpäälliköllä kuin vääpelilläkin. Ja koska nämä eivät halunneet juosta vähä väliä päivystäjän luona, joka muuten olisikin erittäin arvoa ylentävää tälle, niin oli laitettava sähkökello, jolla voisi kutsua päivystäjän heidän luokseen. Ankara tehtävä annettiin, kuten arvata sopii, sotilas Rauniolle suoritettavaksi.

Ja niin ryhtyi tämä työhön. Perusteellisesti tutki hän yleisen tilanteen ja aseman, joissa kellon saisi toimimaan, laati tarkat suunnitelmat ja piirustukset, laski muistionsa täyteen numeroita, pohti pää hikisenä asian kulkua, mutta ei alentunut neuvoja kyselemään, joita ei olisi voitu hänelle antaa. Vihdoin ryhtyi hän lankoja paikoilleen asettamaan, nappuloita kiinnittelemään ja ruuveja rassailemaan, mutta pian hän ne repi suurta tyytymättömyyttä osottava pilvi otsallaan alas seinältä ja uudelleen laskien, piirustaen ja pohtien pystytti ne uudelleen. Ja katso! Kun hän näin hikipäin neljä päivää oli puuhaillut, voi hän tekopyhä ilme kasvoillaan lyödä rintoihinsa ja lausua runoilijan sanoilla: "työ tehty on ma pääsin voittajaksi".

Samana päivänä soikin sähkökello vallan vimmatusti ja oli hauska katsoa, kuinka päivystäjä poukkoili komppanianpäällikön kamarin ja kirjoitustuvan välillä. Raunio otti vastaan onnitteluja.

Lukija nousee huomauttamaan ärtyisästi, jotta itsekukin hiukankin alempaa sähkömekaniikkaa tunteva henkilöllisyys olisi tämän voinut suorittaa.

Nyökäytämme päätämme myöntävästi. Hetken nuokuttuamme jatkamalla tarinaa:

Ja sähkökello oli niin laitettu, että kun päivystäjän oli mentävä komppanianpäällikön eteen, kilisi kello kaksi kertaa hätäisesti ja kun kirjotustuvassa häntä tarvittiin räsähti se kerran vain. Siinähän tämän asian ydin olikin. Siihen sitä piti laskea ja piirustella. Olihan Raunio ennenkin ja vähemmällä vaivalla tavallisia sähkökelloja tehnyt, mutta sellaisia, joka kilisi kaksi kertaa kun komppanianpäällikkö nappulaa kahdesti painoi ja vain kerran, kun kirjotustuvassa kerran nappulaa nykästiin, sellaista ei hän ennen ollut tehnyt. Ja sehän tässä niksi onkin.

Näin. Menkääpäs sitten sanomaan, että sotaväessä taitavuudet vähenevät ja harrastukset heikkonevat. Päinvastoin kuten tässäkin.

Känä