Ns. jaetut valtiot

LIIMATAINEN

23/7 1971

Yhdysvaltojen puolustusministeriön, Pentagonin, huippusalaisten asiakirjojen julkaiseminen on kohdistanut huomion mm. jaettujen valtioiden ongelmaan. Tässä tapauksessa on tietenkin kysymys Pohjois-Vietnamin ja Etelä-Vietnamin keskinäisistä suhteista.

  Jaetun Vietnamin valtiot syntyivät Ranskan Indokiinasta vetäytymisen yhteydessä solmitulla Geneven sopimuksella kesäkuussa 1954. Vietnamin jako oli tarkoitettu väliaikaiseksi ja vain lyhyen ajan kestäväksi. Sopimuksessa näet edellytettiin, että maan yhdistämisneuvottelujen tuli alkaa heinäkuussa 1955 ja vuoden kuluttua siitä, siis heinäkuussa 1956, oli pidettävä maan molemmissa puoliskoissa yleiset vaalit jälleenyhdistettyä Vietnamia varten.

  Kuten tunnettua Etelä-Vietnamin presidentti Diem kieltäytyi sekä aloittamasta sovittuja neuvotteluja että järjestämästä sovittuja vaaleja. Diem näet oletti, että kommunistit saisivat vaaleissa enemmistön ja siksi vaalit oli jätettävä pitämättä. Yhdysvallat, joka ei ollut allekirjoittanut Geneven sopimusta mutta vakuuttanut kunnioittavansa sen määräyksiä, yhtyi Diemin arvioon ja hyväksyi toimenpiteet vaalien toimeenpanon estämiseksi. Näin oli kaikkien osapuolten sopima Vietnamin jälleenyhdistäminen tehty tyhjäksi. Monet asiantuntijat ovatkin sanoneet, että tästä sopimuksen rikkomisesta on koko Vietnamin sota saanut alkunsa. Ainakin Pohjois-Vietnamin johtajat ovat useaan otteeseen viitanneet siihen, että heidät on petetty, eivätkä he toista kertaa putoa samaan kuoppaan.

  Alussa mainittiin, että Vietnamin jälleenyhdistämisen estäminen, johon amerikkalaiset ottivat osaa, paljastui Pentagonin papereiden julkaisemisen yhteydessä. Tämän kuten monen muunkin vastaavanlaisen asian kohdalla on totuus se, että Pentagonin papereissa ei ollut paljonkaan sellaista uutta, jota ei olisi ennen tiedetty tai otaksuttu. Papereiden julkaiseminen merkitsee näiden USA:lle epäedullisten otaksumien asiakirjoilla vahvistettua oikeaksi todistamista.

  Sen perusteella, mitä vuosina 1953-56 Vietnamissa tapahtui, on ymmärrettävää, että Pohjois-Vietnam vaatii maan molempien osien yhdistämistä, kun taas Etelä-Vietnam sitä jyrkästi vastustaa. Varsinkin kun ottaa huomioon, että Pohjois-Vietnamin asukasluku ennen sotaa oli suurempi kuin maan eteläisen osan, on todennäköistä, että kommunistit tulisivat selviytymään vaaleista voittajina. Hanoin 7-kohtainen rauhansuunnitelma, jota Washington ilmoittaa tutkivansa huolellisesti, edellyttää maiden yhdistämistä myöhemmässä vaiheessa.

  Aasian toinen jaettu valtio on Korea. Täällä tilanne on se, että kommunistinen Pohjois-Korea vaatii molempien osien yhdistämistä, kun taas Etelä-Korea on tätä vastaan. Kuitenkin on asianlaita se, että Etelä-Korean asukasluku on lähes kaksinkertainen pohjoiseen verrattuna, niin että väestöpohjan perusteella arvioiden etelässä ei pitäisi olla mitään syytä vastustaa yhtymistä. Mutta presidentti Park pelaa varman päälle, eikä halua ottaa minkäänlaista riskiä Yhdysvaltojen suojeluksessa olevaa valtiota johtaessaan.

  Aasian jaetuissa valtioissa on kommunistien hallitseman osan ohjelmana jälleenyhdistyminen. Kun siirrytään tarkastelemaan Euroopan jaetun valtion, Saksan tilannetta, niin havaitaan, että kommunistinen maa, Saksan demokraattinen tasavalta, Itä-Saksa, vastustaa kynsin hampain sen liittämistä tai liittymistä Länsi-Saksaan, Saksan liittotasavaltaan. Sitä vastoin Länsi-Saksa pitää ohjelmallisesti kiinni Saksojen yhdistämisestä. Tämä päämäärä on sisällytetty maan valtiosääntöön, jonka mukaan Länsi-Saksa edustaa koko vanhaa Saksan valtakuntaa ja myös Itä-Saksassa olevia saksalaisia. (Missä määrin esim. Adenauer vakavissaan uskoi tai toivoikaan Saksan jälleenyhdistämistä, on asia, josta on esitetty vastakkaisia mielipiteitä.)

  Saksan jakaantuminen läntiseen ja itäiseen osaan tapahtui sodan päätyttyä, monta vuotta kestäneen prosessin tuloksena. Tuossa prosessissa oli mielenkiintoista se, että aloite oman valtion perustamiseksi syntyi lännessä ja jokainen toimenpide itäsaksalaisen valtion muodostamiseksi seurasi vasta ja aina sen jälkeen kun Länsi-Saksa oli ottanut ensimmäisen askeleen. Saksan liittotasavallan perustuslaki vahvistettiin toukokuun 8. päivänä 1949 ja perustuslain mukaan valittu liittoparlamentti kokoontui ensimmäiseen istuntoonsa 7. päivänä syyskuuta 1949. Kuukautta myöhemmin julistettiin Saksan demokraattinen tasavalta perustetuksi. Lienee selvää, että itäinen miehitysvyöhyke ei tietenkään ollut tarkoitettu osaksi länteen orientoitunutta Saksan liittotasavaltaa, mutta itä pelasi aikaa, jotta sitä ei voitaisi syyttää Saksan hajaantumisesta.

  Saksalaisten valtioiden perustamishistoria tekee ymmärrettäväksi, että Länsi-Saksa jatkuvasti puhuu jälleenyhdistämisestä, vaikka siellä yleensä käsitetään, että ajatuksella on enää vain akateeminen arvo, tällä erää ainakin vailla käytännöllistä merkitystä. Itä-Saksa taas pitää demokraattista tasavaltaa pysyväisenä valtakuntana, jonka suhteet Länsi-Saksaan ovat samat kuin mihin muuhun vieraaseen valtioon tahansa. Tämän poliittisen linjan jyräsi Ulbricht Itä-Saksalle ja koko kommunistiselle maailmalle. Ulbrichtin seuraaja Erich Honecker on jos mahdollista vielä voimakkaammin kuin edeltäjänsä tuonut julki saman käsityksen kahdesta itsenäisestä saksalaisesta valtiosta. Länsi-Saksan valtiolliset johtajat ynnä puolueet sanovat nyt ja vastedes torjuvansa sellaisen Saksan kysymyksen ratkaisun, jonka mukaan länsisaksalaisten tulisi tunnustaa itäsaksalaiset "vierasmaalaisiksi". Jos Länsi-Saksa pitää tästä kannastaan kiinni - kuten on oletettavaa - olisi laadittava ja allekirjoitettava valtiosopimus, joka rakentuisi kahden pääperiaatteen varaan. Ensiksi: Länsi-Saksalle tuli vakuuttaa oikeus yksin edustaa ulospäin koko vanhaa Saksan valtakuntaa, siis myös nykyistä Itä-Saksaa. Toiseksi: Itä-Saksalle tuli taata täysin itsenäisen, suvereenin valtion asema, valtion, jolle Länsi-Saksa on kansainvälisesti vieras valtio sanokaamme samalla tavalla kuin Yhdysvallat on vieras valtio Neuvostoliitolle. Siinä pitääkin olla melkoinen pykäläjuristi, joka nuo molemmat periaatteet saa sijoitetuksi samaan sopimukseen. Tosiasia tietenkin on - eivätkä länsisaksalaisetkaan sitä enää vakavissaan kiistä - että Itä-Saksa tulee ei vallan kaukaisessa tulevaisuudessa hyväksytyksi kansainvälisen politiikan subjektiksi sekä tosiasiassa että laillisesti, siis sekä de facto että de jure.

  Puolueettomille valtioille on suhtautuminen ns. jaettuihin valtioihin tuottanut vaikeuksia. Esim. puolueeton Ruotsi on tunnustanut Länsi-Saksan mutta ei Itä-Saksaa, samoin Etelä-Korean mutta ei Pohjois-Koreaa. Se on tunnustanut myös Etelä-Vietnamin, mutta ei Pohjois-Vietnamia, minkä tasapuolisuuden puutteen se tältä osalta kyllä korjasi viime vuonna. Itävalta ja Sveitsi ovat menetelleet suunnilleen Ruotsin tapaan.

  Suomi sitä vastoin on omaksunut sen kannan, että suhtautuminen jaettujen valtioiden molempiin osiin on oleva tasapuolisesti sama. Kumpaakaan Saksaa ei ole tunnustettu, mutta molemmissa maissa hoidetaan Suomen asioita pääkonsulitasolla.

  Aikanaan on Suomen tunnustettava niin hyvin Itä-Saksa kuin Länsi-Saksakin. Ei ole lainkaan mahdotonta, että tällaiselle toimenpiteelle avautuu tilaisuus läheisessä tulevaisuudessa.