I

Suomalaisesta elämänmuodosta

Nyt, kun suomalainen elämänmuoto on siirtynyt pois poliittisen propagandan kentästä, asian voi ottaa jo hieman kevyemmin. Muistan, kuinka Veikko Sinisalo kerran Tampereella lausui Jorma Eton runon `Suomalainen`. Sen minä nyt haluaisin esittää, koska siitä saa selville hiukan, minkälainen suomalainen on.

    Näin Etto kirjoittaa:

    "Suomalainen on sellainen joka vastaa kun ei kysytä, kysyy kun ei vastata, ei vastaa kun   kysytään, sellainen joka eksyy tieltä, huutaa rannalla ja vastarannalla huutaa toinen samanlainen: metsä raikuu, kaikuu, hongat humajavat.

- - -

    Sellaisella suomalaisella on aina kaveri, koskaan se ei ole yksin ja se kaveri on suomalainen.  Eikä suomalaista erota suomalaisesta mikään, ei mikään paitsi kuolema ja poliisi."

Eiköhän tämän runon valossa selviä, mitä on suomalainen kansanluonne ja suomalainen elämänmuoto.

Mutta on ollut onnellista olla suomalainen ja on ollut tuskallista olla suomalainen. Tällä niemellämme on ollut ihmisiä ja ihmisryhmiä, joiden elämä on ollut raskasta. Milloin se on ollut taloudellisten huolien täyttämää, milloin se on pahiten tuntunut henkisenä painostuksena. He ovat oikeutetusti murehtineet kohtaloaan ja valitelleet osaansa, mutta epätoivon hetkiä kenties lukuun ottamatta he eivät ole halunneet kadottaa yhteyttä siihen kansaan, johon he kuuluvat.

Suomalaisille on ollut luonteenomaista osittain heidän maansa avaruuden ja harvan asutuksen johdosta pyrkimys elää erossa naapureistaan omaa elämäänsä ja pysyä syrjässä suuren maailman kiistoista. Metsän läheisyys ja kosketus jatkuvasti pohjoista ja länttä kohti siirtyvään asutuksen rajaan, josta vielä maamme rajojen sisäpuolella on jäljellä Lappi ja Koillis-Suomi, ovat muovanneet suomalaisten elämää meidän päiviimme asti.

Suhteellisen harva asutus ja erämaan läheisyys ovat näin vaikuttaneet määräävällä tavalla kansamme yhteiskunnalliseen ja henkiseen muotoutumiseen. Elämä täällä suomalaismetsissä nykyäänkin on sellaista kuin se on aina ollut: oma pää pidetään vaikka perkele.

Onhan se tietenkin kunnioitettavaa, omalla tavallaan, jos mies tekee hamaan elämänsä iltaan saakka jokasunnuntaisella kirkkomatkallaan 10 virstan mutkan, kun ei halua kulkea maantietäkään naapurinsa maitten läpi, koska oli tämän kanssa joutunut sanaharkassa alakynteen joskus nuoruusvuosinaan. Ja karaktääriä se tietenkin kuvastaa, jos mies, joka on kiinteästi ajanut tapahtumien myöhemmän kehityksen valossa vääräksi ja maalle turmiolliseksi osoittautunutta politiikkaa, seisoo lujana kuin vaskipatsas kannallaan ja vaatii, että kansa liioin ei saa tunnustaa vahinkoa, vaan sen tulee seisoa väärällä puolella vaikka taivas kaatuisi päälle.

Tiedän kyllä, että eräät vaikutusvaltaisissa asemissa olevat kylmäveriköt ovat sitä mieltä, että Suomen kansa ei usko, ennen kuin se kokee, ja sen vuoksi he suorastaan puolustavat `anna mennä nykyisellään` -linjaa sillä perusteella, että kansan on saatava lyödä päänsä seinään, ennen kuin taas tulee selvä.

"Ankarat käskyt kohtalon" ovat merkinneet myyttistä tekijää itsenäisyysvuosiemme henkisessä asennoitumisessa, ja historian välttämättömyys on ollut kuin pakkopaita, jossa eläminen on tuottanut meille ristiritarin katkeraa ja uhmakasta mielihyvää.

Sotavuosina vimmatusti levinneestä epämiellyttävien tosiasioiden kieltämismaniasta huolimatta Suomen kansa tavallisesti ajattelee terveesti ja realistisesti. Kun sen eteen asetetaan ylipääsemättömät tosiasiat, niin se osaa kyllä tehdä oikeat johtopäätökset, vaikka ne olisivat odottamattomat ja yllättävät, ja sitten määrätietoisesti työskennellä hyväksyttyjen suuntaviivojen mukaan.

Joissakin suurissa kysymyksissä ja kenties lyhyehkön ajan kansa voi olla yksimielinen. Kun ajattelen esimerkiksi tsaarin sortopolitiikkaa vuosisadan alussa Suomessa, niin kyllä se täällä tapasi yksimielisen kansan. Onhan tietysti niinkin, että tuo Jorma Eton runossaan mainitsema rannalla huutaja saattaa olla täysin yksimielinen vastarannalla huutajan kanssa, mutta kun huutajia rannoilla on niinkin paljon kuin meillä niin erimielisyyttäkään ei voi välttää.

Me Suomessa puhumme omia vaiheitamme ajatellen usein historian kiroista. Historian kiroja ei ole ainoastaan pahin niistä: sota, vaan niitä ovat myös epäsopu, epäluottamus ja alituinen pelosta aiheutuva henkinen ja aineellinen vastarintaan valmistautuminen.

Meidän tulee tähän maahan luoda kansalaissovinto. Se on tämän sukupolven suuri, vastuullinen tehtävä. Mutta se on vaikea tehtävä. Se ei vaadi ehkä henkensä alttiiksi panemista, mutta rohkeutta sekin vaatii, sillä sitä vastassa ovat ennakkoluulojen korkeat muurit, sitä vastassa on ymmärtämättömyys ja kiihkomieli niin puolelta kuin toiseltakin.

Silloin kun meillä kaikilla on ollut yhtä huonoa, kukin kohdaltaan on tyytynyt omaan vähäiseen osaansa, mutta kun parempi päivä on valjennut, meitä on voitu verrata vanhaan suomalaiseen erämieheen, joka kademielin tähyili toisen pyyntionnea.

Kateus on yksi suomalaisen purnauksen synnyttäjiä. Jos kateus olisi niin rakentava luonteenominaisuus, että se panisi hiiliä hännän alle edellä olevan tavoittamiseksi, niin naapurit eivät meille pystyisi kukkoilemaan. Mutta suomalainen kateus purkautuu parhaiten purnaamisessa.

Mutta se, jolla on karsas silmä Suomea kohtaan, tekee mielikuvituksessaan minkälaisia johtopäätöksiä tahansa. Valitettavasti hän löytää Suomestakin jonkun sanaansa uskovaisen, sillä on olemassa sellaisia kotimaansa oloihin syystä tai toisesta tyytymättömiä ihmisiä, jotka suurella tyydytyksellä lukevat asiantuntemattomien ulkomaalaisten arviointeja, kuinka huonosti asiat Suomessa ovat ja kuinka huonosti meille sen vuoksi käy. Sekös hivelee näiden suomalaisten mieltä.

Meillä Suomessa on sisäpolitiikka paljon suuremmassa määrin kuin esimerkiksi muissa pohjoismaissa ollut tunnepohjaisiin reaktioihin perustuvaa. Tämä on tietenkin tehnyt vaikeaksi asiapohjalla tapahtuvat mielipiteidenvaihdot ja sitä tietä mahdollisesti luotavissa olevan yhteistyön. Juuri politiikkamme tunneperäinen luonne on synnyttänyt korkeita raja-aitoja, joiden yli on ollut vaikeata luoda kansallista solidariteettia.

Joskus tulee mieleen ajatus, kuinka toivotonta ja turhaa on yrittää antaa asiallista, puolueetonta informaatiota, sillä tulos on yleensä se, että saa korvilleen ainakin kahdelta taholta. Suomen kansa lukee mieluimmin sellaista tekstiä, mihin uskoo, yksipuolista päkätystä, jossa musta on vain mustaa joka on todella mustaa tai vain valkeaa, joka on sitten niin valkeaa, ettei valkeammaksi voi tulla.

Suomessa sanotaan, että jos haluat levittää jonkin tiedon tai juorun mahdollisimman laajalle ja mahdollisimman nopeasti, kerro se ystävällesi, mutta muista ottaa häneltä vaitiololupaus. Jopa alkoi juttu kiertää!

Ei tapahdu vääryyttä millekään Suomen heimolle, kun todetaan, että ei mikään toinen heimo, miltei kokonaan vieraisiin oloihin siirrettynä, olisi ankaraa kohtaloaan kantanut samaa henkistä tasapainoa ja iloista optimismia osoittaen kuin karjalaiset. Me emme voi tarpeeksi kiittää tätä sitkeää heimoa siitä kansallisesta ryhdikkyydestä, jota sen naiset ja miehet osoittivat raskaana evakkoaikanaan.

Se, mikä karjalaisuuden kohdalla on tapahtunut ja on jatkuvasti tapahtumassa, merkitsee karjalaisuuden nivoutumista entistä läheisemmin yhteen toisten Suomen heimojen kanssa. Karjalaisuus omassa maakunnassaan oli jäntevien erikoispiirteiden sävyttämä itsenäinen ainesosa suomalaisessa valtioruumiissa. Karjalaisuus muuhun Suomen kansaan nivoutuneena merkitsee virkistävää ja virvoittavaa voimatekijää, joka alituisesti jatkuvan lääkeruiskeen tavoin antaa kallisarvoista elämäneliksiiriä suomalaiselle yhteiskunnalle.

Nykypäivän suomalainen voi osoittaa heimotunteensa työskentelemällä maan rajojen sisäpuolella olevien kehitysalueiden hyväksi.

On paljon voitettu, jos tunnustetaan, että tämän päivän suomalaiseen elämänmuotoon kuuluvat myös syrjäseutujen puute, työttömyys, asunnottomuus, maastamuutto, ne epätyydyttävät olot, joita havaitaan vanhusten parissa, ja monet muut epäkohdat, jotka ovat tahra yhteiskuntamme kasvoissa. Vasta jos tämä avoimesti ja nöyrin mielin tunnustetaan, syntyy tahto epäoikeudenmukaisuuksien poistamiseen ja olojen korjaamiseen uudistusten tietä.

Kun on seurannut viime vuosina yleiseksi tullutta (IKL:n) isänmaallisuuden julistamista, on saanut sen vaikutelman kuin isänmaallisuus kuviteltaisiin joksikin peräti vaivalloiseksi saavutettavaksi harvinaisuudeksi, jota täytyy ruokkia kuin vangittua lintua ja kuitenkin eläen alituisessa pelossa, että se lentää pois. Mutta näin keinotekoista ei isänmaallisuus toki ole, sillä se ei ole mikään erityinen armolahja, vaan se on ihmisessä aidointa silloin, kun se on luonnollista ja hiljaista. Esimerkiksi talonpoikaisväestön isänmaallisuus on niin itsestään selvää ja luonnollista, että se ei tarvitse mitään erikoista julistamista. Kansalaisten isänmaallisuus ei ole mitattavissa sen energian mukaan, joka on käytetty sen julkijulistamiseen, eikä isänmaallisin ole suinkaan se, joka on äänekkäin itsekehussaan.

Sanotaan, että kenellekään ei isänmaa kirkastu niin kuin sille, joka on jättänyt kotimaansa ja joutunut asumaan vierailla mailla, muukalaisten parissa. Vain se, joka kokonaan on kadottanut tai luulee kadottaneensa oman maansa, tuntee koko olemuksellaan, miten rakas ja miten kaivattu isänmaa on.

    Mutta samoin kuin isänmaan menettäminen tekee maasta muuttaneelle isänmaan läheiseksi, samoin tulee suhde isänmaahan entistä omakohtaisemmaksi ja rakkaus isänmaahan entistä lujemmaksi sille, joka pelkää menettävänsä isänmaansa.

On helppoa olla välinpitämätön isänmaan suhteen, vieläpä keikaroida sen kieltämisellä silloin, kun mikään pilvi ei näytä varjostavan vapaan isänmaan olemassaoloa, mutta silloin kun tosi tulee eteen ja ihminen joutuu omalta osaltaan valitsemaan joko vapaan isänmaan taikka vieraan, muukalaisen vallan, silloin pakotetaan esille isänmaallisen mielen tunnustus. Se, joka asettaa oman maansa muiden maiden yläpuolelle ja rakastaa tätä omaa maataan isänmaanaan, hän on isänmaallinen.

Suomessakin on ihmisiä, jotka sanovat olevansa maailmankansalaisia. Se on uudenlaista ihanteellisuutta, joka näkee veljen kaikissa ihmisissä ihonväriin, ideologiaan ja uskontoon katsomatta. Ei ole mitään syytä arvostella tätä ihanteellisuutta, toivottavasti se on tulevaisuuden tosiasia. Mutta se on varmaa, että suomalaisuutta ei pääse asenteilla eikä uudella ideologiallakaan pakoon. On kaunista tuntea kansainvälistä solidaarisuutta, mutta tämäkin on lujalla pohjalla ainoastaan jos sen juuret ovat omassa kansallisessa maaperässä, meillä Suomessa suomalaisessa moreenissa ja mullassa.

Meillä suomalaisilla on asemamme vuoksi sillanrakentajan osa lännen ja idän välillä. En tarkoita tällä sitä, että meidän tulisi tyrkyttäytyä sovinnonhierojaksi suurten riitoihin. Sillan rakentaminen merkitsee pikemminkin henkistä asennetta, uskollista pitäytymistä omaan osaan, omaan perinteeseen, omaan uskoon ja naapuruutta laajemman yhteistoiminnan suosimista tältä pohjalta.

Yleisesti ottaen Suomi on suhteellisen tuntematon maa maailmalle. Me omahyväisyydessämme kuvittelemme, että sankarikansan maine on kiirinyt kaikkialle ja Suomen nimi loistaa kirkkaana tähtenä etäisimmässäkin maailmankolkassa. Kyllähän talvisodan aikana Suomesta kirjoitettiin paljon ja kunnioituksella, se on totta. Tämä asia muistetaan yhätikin kiitettävän hyvin, mutta siitä aikoinaan kiinnostunut sukupolvi alkaa vähitellen häipyä kuvasta. Tosiasia on, että Suomi ja suomalaiset ovat vähän tunnettuja meitä suhteellisen lähelläkin olevissa maissa.

Pidän lujasti kiinni siitä, että suomalaisella elämänmuodolla on olemassaolon oikeutus.