11

VIIMEINEN KOULUVUOSI ALKAA SYKSYLLÄ 1918. URHEILUA, KIRJOITTELUA KAJAANIN LEHTEEN, NOVELLIYRITYKSIÄ. AUNUKSEN RETKEN KAIKUJA KAJAANISSA. YLIOPPILAS KEVÄÄLLÄ 1919. KONGASJOEN RETKI.

Vuoden 1918 kesän olin metsätöissä työnjohtajan apulaisena Sotkamon Korholanmäellä. Syksyllä oli sitten miesten savotoista palattava koulunpenkille. Alkoi abiturienttivuosi, johon minun kohdallani kyllä sisältyi paljon muutakin kuin keskittymistä edessä olevaan tutkintoon. Oman leimansa viimeiselle koulutalvelle antoi vasta käyty sota seuraamuksineen.

Koulumatka oli lyhyt. Ulkoiluksi sen kulkeminen ei riittänyt millään säällä, mutta kun syksyllä tai talvella sattui oikea myräkkä, minä vasiten etsiydyin pitemmille reiteille. Kodin läheltä alkoi metsä ja jokin minua oikein veti pirulliseen sateeseen, tuuleen ja myrskyyn. Puin huonot kamppeet päälle ja kiertelin Kajaanin ympäristöä, niitä samoja polkuja, jotka olivat minulle hyviltä säiltä tuttuja. Pieni kaupunki päättyi suoraan metsään, eikä siellä näillä ilmoilla kukaan tullut vastaan. Minun vain piti päästä ulos pahimpaan myräkkään. Kotoa ei minua noina iltoina tavannut. Pidän -- ehkä sitä on sivullisen vaikea uskoa, mutta todella pidän -- vaikeista olosuhteista ja ankarasta säästä, ja hyvästä mielestä niiden jäljiltä. Sitä minä lähdin myrskystä hakemaan.

Sieltä löytyi myös kuntoa ja puhtia urheiluun, jossa pysyin tiiviisti mukana, sekä kentillä että järjestöissä. Olin jo vuonna 1914 liittynyt Kajaanin Kipinään. Kohta minut valittiin johtokuntaankin, seura oli pieni, ja sittemmin minut melkein vuorovuosina valittiin joko puheenjohtajaksi tai varapuheenjohtajaksi. Johtokunnassa olin vielä vuonna 1925. Pari viimeistä kouluvuotta ja aina opiskelun alkuaikoihin saakka olin sitä paitsi SVUL:n Kainuun piirin piirijohtokunnan jäsenenä sekä myös sihteerinä. Piirin mestaruuskilpailuihin osallistuin ensi kertaa 1915, juoksin 1500 metriä ja tulin ensimmäiseksi. Mutta tuloksia tärkeämpänä on mielessäni senaikaisen urheilun piirissä vallinnut tapa, että otettiin osaa moniin lajeihin. Niinpä olin esimerkiksi vuoden 1918 piirimestaruuskilpailuissa mukana viidessä lajissa.

Myös kirjoitteleminen jatkui, se oli mennyt veriin. Jo kesällä aloin Kajaanin Lehdessä julkaista niitä muistikuvia sotakuukausilta, joista edellä on ollut poimintoja ja joiden sarjaa riitti melkein ummelleen vuodeksi, kesäkuuhun 1919. Syyspuolella vuotta 1918 minulla oli lisäksi vireillä novellintapaisten teko. Minua ja myös julkaisijoita miellyttivät kertomukset, jotka eivät olleet liian kirjallisia, vaan ikään kuin vain koetun suoraa muistelua. Siksipä monet näistä novelleista tai jutelmista olivat edelleen sota-aiheisia, kuten kertoo yhdenkin painosta ilmestyneen otsikko "Lisävahtia -- muistelmia Haminan ajoilta". Kasailin tarinoista jopa jonkinlaista kokoelmaa, mutta luovuin aikeesta pikapuoliin. Myös pakinoita kirjoittelin, ajankohtaisista sattumuksista Kajaanin Lehteen. Syyskuussa näkyy nuorimies hammastelleen aivan omalta kannaltaan muuatta kaupungin "isien" ryhtymystä:

"Kuuluvat tehneen oivan päätöksen, ettei pelkkiä tanssi-iltamia kaup.talolla saa pitää. Mikä kaukonäköinen päätös! Eivät voisi, näet nuoret olla hyppimättä, huolimatta nahkatavaroiden huimaavasta hinnan noususta, eivät tajua he, että elintarpeet ovat kohonneet älyttömästi ja että työn arvo on myös kohonnut. Siksi on tanssi, jota entisaikaan, silloin kun isät vielä olivat nuoria ja kunnossa, silloin kun heidän jalkansa jaksoivat yläruumiin vielä kantaa hyppiessäkin, eivät hekään kuolemansyntinä pitäneet, nyt kokonaan kielletty. Kohautamme olkiamme ja taputamme pikkutillillä oivan päätöksen kunniaksi."

Toisessa samoihin aikoihin julkaistussa jutussa on asiana, miten kotoisen Kaanaan nykyiset markkinat erosivat entisistä. Tästäkin pikku laatukuvakyhäyksestä erottuu ajan merkkejä. Ensi vuottaan elävällä nuorella valtakunnalla oli "vakinainen väki", mutta olot eivät suinkaan olleet vakinaisissa uomissa. Reteäsävyinen pakina ei voi olla sivuamatta elintarvikepulaa, joka päivä tuntuvaa ankaraa seikkaa:

"Sitten viime näkemältä me olemme viettäneet markkinoita ja lisäksi kaulamarkkinoita.

Eivät ne kyllä vetäneet vertoja sisarilleen tässä takavuosina, mutta mehän olemme oppineet jo niin kauan tyytymään häviävän vähäisiinkin ilonrippeisiin, ettei kenenkään kuullut juuri natisevankaan.

Lupa lienee sentään vielä muistella entisiä, sillä tämä kai ei vielä lie kortilla. Toista se silloin oli kun suu oli täynnänsä. Pitkäsen Sortavalan-rinkilöitä oli kaulassa rinkilänauha ja käsi oli kaulassa ja näin kävellä höikytettiin pitkin Kaanaan rapakoisia katuja. Välillä käytiin katsomassa karusellia, joka komeassa valaistuksessa pyöri ja soitti niin vietävän soreasti, että vesi pakkasi pakostakin silmiin. Ja jos sattui kukkaron pohjalta joku lantti löytymään, niin astuttiinpa siihen, hypättiin hevosen selkään ja kysyttiin korkealla äänellä koko läsnäolevalta markkinaväeltä, että onko täällä lupa hihkasta. Syödä sitä sai siihen aikaan Kajaanissakin ja juoda. Monella pojalla se pullotti arveluttavasti takataskun seutu ja sieltä vedettiin tämän tästä erinäisiä pulloja, joiden sisällys pian katosi parempiin piilopaikkoihin. Nyt ovat nekin kadonneet, vain eräät enää tuntivat viime markkinoilla sitä entistä markkinatunnelmaa.

Voi, voi kun ne entiset ajat ovat olleet ja menneet, eivätkä koskaan ne pois palaja.

Nämä nykyiset kaulamarkkinat olivat vain sinisenharmaa varjo entisestä. Nyt ei ollut väkeäkään kuin muutamia ja nekin vakinaiseen väkeen määrättyjä, jotka sunnuntai-aamuna lähtivät etelän maille. Olipa joku heidän omaisensakin tullut saattamaan, ja ihmettelivät nämä, että se meidänkin poika määrättiin ratsuväkeen, oli lyyhä. Häntä lohdutettiin sillä tiedolla, ettei se olisi toki muuhun kyennytkään.

Mitenhän pärjättänee talvimarkkinoilla. Nyt sai toki ilman määrää kaulata, mutta lienee jo ensi kerralla sekin kielletty ja kortilla. Juu."

Rauha itäisen naapurin kanssa oli vielä solmiamatta ja raja niin auki, että syyskuun alkupäivinä tehtiin sen toiselle puolelle Raatteesta käsin päivän retki. Sodan jälkikydössä leimahtelivat muun muassa heimoaatteet. Heimokansojen vapauttaminen väikkyi päämääränä, ja Kajaanin puolessa oli suuntana tietenkin Karjala. Parista keväällä 1919 saamastani kirjeestä näkyy ensimmäisessä tämän toiminnan liikkeellepano, mitä nyt reippaasti piti tehtämän. Jälkimmäisessä taas häämöttää varsin selvänä lopun alku. Ja kirjeillä oli väliä vain kuukauden päivät:

Sortavala 14/4 19

Terve Urho

Nyt olen täällä ja kun tuli matkani äkkiä enkä tavannut sinua sinne tuli rahaa 900 miesten värväystä varten joka on minulle osotettu mene meille ja ota sähkösanoma sieltä sekä rahat pankista sitte miehiä tänne anna vaan matka rahaa 1 miestä kohti 125 mk. palkkaa raaka soltu 300 mk konpaniaan vääpeli 500 joukkuepää 700 mk vapaa Aliupseeri eli ryhmän johtaja 400 mk ruoka vaatteit korvataan kaikki kyyti vapaa toimi ripeästi että miehiä tulee heti kirjoitan lisää sano Eerolle Rih. terveisii toimikaa yhessä,

Terveiset Lögreeniltä.

Kunnioittaen

Albin Tolonen

Osote Seurahuone

miehet lähetettävä osotteella Aunuksen "Vapaehtoinen Armeija" jääk. majuri Hertzenin johdolla.

Vitele 16.5.19

H.V.!

Avasin yhden Alpon kirjeistä kun arvelin, ettei siinä ole erittäin tärkeätä ja se oli Sinulta, jossa kysyit vieläkö saa lähettää miehiä. Niitä kyllä saat lähettää epäilemättä vaikka kuinka paljon, kyllä tarvitaan. Kiitokset terveisistä. -- Olemme täytyneet peräytyä taas kovien tappelujen jälkeen Aunuksen kaupungista, kun kapt. Hannula (Viron kuuluisuus) pakeni ja vei mukanaan koko roskapataljoonansa kanssa ja sai aikaan hirveän sekamelskan, samassa pataljoonassa oli ollut aivan suorastaan vankileiristä merkit selässä, ja kiihottivat miehistöä pakenemaan y.m. Kyllä tästä vielä hyvä tulee kunhan aika joutuu. Täällä muodostetaan nyt uudestaan Pataljoonat ja lähetään sitten taas uudestaan kovemmalla voimalla, vallataan Aunuksen kaupunki kolmannen kerran, eikä pysähdytä ennen Syväriä. Tykistöäkin on tullut lisää, ja rannikkopuolustus järjestetty, tässäkin on joen suussa 2 kpl. 3,5 tuumaista eivät polsut enää uskalla tulla häiritsemään. Eilen illalla kävivät yrittämässä, mutta tuli liukas lähtö. Kylmät ovat ilmat olleet viime aikoina, aivan lunta näytellyt. Tiukalle on otettu toisinaan tappelussa, koko Esikuntakin henkilökuntineen ja upseeristoineen oli ketjussa, kun viimeksi peräydyttiin Aunuksesta. Rintama koetetaan pitää nyt, ennenkuin uusia joukkoja tulee pitkin Tuuloksen jokea.

Terveiset Eino.

Mutta vielä kesäkuun yhdentenätoista kirjoitti Savitaipaleelta koulutoverini Emilia Lyytikäinen, joka oli Pietarin pakolaisia, tämän yrityksen tiimoilta innostuksen sanoja:

"Menetkö Aunukseen? Ystäväiseni, mene vielä kun rinnassasi on sankarin sydän, kun oikea asia, ihanteet sanoisinko, velvoittavat! Palaa voittajana rikkain muistoin! Kuinka koettanevatkin valkoistemme asian oikeutusta horjuttaa, järkyttää -- sittenkin tahdon uskoa sen olevan onnemme, turvamme, vaikka usein päilyn epäilyksen teillä. Moititko minua, tekisit oikein!

Ehkäpä jo oletkin taistelussa, jälleen verileikissä. Korkein suojelkoon Sinua siellä, säästäköön elämäsi isänmaalle!

Pietarin valloitusta minäkin omaisteni kanssa toivon ja odotan. Muistatko viimekesäiset sanasi: toivo elää, että kerran kiväärirynnäkössä minäkin Pietariin käyn. Tahdon uskoa, että se hetki koittaa pian, Sinäkin olet vapauttaja ja valloittaja. Olisinpa minäkin poika, siellä riveissänne saisin surulleni lievitystä."

Kuten "Einon" -- muistaakseni Eino Lönnbohmin viestistä saattoi lukea, olivat Emilia Lyytikäisen toiveet jo ajasta jäljessä. Raja alkoi rauhoittua, Aunukseen ei enää menijöitä tarvittu, minuakaan. Mutta niin omakohtaista kuin olikin, pakolaistytön paatos on edustavaa: se kohisi monien silloista murrosvaihetta elävien koulunuorten mielialoissa. Ja silti panen myös merkille että Emilia, vaikka kovin tahtoi uskoa, jo "usein päilyi epäilyksen teillä".

Tehtävää ja toimitettavaa siis riitti, ja harrastuksia, urheilullisia, kirjallisia, aatteellisia. Koulu tahtoi siinä väkisin jäädä syrjemmälle. Silti sain hyvän päästötodistuksen. Joskus tiukat välit opettajien kanssa -- tämän viimeisen lukukauden kärhämää on jo tullut sivutuksi -- eivät vaikuttaneet heidän arvosteluunsa. Ylioppilastutkintolautakuntakin antoi kyllä äidinkielessä laudaturin, mutta approbaturin vieraissa kielissä, ruotsissa ja saksassa, sekä matematiikassa. Ne tulokset riittivät minulle, en katsonut taaksepäin, kohti koulua. Pitkin kevättä olin jo käyttänyt aikaa sen miettimiseen, mikä olisi oikea elämänura. Kirjoittelin asiassa Emilia Lyytikäiselle ja kerroin mietteistäni, koska luotin häneen, ja 28.4.1919 hän on päivännyt kannanottonsa:

"Aiot siis lähteä lukemaan. Kysyit mielipidettäni; suoraa ajatustani, mihin olisit sopivin. Olet synnynnäinen sanomalehtimies käsittääkseni. Kuinka vankan ja taatun tulevaisuuden tuo ala tarjoaa, en tiedä. Ajattelen, että juristina saattaisit olla sanomalehtimiehenäkin, onhan juridiikka lupaavampi yleensä tulevaisuuteen nähden. Lakimieheksi vaikkakin ihmisten asioita penkomaan kyllä sovit. Et ole yksipuolinen, forstmestariksikin kelpaisit, en juuri siksi sinua ehdotteleisi, hakemallakaan en löydä tuolla alalla mitään ihanteellista. Lyhyesti mielipiteeni siinä."

Omassa kirjeessäni olen sitten täsmentänyt ajatuksiani, ja 14.5. kirjeenvaihtotoverini antaa niille yksimielisen hyväksyntänsä: "Tervehdin tyytyväisin mielin suunnitelmiasi tulevaisuudesta. Kerrankin mielipiteemme olivat täydelleen samanlaiset. Juristi ynnä sanomalehtimies, siinä olet paikallasi. Älä anna Heikin yhdeksäisten (joista myöskin onnittelen) houkutella. . . ."

Mutta koulutien loppusuoralta selviydyttyä oli sentään päällimmäisenä mielessä pääsy elävämmille poluille, metsiin, maille ja vesille. Ja niin lähdinkin kesäkuun alkupuolella, tarkkaan ottaen 4.6., parin toverini kanssa retkeilemään Kongasjoelle, koskiselle joelle, joka laskee Puolangan Osmankajärvestä Paltamon Kivesjärveen. Reittimme alkoi itse asiassa Oulujärven pohjoisrannalta Varisjoen suulta, jonne menimme Paltaselän yli laivalla. Siitä nousimme Varisjokea Kivesjärvelle, Kivesjärveä pohjoiseen Kongasjoelle ja sitä ylös Osmangalle. Noilta päiviltä on tallella, tuoreeltaan paperille pantuina, vaeltelevan ylioppilaan tunnelmia kirjeissä läheiselle ystävälle:

4.6.19

Aili rakas. -- Äijä tuossa istuu sängynlaidalla, vetää haikuja piipunkänästään, joka oli tupakanpuutteessa saanut virua nurkassa viikkomääriä, mutta nyt olemme me sen armollisesti täyttäneet, vetää savuja jotta röörit tärisee ja kertoo hirveitä juttuja Sirviöstä, joka oli ampunut hirveitä otuksia. Taitaa valehdella! Villi-Pulle-Kalle juttelee ukon kanssa, Esa lukee turjottaa ja minä kirjotan Sulle, kirjotan ja muistelen Sinua rakkaudella.

Laiva läksi kello kaksi Mieslahteen ja sen perässä oli 1 vene, joka kuului kolmelle eräretkeilijälle. Kunnialla päästiin Varislahden laiturille, johon nostettiin tavarat (paljo niitä oli kertynytkin, kokonainen röykkiö). Heti kun laivasta päästiin, ei kunnolla keritty saada tavaroita järjestetyksi veneeseen, kun rupesi satelemaan. Satoi aluksi hiljalleen ja arveltiin mekin, että antaahan sataa. Soudettiin Varisjoen suuhun, hypättiin maille ja ruvettiin vetämään venettä rannalta käsin, Pulle rompsissa ja minä änikkeessä. Kovia oli koskia 4 joessa, mutta voimalla ylös noustiin, vaikka vettä oli kovin paljon. Joella oli tukkilaisia ja iloisen näköisiä miehet olivat, vaikka satoi ja kasteli heitä. Olisinpa päässyt sakkiin ja koteutumaan niin olisi jonkun verran reippaampaa taas hetken. Siellä faarit istuksivat nuotioitten äärellä ja kuivailivat keksit käsissä vaatteitaan. Veri vetää!

Ja satoi koko matkan. Ja me kastuimme. Läpimäriksi. Kun saavuttiin Kivesjärvelle tuossa puoli kuuden tienoissa, yltyi sade, mutta iloisesti laulellen jatkoimme matkaa. Tuuli kylmänlaisesti ja märät vaatteet alkoivat tuntua vallan kehnoilta. Esa oli hiukan lannistuneella mielellä ja kyseli vähäväliä onko pitkälti matkaa ja me pelottelimme kaksillakymmenillä kilometreillä. Kun on matkalle lähtenyt niin vaivat kestäköön. Minun eräluontoni ei näin pienistä vastuksista vielä lannistunut.

Kuljettiin Varisjoen niskassa jätkäsakin ohi. Oli tulva ja lato oli joutunut veden valtaan. Kysyin jätkiltä, miksi ovat ladon jättäneet veteen. "Jottei ravistuisi" oli sukkela vastaus. Se nerokas Suomen kansa.

Nähtiin talo rannalla poikettiin lämmittelemään. Ja koska olo tuntui hyvältä ja yön selkään ja sateeseen lähtö märissä vaatteissa kovin tylsältä, jäätiin taloon yöksi. Talon nimi Rahula ja isäntäväki kovin ystävällistä, puheliasta ja hauskaa väkeä. Syöpäläisiä näkyy olevan eri rumasti. Nyt on kylvetty (ajattele! kylvetty! voiko sateen ujuttama matkamies toivoa sen parempaa. Ei) eri hyvä ja makia löyly, on syöty kaksi mahamäärää, laskettu reimikin ja nautitaan, nautitaan kulkijan onnekkaista hetkistä. On niin ihmeen keveä olo. Ajattelen Sinua, olen Sinua koko päivän ajatellut ja tulen vastaisuudessakin ajattelemaan ja vaikka sangen kovasti halajaisin olla seurassasi, lohduttaa minua tieto, että kerran taas ja sangen pian saan sinut nähdä. "Ne hetket ovat kaikista vaikeimmat."

Laivaan meiltä jäi Pullen onkivapa ja minun sadetakki. Pojat lähtevät aamulla niitä perustelemaan.

5.6.19

Aili rakas! -- Kirjotan nyt Sulle, sillä minun on Sinua ikävä. On jo iltapuoli päivää käsissä, ollaan nyt sillä majalla Kongasjoen alajuoksussa, josta oli puhe. Nuotio on viritetty majan luo ja sen loimossa tätä kirjottelen, pojat nukkuvat majan seinustalla filtteihinsä kääriytyneinä. Aurinkoa peittävät synkät pilvet, linnut sentään puissa laulelevat ja itikat piipittävät korvissa unettavaa initystään.

Aamulla kun Rahulassa herättiin tuossa viidettä käydessä, oli vielä kovin tuores ilma, uhkaili sataa mutta pian se siitä selkeni auringonpaisteeksi. Pulle ja Esa lähtivät laivalle hakemaan vapaa ja sadetakkia, mutta edellinen oli kerennyt kadota. Heidän sieltä tultua lähdimme nostamaan reimiä ja saimme siitä kolmatta kiloa painavan hauen. Talossa syötyä lähdimme puolenpäivän (meridies) seuduissa nousemaan ylös auringon lempiästi paistaessa ja tuulen hiljalleen puhallellessa.

Järvellä kelasivat tukkilaiset halkolauttaa, ja laulelivat ponttuulla vorokkia vääntäessään. Sinne pitäisi päästä. Noustiin jokea myöten tähän majalle, tehtiin nuotio ja keitettiin maukas kalasoppa. Kaikkosipa taasenkin nälkä kauas meidän miehistä. Pojat tuossa ovat heränneet, puuhaavat tulta kämppään sisälle, jotta siellä yön tarkenee. Hyvä periaate.

Tämä päivä on ollut kaunis, aurinko poltti paljaan selkäni helläksi. Aili, olisitpa ollut mukana soutamassa -- ei -- istumassa keskellä venettä ja ihmettelemässä, minä olisin soutanut Sinunkin osasi. Nyt, kun olen ollut jo kauan pois luotasi, tunnen ankaraa toivoa päästä luoksesi. Se on tuskaa, tuskaa, mutta ihanaa tuskaa. Tiedänhän kerran pääseväni luoksesi ja tiedän, että minulla on oma tyttöni joka voi tuskani lieventää, synkät rypyt otsaltani tasottaa.

Myöhemmin illalla. Pojat ovat joella onkimassa, kuuluvat ahvenenpoikia saaneenkin ja minä olen tässä kämpänvahtina. Kiukaassa on tuli ja minun tulee valvoa, ettei se pääse lattialla oleviin kuiviin heiniin. Savua on kämppä kuin tikaten ja silmät vuotavat vettä joka kerta kun sinne työnnyn katselemaan tilannetta. Istun majan ovella, nojaten seinään ja Sua muistellessa kirjotan tähän. Ajattelen Sinua yksin ollessa ja joukossa.

6.6.19

Aili rakas. -- Olen yksin tässä kämpässä, pojat ovat jossakin ulkona.

Illalla oli eri kaunis auringonlasku. Koko läntinen taivas oli tiilenkarvainen ja reunoilta oli tämä punerrus violetinvärinen. Istuin majan ovella, pojat loikoivat sisässä ja ajattelin Sinua, mitäpä muutakaan ajattelisin. Sinähän olet aatokseni vallannut. Yö maattiin hyvästi, ei ollut liian kylmä eikä vari. Herättiin suunnilleen keskipäivällä (kellään ei ole kelloa) ja ryhdyttiin ruoan laittoon. Paistettiin hauki ja laitettiin soosi ja keitettiin perunoita. Eri makoisa atria. Syönnin jälkeen otimme kuvan, jossa tää juhlallinen kämppämme näkyy. Nyt on kämppä savua täynnä. Olen lattialla kyyryssä ja sittenkin silmät tahtovat soeta. Keitän perunoita. Jo tuntuvat kiehuvan. Äsken käytiin kokemassa reimi ja ilomme oli jakamaton kun saimme toistakiloisen mahtavan säynävän. On taas kalaa huomiseksi. Loikoilen vuoteellani ja kirjotan. Savu leijailee sakeana parikymmentä senttiä pääni päällä. Aurinko paistaa kuumasti ulkona. Nyt tunnen todenteolla reippaan retkeläistunnelman vallitsevan. Tämä on tosi virkistävää kouluaherruksen perästä. Saa kelletellä täällä metsäsaunoissa vapaana reissumiehenä, irtaalla sivistyksen kahlehtivista muodoista (ja kauluksista), saa elää reipasta partioelämää, se on jotakin se. Tiedät millaiselta Sinusta tuntuu Riuttalassa. Täällä samat sanat.

8.6.19

Helluntai. Juhlapäivä, lepopäivä, sabatti. Lepopäivä on nyt meilläkin, "muista pyhittää lepopäiväsi!" Eilen en mitenkään joutanut Sulle kirjottamaan, sillä ei ollut aikaa siihen. Se ei suinkaan todista, etten Sua muistaisi, sillä joka päivä Sua muistelen. Kerron nyt sen eilisen päivän vieton. Toissailtana valvottiin saunassa myöhään ja siksipä eilenaamulla nukkua hujautettiin aina puolillepäivin. Sen jälkeen kiireesti keitettiin kalakeitto ja lähdettiin tavarat kokoiltua nousemaan Osmangalle, jokea ylös. Noustiin hiljalleen alussa, ongiskeltiin ja ammuttiin joku lintu ja ilma oli eri kaunis. Aurinko helotti ja kelpasi eräretkeilijän olla. Mutta iltapäivä tuli eri tiukka. Koskia on tässä joessa parikymmentä, useat pitkiäkin, kivikoisia ja vähävetisiä. Sai siinä hikoilla ennenkuin oli 8 koskea noustu ja olisi ollut yöpaikka tukkilaisten risumaja sangen ränstynyt. Jalat olivat jo aivan märät ja vaikka jonkun verran väsytti, päätettiin painaltaa tänne joen niskaan asti ja tultiin kans. Mutta olisitpa nähnyt millaisessa kunnossa olimme kun perille pääsimme. Viimeiset kosket olivat näet niin tuiki pahoja nousta, että piti kahlata vedessä veneen vieressä ja vetää sitä ylös. Aluksi kastuttiin vain vähä yli polven, mutta sitten sattui kompastuksia ja kommelluksia, joten jokainen meistä oli vyötäisiin asti likomärkä, kuin uitettu koira. Ilma koleni yöksi ja hammasta purren ja laulellen tahtoen peittää väsymystä vaivoin jaksoimme nostaa venettä.

Kyllä oltiin eri kurjassa tilassa kun saavuttiin niskaan ja majalle. Vaatteet valuivat vettä ja oli kylmä. Viritimme kämppään tulen, heitimme märät vaatteet yltämme, kuivailimme itsemme iloisen "brasan" ääressä ja muutimme kuivat alusvaatteet. Keitimme perunoita ja söimme voimakkaasti ja kelpasi sitä sitten istua lämmittävän tulen ääressä vatsa täynnä, hauskan väsymyksentunteen kierrellessä ruumiissa ja nauttia eränkävijöiden onnesta, kulkijan satunnaisesta hyvinvoinnista. En malttanut olla silloin laulamatta "Kulukurin valssia". Kyllä oli ihanaa nautintoa!

Tänään makasimme miltei puolille päivin. Olemme pyhittäneet tämän lepopäiväksi. Syötiin aamulla ravakasti, on makailtu täällä matalassa savuisessa kämpässä ja taas nautittu. Olen ajatellut Sinua, miettinyt, pitäisitköhän nyt minusta sellaisena kuin olen. Koko päivän olen ollut alusvaatteisillani, jotka nokisessa kämpässä, mustalla maalattialla maaten ovat kokonaan kadottaneet alkuperäisen valkoisen värinsä. Ja naama on musta, päivettynyt ja pikiöljyinen (täällä on eri tavalla itikoita). Lakittomin päin ja varakengänronttoset jalassa. Sellaisena olen hummaillut ja sanoisitkohan, että tuossa on poikani, jos näkisit. Tämä kämppä on viimeisen kosken rannalla, koski kohisee yötä päivää ja vanha myllynröttelö on tuossa likellä. Sen harjalla olen istuskellut koko päivän ja laulellut. Metsäläisiloa!

9.6.19

Aili rakas! -- Ilta on jo tästäkin päivästä käsissä, monta päivää on kulunut kun Sinut viimeksi näin. Monta! Ollaan nyt Raappananvaaran talossa, Osmanganjärven toisella rannalla. Tänä aamuna, auringon jo ollessa etelässä, herättiin kämpällämme, syötiin ja näpähytettiin yks komia kuva kahdesta rivonnäköisestä miehestä lahtari Kekkosesta ja skoinari Tolosesta, molemmat hellepuvuissa, mustissa alusvaatteissaan. Ja syötyä lähdettiin tänne Raappananvaaraan. Oli eri kova vastatuuli selällä kun soutaa riuhdottiin ja sai siinä hikensä kuuden seitsemän kilometrin taipaleella. Kun saavuttiin talon rantaan, josta oli taloon vielä toistakilometrinmatka, niin olimmepa me jo lopullisen väsyneitä. Sisuttelimme sentään ja laskimme satakoukkuisen reimin. Nyt on syöty talossa ja nukkumaan ollaan nousemassa talon kaidoille penkille.

Nämä kirjeet ovat tarkoitetut Sinulle ja monet kerrat piirtäessäni näitä kirjaan olen aivan sellaisessa luulossa, että saat ne lukea ennenkuin saavun sinne Kajaaniin. Ethän vain liene lähtenyt pois ja et jaksa odottaa poikasi paluuta. "Minä saavun ja luoja sen suo." Toivotat kai tervetuloa. Sillä minä sankhen kauheasti halajan luoksesi päästä, päästä läheisyyteesi.

10.6.19

Taasenkin sillä samalla kämpällä, jossa ennen Raappananvaaraan menoa oltiin. Katso! Ilmanhaltija oleepi meille jonkunverran kenkku, sillä Raappanaan mennessä oli meillä jumalaton vastatuuli ja taas seuraavana päivänä konsa me sieltä palasimme kämpällemme takaisin saimme taasenkin irvessä ikenin kiskoa venettämme vieläkin kovempaan vastatuuleen. Mutta tultiin sitä vain ja nyt ollaan tässä tutulla majalla. Honkakoski pauhaa tuossa vieressä pojat onkivat ja minä keittelen kalakeittoa, sillä kalaa on saatu kunniallisesti. Ja minä saan aina olla keittäjänä, aina kuukerskana ja monesti sööterskana ja teeterskanakin, sillä pojat eivät viitsi. Ei tämä savussa makaaminen ja tulen kohenteleminen olisi hauskaa minustakaan, mutta täytyy, sillä pojat olisivat kai ennen syömättä kuin keittäisivät. Aina ne välillä jotakin auttavat, mutta minä tässä kovimman työn teen. Tämä majakin taitaa lusahtaa sisään ja tappaa kolme nuorukaista. Hirsi, joka kannattaa kattoa on uhkaavasti painunut alas, se risahtelee joka hetki ja uhkaa katketa. Aivan silmissä taipuu alaspäin. Ja minä kurja nukun aivan sen kohdalla! "Kurja kuolema näin sotilaalle" sanoin sotatalvena kun avantoon putosin ja olin hukkua ja samat sanat sanon nytkin. Koskahan taas näen Sinut?

11.6.19

Aili rakas! Kunnialla päästiin viimekin yö. Ei taittunut vielä se puu, mutta kohta. Lähdettiin siltä majalta alas ne laskemaan ne Kongasjoen paritkymmenet kosket. Pulle perässä, Esa keskellä ja minä kokassa. Ja se kokkamies näin pienissä koskissa on tärkein. On näet niin kivikkoa täällä että kokkamiehen pitää sauvoin kädessä väistää ne. Ja kehumatta sanon, että en minä aivan kehno olekaan tässä virassa. Olen aivan pikeentynyt siihen virkaan, en sentään niin paljon kuin Sinuun. Askarellenko minä Sinun ajatuksissasi niin usein kuin Sinä minun?

Ajattele päälle! Ollaan kosken niskassa ja nähdään allamme veden kiemurtelevan alaspäin auringonvalon hopeoimana, se kohisee uljaasti jyrkkää rinnettä alas ja on kivikoisen uran uurtanut itselleen. Ja kohta laskee tuota koskea venekunta, nuori mies piippu hampaissa keksin kanssa perässä, toinen istuen keskellä ja kolmas seisoen etutuhdolla, keksi etusojossa silmä kovana, aina valmiina ohjaamaan veneen törmäämästä kiviin. Ja aurinko luo kaiken yli hohdettaan, ja aallot räiskyvät veneensivuja ja nuoret ovat iloisia. Sillätavoin kosket tultiin alas. Ollaan nyt taasenkin alamajalla ja vietetään erämiesten hauskaa elämää, nautintorikasta elämää. Leben und leben lassen. Olen täällä lukenut Rikos ja kosto ja Morgans millioner ja Han, hon och det. En vielä tiedä, milloin pois tullaan. Kenties lauantaina, jos Esa jaksaa niillä eväillään elää. Ja silloin näen Sinut taas.

Tämä runsas viikko 4.--12.6. Kongasjoella jäikin sitten varsinaiseksi lomakseni kesältä 1919. Puolivälissä kesäkuuta oli vuorossa ensimmäisen vakituisen työpaikan otto ja pian sen jälkeen toisenkin, ja syksyllä olisi lähdettävä asevelvollisuutta suorittamaan.