Siitä, mitä edellä on sanottu, saattaisi ehkä tehdä sen johtopäätöksen, että ulkopoliittisen ohjelman valmistaminen on jonkinlainen laskutoimitus, jossa eri arvoiset suureet on järjestettävä niin, että kahdessa eri ryhmässä saadaan sama lopputulos. Taikka, että kyseessä on budjetin laatiminen, jossa on saavutettava tasapaino tulojen ja menojen kesken. Teknillisesti asia kenties näyttää sellaiselta, mutta asiallisesti on kysymys jostakin kokonaan muusta. Tulo- ja menoarviossa on tasapaino tuloerien ja myönnettyjen määrärahojen kesken mitattavissa käytetyn rahayksikön perusteella, mutta ne tekijät, joista ulkopoliittisen ohjelman vakavuus riippuu, eivät ole kiinteillä suuruusmitoilla määrättävissä. Ne ovat irrationaalisia seikkoja, joita ei voida ilmaista luvuilla. Sen takia on ulkopolitiikka, jossa ei ole käsillä tuotantolukuja, hintoja, kursseja, prosentteja jne., varsin usein vaikea ala niille, jotka ovat tottuneet varsinaisessa ammatissaan tekemään johtopäätökset kiinteiden lukujen perusteella. Käsinkosketettavien, kaikissa olosuhteissa samoina kestävien suureiden puute tekee ulkopolitiikan eräässä suhteessa vaistoon perustuvaksi, jonka taitajalla tulee olla tunto sormenpäissä. T. E. Lawrence, englantilainen tiedemies, tarunomaiseksi tullut Arabian heimojen nostattaja taisteluun turkkilaisia vastaan viime maailmansodan aikana, on kirjoittanut lähinnä ulkopolitiikkaa tarkoittaen: "Jos itämailla asettaa korvan kiinni erämaan pintaan, kuulee kaiken, mitä tapahtuu ja koko joukon sen lisäksi. Selektiivinen, valikoiva korva erottaa väärät uutiset ja siinä onkin ero hyvien ja huonojen poliitikkojen välillä."

Ulkopoliittisen toimintaohjelman valmistaminen on, kuten saatetaan havaita, erittäin vaikea tehtävä. Samalla se on erinomaisen vastuullinen tehtävä, sillä sen tarkoituksenmukaisesta ratkaisusta riippuu kansakunnan elämä. Tämän vuoksi vaatii tuollaisen ohjelman valmistaminen tekijältään ja siihen määräävästi vaikuttavilta henkilöiltä paitsi vakavaa, kypsynyttä vastuuntuntoa myöskin laajoja asiatietoja mitä moninaisimmilta aloilta. Se edellyttää ennakkoluulotonta käsitystä valtapoliittisten tekijäin määräävästä asemasta kansainvälisessä elämässä, tunteilematonta realismia sekä henkilökohtaisten toiveiden eliminoimista. Lähtökohtana tulee olla ratkaisuun vaikuttavien tosiasioiden löytäminen ja niiden hyväksyminen. Harvoin on poliittiselle toiminnalle asetettu sen parempaa ohjetta kuin mikä sisältyy englantilaisen historioitsijan ja valtiomiehen Macaulayn sanoihin: "Poliittisen taidon ensimmäinen edellytys on se, että hyväksytään tosiasiat. Mutta tuskin mitään ohjetta rikotaan niin usein ja niin huolettomasti kuin tätä. Siihen on monta -- ja luonnollista -- syytä. Poliittisen elämän johtoon nimenomaisesti demokratioissa valitaan henkilöt ensisijaisesti sisäpoliittisten ja talouspoliittisten seikkojen perusteella. Henkilöt, jotka näin kvalifioituina ovat kohonneet johtaville paikoille, eivät suinkaan aina kykene hallitsemaan maailmanpoliittisia tosiasioita, joiden perusteella maan ulkopolitiikkaa kuitenkin on hoidettava. Kun he asemansa vuoksi sitten joutuvat vaikuttamaan ulkopoliittisiin ratkaisuihin, ei heillä ole riittäviä asiallisia edellytyksiä kannanottojensa tueksi. Heidän ajatuksiaan hallitsevat ylivoimaisesti sisäpoliittiset näkökohdat. Kun tosiasiat, jotka määräävät kehityksen kulun kansainvälisen politiikan alalla, eivät ole heille selvillä, on heidän luotava itselleen käsitys tai oikeammin kuvitelma olosuhteista. Silloin kuin ulkopoliittisen toiminnan pohjana olevat "tosiasiat" syntyvät tätä tietä, ei voida useinkaan välttää sitä, että niiden sisältöön ovat ratkaisevasti vaikuttaneet henkilökohtaiset toiveet, maailmankatsomukselliset seikat, sympatiat ja antipatiat jne. Mutta helposti voidaan havaita, että kyseessä eivät olekaan enää ulkonaisista seikoista riippuvat tosiasiat, vaan persoonallisten toivomusten mukaiset kuvitelmat, jotka eivät kelpaa realistisen ulkopoliittisen ratkaisun perustaksi. Lisäksi on otettava huomioon, että ihmisessä asuu mitä voimakkain syntyperäinen haluttomuus myöntää olosuhteita, jotka eivät ole oman mielen mukaisia ja miellyttäviä. Tämä kaluttomuus synnyttää jyrkkää vastenmielisyyttä ikäviä tosiasioita ja samalla niiden esittäjiä kohtaan erityisesti sellaisessa tilanteessa, kun on ollut pakko huomata noudatetun politiikan virheellisyys. Mutta silloin joutuu myös helposti toimimaan epärehellisesti omaa itseään kohtaan, jolle pyritään vakuuttelemaan, että nämä tosin oikeilta näyttävät, epämiellyttävät tosiasiat eivät sittenkään ole vastaansanomattomasti tosia. Kun koko valtakunnan olemassaoloon vaikuttavat johtopäätökset tehdään näin syntyneiden motiivien nojalla, ei ole lainkaan ihmeteltävää, jos ne ovat väärät ja vievät maan kannalta kohtalokkaaseen lopputulokseen. Kun Englannin pääministeri Lloyd George Versailles`in rauhansopimuksen aikana, puoltaessaan bolshevikkien kutsumista konferenssiin, lausui, että tosiasioita ei voida jättää huomioonottamatta, vaikka pitäisikin niitä epäsympaattisina, on siinä esitetty poliittinen toimintaohje, joka on yhtä oikea kuin myös vaikea toteuttaa käytännössä.

Olettakaamme, että maan poliittinen johto on vakavan harkinnan jälkeen tullut siihen johtopäätökseen, että noudatettu ukopoliittinen suuntaus ei vastaa niitä vaatimuksia, joita ulkopoliittisten tavoitteiden ja valtakunnan käytettävissä olevien keinojen tasapaino edellyttää. Poliittisella johdolla on kaksi tietä käytettävissään. Joko se pyrkii vähitellen muuttamaan kansan käsityskannan ja ikäänkuin houkuttelemaan kansan uuden ulkopoliittisen suuntauksen kannalle, jonka jälkeen uusi toimintaohjelma tarkalleen vahvistettaisiin ja toteutettaisiin. Taikka maan poliittinen johto ensiksi vahvistaa tämän ohjelman, ja sen jälkeen hankkii sille kansan hyväksymisen.

Pinnallinen käsitys demokratiasta on sellainen, että kun kansa määrää valtakunnan noudattaman politiikan suunnan, sen on myös saatava etsiä-tuo suunta ja kiteyttää se valmiiksi ohjelmaksi. Jos tämä on totta, silloin valtionjohdon tulisi toimia edellä ensiksiesittämämme vaihtoehdon mukaan. Varmaa on, että vastuuta karttava valtiomies menettelisikin siten.

Mutta olisiko se oikein tehty?

Demokraattinen valtiojärjestelmä on aikojen kuluessa joutunut runsain mitoin arvostelun kohteeksi. Asiallisessa suhteessa kenties kaikkein raskaimpana lienee pidettävä sitä tavan takaa uusiutuvaa moitetta, että demokratia ei rakenteensa vuoksi kykene kasvattamaan todellisia valtiomiehiä, joilla olisi riittävässä määrässä itsenäisyyttä ja vastuuntunnetta. Demokratia -- niin väitetään -- päinvastoin suosii lauma-ajattelua johtajissaankin ja tarkoituksellisesti torjuu itsenäisesti toimivat henkilöt, jotka eivät taivu tallustamaan sitä keskinkertaisuuden tietä, jota kulkien valtiollinen karrieeri demokratiassa varmimmin tapahtuu. Ei vain poliittisissa kiistakirjoituksissa, vaan myöskin painavissa tieteellisissä tutkimuksissa on pyritty esittämään, että kansan valtiolliset johtomiehet demokratioissa eivät useinkaan johda kansaa sanan oikeassa mielessä, vaan ovat itse suorastaan rahvaan johdettavissa. Monien esimerkkien tukemana eri ajoilta ja eri maista on katsottu voitavan osoittaa, kuinka demokratia on saattanut uskoa maan valtiolliset ohjat sellaisten henkilöiden käsiin, jotka tekevät valtiolliset ratkaisunsa hajuaistin avulla: he nuuhkivat ja tunnustelevat, mitä yleinen mielipide kustakin asiasta sanoo ja sen mukaan määräävät kantansa. Tällaiset henkilöt haluavat toteuttaa ns. kansan tahdon, jonka he etsivät mielistelläkseen sitä ja hankkiakseen helppohintaisella tavalla itselleen kansan suosion.

Se arvostelu, joka demokratioihin on kohdistettu sen perusteella, että ne liian helposti päästävät johtaville paikoille luonteettomia, epäitsenäisiä henkilöitä, on eräältä osalta oikea. Ja myönnettävä on, että demokratioissa vallalla oleva valtiollisten johtajien valintatapa: kansanvaali, useinkin muovaa miehensä kuuntelemaan valitsijain mielialoja ja noudattamaan niitä.

Valtiollisten johtajien, olipa valtiomuoto mikä tahansa, tulee yhtä hyvin osata toimia kansan tahdon mukaisesti kuin siitä riippumattakin. Vaikka kaikki yleistykset ovat vaarallisia, rohkenisimme sanoa, että nimenomaan sisäpoliittista luonnetta olevissa asioissa on edellinen vaihtoehto yleensä suositeltava, kun taas ulkopoliittisissa asioissa valtionjohdon tulee tarpeen vaatiessa rohjeta toimia vasten kansan mielialoja. Tilapäisen kuohunnan aiheuttama kansan tunteenpurkaus on helposti voitettavissa, mutta jos kansan käsitys jostakin asiasta on selvä ja syvästi tunnettu, silloin toimiminen siitä piittaamatta sisältää suuria vaaroja. Nimenomaan on näin asianlaita demokratioissa. Hallituksen omaksuma ulkopoliittinen suuntaus, joka on kansan mielialojen vastainen, johtaa helposti kriisiin ja kaataa hallituksen. Autokratioissa on valtionjohdolla tässä suhteessa suurempi liikkumaala, sillä kansan tyytymättömyys ei niissä löydä poliittisesti vaikuttavia ilmaisumuotoja.

Vaikeina aikoina, jolloin kansakunnan tulevaisuus on vaakalaudalla, on valtiollisen johtajan vastuu ääretön. Hän joutuu määräämään oman kansansa ja maansa kannanoton kysymyksiin, joista maan olemassaolo on riippuvainen. Nämä kysymykset ovat yleensä ulkopoliittista laatua ja valtiollisilla johtajilla on niistä parhaimmat mahdolliset asiatiedot. He eivät voi jättää ratkaisua kenellekään toiselle, se on heidän tehtävä. He eivät voi kysyä kansalta, miten olisi tehtävä, eivätkä he aina edes ole oikeutettuja kuuntelemaan kansan mielialoja, olivat ne kuinka selvät ja voimakkaat tahansa. Jos näet heidän oma vakaumuksensa niiden asiatietojen perusteella, joita heillä on käytettävissään  -- ja usein vain heillä -- on toinen, kuin minkä he tietävät olevan kansansa tahdon, on heidän rohjettava toimia oman vakaumuksensa mukaan. Valtiollinen johtomies ei voi valtakunnan olemassaololle ratkaisevissa kysymyksissä koskaan vetäytyä sen puolustelun taakse, että hän ei voinut toteuttaa omaa tahtoaan, koska kansan tietoinen tahto oli toinen. Hänen on uskallettava olla itsenäinen, hänen on rohjettava toimia oman vakaumuksensa mukaan, jos hän tietää, että hänen mahdollisuutensa arvostella ulkopoliittisia asioita tekee hänen kantansa maan tulevaisuuden kannalta oikeaksi, vaikka se poikkeaakin kansan käsityksistä. Sillä on huomattava, että kansa ei voi aina seurata salaisen diplomatian teitä etenevää kansainvälistä politiikkaa kaikkine sen yllättävine käänteineen ja rintamanmuutoksineen niin hyvin, että se ajoissa ehtisi oivaltamaan, mitä maan etu kulloinkin vaatti. Valtiollinen johtaja, joka tällaisissa oloissa etsii ratkaisunsa vain kansansa mielialoista, voi joutua harhateille. Se voi sitäkin helpommin tapahtua, jos valtionjohto konjunktuurisävyistä politiikkaansa tukeakseen on propagandan avulla kiihottanut kansan mielipiteen niin kuumaksi, että ei myöhemmin poliittisten olosuhteiden muututtua uskalla yleisen mielipiteen pelosta tehdä maan etujen välttämättä vaatimaa käännöstä politiikassaan. Suomessa oli tilanne keväällä ja juhannuksen tienoilla 1944 jotensakin tällainen. Yleinen mielipide muuttuu tällaisissa oloissa helposti laittomaksi pyöveliksi, jonka pelosta poliittisesti viisas ja välttämätön jää suorittamatta.

Tämän tarkastelun perusteella rohkenemme väittää, että milloin aikaisemmin voimassa olleesta poikkeavan, olosuhteiden vuoksi välttämättömäksi käyneen uuden ulkopoliittisen toimintaohjelman vahvistaminen on kysymyksessä, valtionjohdon on suoritettava ja johdatettava kansa sen taakse. Se todistaa oikeaa vastuuntuntoa eikä sitä voida pitää demokratian todellisen olemuksen vastaisena. Tuo ohjelma saattaa olla kansalle tilapäisesti epämieluisa, mutta silloin kuin on kysymyksessä kansakunnan olemassaolo ja tulevaisuus, ei epäpopuläärisyys saa olla esteenä oikean suuntauksen toteuttamiselle. Ulkopoliittinen toimintaohjelma on tuomittava sen mukaan, onko se oikea vai väärä, onko se kaukaisempaa tulevaisuutta silmälläpitäen kansakunnalle edullinen vai epäedullinen. Jos se on oikea, jos se rakentuu kestäville, reaalisille perusteille, saa se myös aikanaan kansan hyväksymisen. Valtionjohdon on ollut pakko oma-aloitteisesti valmistaa tämä toimintaohjelma, sillä kansa itse ei olisi sitä löytänyt. Kansa ei näet aina voi tuntea kaikkia niitä tosiasioita, jotka määräävät valtakunnan terveen ulkopolitiikan suunnan.

Edellä on ollut puhetta ulkopoliittisen toimintaohjelman valmistamisesta ja vahvistamisesta. Kun siirrymme käsittelemään sen toteuttamista, silloin on syytä lähteä samasta yleisohjeesta, jonka edellä esitimme tärkeäksi kaikelle poliittiselle toiminnalle: on hyväksyttävä tosiasiat. Ulkopoliittinen ohjelma, joka on vahvistettu voimassaolevaksi, on vakaan harkinnan tulos, se on kaiken käytettävissä olleen asiantuntemuksen mukainen, se on tosiasia. Sen vuoksi on siitä pidettävä kiinni. Nimenomaan on syytä korostaa, että tilapäisten tekijäin ei ole annettava vaikuttaa ulkopoliittisiin ratkaisuihin. On varsin luonnollista, että eritoten rauhattomina aikoina esiintyy seikkoja ja syntyy olosuhteita, joilla näyttää olevan merkitystä maan itselleen omaksumaan ulkopoliittiseen suuntaukseen, mutta ne on saatettava oikeihin mittasuhteisiinsa ja niiden kansalisiin tekemä vaikutus on pidettävä kurissa. Mikään ei valtakunnalle ole sen vaarallisempaa kuin joutua poliittisten konjunktuurien leikkikaluna luopumaan kiinteästi vahvistetun, terveen ulkopolitiikan tieltä. Se sattuu varsin helposti, jos maailmanpoliittisessa asemassa on tapahtunut käänne, joka näyttää lupaavan menestyksen niille persoonallisille toiveille, jotka oli pakko heittää silloin kuin maan ulkopoliittinen suuntaus vakavien tosiasioiden edessä aikoinaan vahvistettiin. Tällaisessa tilanteessa vaaditaan valtionjohdolta erinomaista lujuutta ja pettämätöntä olosuhteiden tuntemista sekä tarpeen vaatiessa rohkeutta oman käsityksensä läpiviemiseksi. Sillä tavallisesti on tuollainen poliittisten olosuhteiden muuttuessa pienelle valtiolle ilmaantunut, menetetyiksi arvioitujen etujen toteuttamismahdollisuus osoittautunut virvatuleksi, jonka katoaminen on merkinnyt erittäin vakavia seurauksia valtakunnalle. Ne perustekijät, jotka rauhallisten olosuhteiden vallitessa on todettu määräävän maan ulkopolitiikan suunnan, voivat yleensä muuttua ainoastaan koko maailman valtapoliittisen rakennelman täydellisen uudelleenmuovautumisen yhteydessä. Sellainen voi tietenkin tapahtua, mutta se ei tapahdu jokaisen tilapäisesti esiintyvän konjunktuurin mukana. Sen takia harkinnan perusteella omaksutun ja pitkäaikaisesti noudatetun ulkopolitiikan vaihtaminen on yleensä osoittautunut vaaralliseksi askeleeksi.

Maan ulkopolitiikan muuttaminen aiheuttaa harvoin onnellisia seurauksia, jos se tapahtuu suurvaltojen välisen sodan yhteydessä sillä perusteella, että jokin suurvalta on antanut maalle lupauksen jonkin salaisuudessa haudotun toiveen toteuttamisesta. Näin syntynyt yhteistoiminta käsitetään pienessä maassa helposti suurvallan taholta tarjotuksi erikoiseksi suosioksi ja siinä nähdään osoitus jostakin epätavallisesta alttiudesta ja suuren uhrimielestä pientä kohtaan. Varsinkin sellaisten henkilöiden parissa, jotka tuntevat sukulaisuutta suurvaltaystävää kohtaan esim. sen vuoksi, että siellä on toteutettu heidän haaveilemansa yhteiskuntajärjestys, mielellään käsitetään ja esitetään asiat niin, että suurvalta on valmis uhraamaan oman etunsa liittokumppaniksi voittamansa pienen maan puolesta. Ennemmin tai myöhemmin tällaiset käsitykset raa`alla tavalla poistetaan. Häviön uhatessa suurvalta on valmis myymään pienen liittokumppaninsa ilman mitään omantunnontuskia. Ja useammin kuin kerran on tapahtunut niin, että pieni valtio, jolle on houkuttelun hetkenä luvattu yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista, saa yhteisen voitonkin jälkeen tyytyä vaatimattomiin rippeisiin, jollei se vaivan palkaksi kokonaan menetä asiallista valtiollista riippumattomuuttaan. V. 1918 Suomen solmiessa rauhan Saksan kanssa oli kyseessä juuri tällainen tapaus.

Kun maata houkutellaan luopumaan entisestä poliittisesta suuntauksestaan, on siis pidettävä aina mielessä, että jokainen valtio toimii omaksi edukseen. Valtio saattaa verhota aikeensa avuliaisuuden ja hyväntahtoisuuden kaapuun, mutta kaiken takana on sen oma itsekäs etu. Eikä tätä ole ihmeteltävä eikä tuomittava, sillä sehän on jokaisen valtakunnan velvollisuus itseään ja kansalaisiaan kohtaan. Jos joku vieraassa maassa saadaan luulemaan, että hänen isänmaansa on joutunut pelkän pyyteettömän avunannon kohteeksi, on se voitto oman etunsa vuoksi apuaan tarjonneelle valtiolle. Tämä pitäisi olla teoreettisesti selvillä jokaiselle, mutta kuinka paljon on kaikkina aikoina sentään ollut ihmisiä, jotka ovat saarnanneet oppia jonkin vieraan vallan pyyteettömästä suopeudesta. Tähän saarnaan on liittynyt lisäksi se virsi, että tuon vieraan vallan hyväksi on tällä tavoin apua saaneen kansan puolestaan uhrattava kaikkensa, omaa etuaan katsomatta. Ihmeellistä, että tällainen litania on saanut Suomessakin levinneisyyttä, vaikka J. V. Snellman on sanonut monessa en yhteydessä selvät sanat moista ajattelua vastaan. "Historia ei opeta, että jokin kansa olisi tehnyt toiselle hyviä töitä ilmaiseksi. Jokaisen kansan oikeutena maan päällä on katsoa omaa hyväänsä, jokaisen valtion oikeutena ajatella omaa valtaansa, omaa omavaraisuuttaan." -- "Sellaisen vaatimuksen esittäminen jollekin kansalle, että sen on uhrattava elämänsä toisen kansan puolesta, on järjettömyyttä." -- "Niin tuhmia emme täällä Suomessa ole, että uskoisimme suurvaltain tahtovan uhrata yhtään ainoaa penniä tai yhden ainoankaan krenatöörin koipia meidän vähäpätöisen maamme puolesta."

Valtakunnan itselleen vahvistaman ulkopolitiikan muutos voi myöskin tapahtua siitä itsestään riippumatta, jos näet valtakunta vastoin omaa tahtoaan joutuu hyökkäyksen alaiseksi, jota ei ole voitu kansallisten etujen kärsimättä välttää. Tällainen tapahtuma muuttaa maan ulkopoliittisen suuntauksen usein pysyväisestikin. Se saattaa näet johtaa hyökkäyksen kohteeksi joutuneen maan etsimään apua sellaiselta taholta, johon sen ulkopolitiikka aikaisemmin ei ole halunnut solmia läheisiä suhteita. Maata vastaan tehty hyökkäys pakottaa maan arvioimaan uudelleen ulko- politiikkansa perusteet ja sota voi vaikuttaa myös uuteen pysyväiseen orientaatioon. Mutta tällaisessakin tapauksessa olisi muistettava, että mikäli sota ei ole aikaansaanut käänteentekeviä muutoksia asianomaisen valtakunnan poliittisessa toimintapiirissä, vaan valtioiden väliset voima- ja valtasuhteet ovat suurin piirtein jääneet ennalleen, olisi vakavasti harkittava, eikö hyökkäyksen alaiseksi joutuneella valtiolla olisi syytä ja mahdollisuuksia palata sodanedellisen ulkopoliittisen suuntauksen kannalle, niin pian kuin se käy päinsä. Tällainen palaaminen vanhan politiikan raiteille saattaa olla vaikeaa ja nöyryyttävääkin, jos se merkitsee ehkäpä läheistenkin suhteitten luomista siihen maahan, joka on aloittanut sodan. Mutta tällöin on kylmästi pääteltävä, että kun valtakunnan etu ennen sotaa kiinteästi oli vaatinut suhteiden ylläpitämistä tähän maahan ja kun ne valtasuhteet, joista maan ulkopolitiikan suunta riippuu, eivät sodan johdosta olleet muuttuneet, tilanne realistisesti ajatellen on sama kuin ennen sotaa. Tämän vuoksi puhuvat asialliset näkökohdat sen puolesta, että sotaa edeltänyt ulkopoliittinen toimintaohjelma pyrittäisiin sodan aiheuttamin tarkistuksin saattamaan uudelleen voimaan. Tällainen toimenpide, jos mikä, saattaa olla epäpopulääri, mutta jos valtionjohto katsoo sen maalle onnelliseksi, on se kyettävä viemään läpi. Toimenpide saa tietenkin sitä vähemmän kannatusta kansalaisten parissa, kuta epäoikeutetumpi hyökkäys on ollut ja kuta ankarammat rauhanehdot hyökkääjä on sanellut. Kansan oikeuskäsitys reagoi voimakkaasti ulkopoliittista yhteistyötä vastaan valtakunnan kanssa, joka vahvemmuutensa perusteella ja väkivallan avulla on pakottanut pienen kansan luopumaan omasta oikeudestaan. Siveellisesti joutuu kansalainen tietenkin vaikeaan asemaan. Yhteistyön kannattaminen merkitsee ikäänkuin epäoikeutetun hyökkäyksen hyväksymistä. Toiselta puolen valtion etu kylmästi ajateltuna puoltaisi yhteistyötä. Kuten kansainvälisen politiikan alalla yleensä, tulee tässäkin esille se erikoislaatuinen suhde, joka on olemassa kansalaisen moraalikäsitysten ja valtion noudatettavien moraalisääntöjen kesken. Yksityisen kansalaisen toimintaa säännöstävät siveelliset ohjeet ovat riippumattomia hänen omasta edustaan, hänen tulee näitä ohjeita noudattaa oman edun, eräissä tapauksissa oman elämänkin hinnalla. Kansakunnan toiminta sitä vastoin määräytyy ensi sijassa kansallisten etunäkökohtien perusteella. Milloin maa on joutunut uusien poliittisten tosiasioitten eteen, on yksityisen kansalaisen velvollisuus suorittaa rehellinen todellisuusanalyysi tilanteesta ja hänen on sen jälkeen vanhaan vilkuilematta toimittava muuttuneitten olosuhteitten mukaan. Kansakunnan elämän ja tulevien sukupolvien kannalta ei ole tärkeää se, jos joku yksityinen ihminen katsoo olleensa pakotettu menettelemään oikeudentuntoaan vastaan, vaan tärkeää on se, että kansakunnalle on siten voitettu mahdollisuus elää vapaana ja itsenäisenä. Sen päämäärän hyväksi kannattaa jokaisen ihmisen suorittaa myöskin sielullinen alttiiksipano, kuten sotilaat ovat saman päämäärän hyväksi panneet sodassa alttiiksi elämänsä.

Kun olemme edellä laajasti puhuneet idealisteista ja realisteista, niin lienee täydellisyyden vuoksi syytä sanoa, että puhtaina tyyppeinä nämä ovat harvinaisia. Se onkin onni, sillä puhtaaksiviljelty idealismi, jota hyvällä syyllä voitaisiin nimittää poliittiseksi alkemiaksi, johtaa avuttomaan naivisuuteen valtiollisessa ajattelussa. Raaka realismi taas merkitsee aatteellisuuden puutetta, hedelmättömyyttä ja pahimmillaan myös kyynillisyyttä. Näitten suuntien kesken olisi saavutettava sopiva tasapaino, jossa realismi estäisi idealismia vaihtamasta tosiasioita toiveisiin ja idealismi kykenisi antamaan vastapainon realismia kahlehtivalle pessimismille.

Edellä esitettyjen yleisluontoisten näkökohtien jälkeen siirrymme tarkastelemaan itsenäisen Suomen ulkopoliittisen ohjelman kehitystä, viimeksi käydyistä sodista tehtäviä johtopäätöksiä sekä niitä probleemoja, jotka uusi rauha maallemme asettaa.