Pääkaupungin suomalaisten velttous on ympäri maan häpeällä mainittu asia. Kaikki tilastot näet näyttävät päivänselvästi, että suomalaisia asuu Helsingissä enemmän kuin kaksi kolmatta osaa koko kaupungin asukasluvusta, mutta kuitenkin täällä ruotsalaiset kaikkialla kukkona hääräilevät. Jos tänne Suomen sydämestä joku maalaismies tulee ja aikoo saada asiansa toimitetuksi vaikkapa nyt jossakin suomalaisnimisessä liikkeessä, niin kovin kehnon suomenkielisen palveluksen hän saa osakseen, hyvä jos lainkaan suomenkielisen. Vaikka onhan sitä parannusta, se myönnettäköön, silläkin alalla saatu aikaan, mutta vähäistä se vielä on. Ja tässä tullaan koko asian ytimeen, siihen nimittäin, että helsinkiläisten suomalaisten velvollisuus olisi kaiken suomalaistuttamista edistää ja ajaa monin verroin voimaperäisemmin kuin tähän asti. Eivät ne suuret liikkeet lainkaan huomaa, käykö heillä suomalaisia asiakkaita vai ruotsalaisia, kun kaikki puhuvat ruotsia. Sillä yleensähän helsinkiläisissä liikkeissä, etupäässä kuitenkin ravintoloissa, liikkeen henkilökunnan puolelta tarjotaan ruotsalaista palvelusta, ja helsinkiläinen on taas siihen tottunut, että hän vastaa ruotsiksi senkieliseen puheeseen. Lieneekö tuo aina pelkoa siitä, että joutuisi mongoolin ja sivistysvihollisen kirjoihin, jos muuttaisi keskustelun suomenkieliseksi, ei aina sitäkään, koska monetkin näin toimivat ovat sydämestään suomalaisestikin ajattelevia. Enimmäkseen se lienee vain paha tottumus, mutta niin ruma, että ei voi millään tavalla sitä puolustaa.

Pääkaupungin suomalaisuuden kehitystä seuraillessa on monet kerrat saanut panna merkille varsin huvittavia momentteja. Hyvinhän muistetaan Helsingin raitiotieosakeyhtiön viimeinen peräänanto "hyökkäävälle suomalaisuudelle". Raitiotiemaksujen korotuksen yhteydessä, kun uudet piletit piti painattaa, teki se sen myönnytyksen suomalaisille, että se painatti sekä ruotsalaisille että suomalaisille omat raitiotieliput, suomalaisille sellaiset, joissa kaikki kirjoitukset ja merkinnät olivat ensimmäisiksi suomenkielellä, ruotsalaisille taas päinvastoin. Jos siis pyytää suomeksi sipoolaiselta konduktööriltä raitiotielippuja, niin saa suomenkielisvoittoisen vihkon. Samallaisen myönnytyksen on Helsingin telefooniyhtiö nyt tehnyt. Uuden puhelinluettelon kannessa on nyt ensimmäisenä suomalainen teksti, mutta sisällä on yhä edelleen ruotsinkieli etualalla. Nämä molemmat tässä mainitut tapaukset todistavat kyllä kouraantuntuvasti sitä, millä sitkeydellä ruotsalaiset pitävät kiinni aikoinaan valtaamistaan etuoikeuksista. He eivät helpolla luovuta linnakkeitaan. Ei ainakaan sillä suomalaistuttamistyöllä, jota helsinkiläinen yleisö harrastaa, vielä vuosikymmeniin ruotsalaista ylivaltaa Helsingissä, Suomen pääkaupungissa, kukisteta. Tänne pitää maaseudulta tuoda uutta verta, voimakasta, suomalaista verta, joka uskaltaa vaatia suomalaista kohtelua, joka ei tyydy nöyrästi ottamaan vastaan, mitä ollaan valmiit tarjoomaan, vaan joka vaatii oikeuksiensa täyttämistä. Maaseuduilta tulviikin Helsinkiin suomalaisia ylioppilaita, opintojensa jälkeen he jäävät tänne, muodostavat täällä suomalaisen sivistyneistön enemmistön, ja silloin kun meillä on Helsingissä suomalainen, ei puolsuomalainen kuten tähän asti, sivistyneistö määräämässä, silloin ei ruotsalainen raha enää taivuta suomalaisten niskoja.

Todistuksena siitä, että parempaan päin täällä Helsingissä ollaan suomalaisissa riennoissa menemässä, on lokakuun 15 päivänä suoritettu Helsingin raatimiesvaali. Olihan suomalaisilla silloin alotekykyä järjestää ruotsalaisille yllätys vaaleissa ja yllätys sellainen joka olisi johtanut suotuisaan tulokseen, elleivät vaalilautakunnat olisi menetelleet hieman vapaasti vaalilakia tulkitessaan. Kahden tunnin äänestysaikana ehti suomalaisia käydä vaaliuurnilla vain 50 kappaletta vähemmän kuin ruotsalaisia, joilla oli kokonainen päivä käytettävänään, ja monta päivää vaalikiihoitukseen ennen vaalitoimitusta. Suomalaisten voimannäyte oli tavattoman kaunis ja innostava. Suomalaisten äänestäjien hartaus ja halu ei ollut vähemmän kaunis; moni Akateemisen Karjala-Seuran poika, joka kuletti vaalikiihotusplakaatteja portaasta portaaseen, voi kertoa suorastaan liikuttavia tapauksia suomalaisten vaalihalusta. Ruotsalaisten häpeämätön ylivalta Suomen pääkaupungin maistraatissa ja raastuvanoikeudessa piti hävittää, se piti hävittää vaalilipulla. Mutta näitä innostuneita oli niin vähän, että ruotsalaisten ylivalta vain vankkeni. Viimeisiä vaaleja onkin haluttu nimittää orjien nousuksi sortajiaan vastaan. Miksei sekin nimi kelpaa. Sillä tällä kertaa me hävisimme. Niinkuin Spartacuskin. Tulevilla kerroilla me suomalaiset voitamme Helsingissäkin.