Saksojen paketin nykyvaihe.

Suomen syyskuussa 1971 tekemä ehdotus neuvottelujen aloittamisesta Saksojen tunnustamiskysymyksestä on edistynyt niin pitkälle, että Saksan demokraattisen tasavallan (Itä-Saksa) kanssa on virkamiestasolla saatu aikaan sopimusluonnokset. Ne joutuvat aikanaan hallituksen ja eduskunnan käsiteltäviksi. Saksan liittotasavallan (Länsi-Saksa) kanssa ei vastaavanlaisia neuvotteluja ole käyty, koska tämä osapuoli ei ole ollut niihin valmis.

Kun Suomi teki aloitteensa, siinä korostettiin Suomen puoluettomasta asemasta johtuvaa tasapuolisuuden, rinnakkaisuuden periaatetta, jota Suomi tulee myös asian jatkokäsittelyn aikana noudattamaan. Tarkoitus lienee ollut, että rinnakkaisuus, parallelismi, merkitsee myös samanaikaisuutta, so. neuvottelut suoritetaan ja mahdolliset sopimukset tehdään molempien Saksan valtioiden kanssa samaan aikaan. Mutta asiathan eivät suju aina niin kuin on ajateltu. Itä-Saksa oli valmis aloittamaan neuvottelut viivyttelemättä, Länsi-Saksa taas ei niihin suostunut.

Tällaisena olisi tilanne jatkunut ehkä pitkäänkin.

Kun voittajavaltioiden syksyllä 1971 tekemä Berliinin asemaa koskeva sopimus oli alkukesästä 1972 tullut voimaan ja Länsi-Saksan tekemät idänsopimukset ratifioitu, oli Suomen ratkaistava, miten sen tuli menetellä. Oliko toimittava syksyllä 1971 tehdyn ehdotuksen hengessä ja todettava, että silloin asetetut edellytykset lännen ja idän välisten suhteiden osalta olivat toteutuneet vai oliko jäätävä odottamaan jotakin uutta tapahtumaa? Sellainen uusi olisi saattanut olla Saksojen välisen yleissopimuksen solmiminen. Sen vartoominen todennäköisesti v. 1973 puolelle olisi kuitenkin asiallisesti merkinnyt sitä, että Suomi olisi jättänyt Saksan aloitteensa riippumaan Länsi-Saksan päätöksestä. Suomi ilmoitti viime heinäkuussa molemmille Saksoille, että sen mielestä oli tullut aika aloittaa neuvottelut diplomaattisuhteiden solmimisesta Suomen ja Saksojen välillä. Ja kun Länsi-Saksa ei näitä neuvotteluja halunnut, oli valmisteluvaiheessa luovuttava samanaikaisuudesta. Se ei kuitenkaan tiennyt tasa-arvoisuuden ja rinnakkaisuuden hylkäämistä.

Saksan demokraattisen tasavallan kanssa tehty sopimus on Suomessa otettu yleisesti vastaan tyydytyksellä, koska sen sisältö vastaa pääasiassa sitä ohjelmaa, jonka syksyn 1971 aloite pyrki läpiviemään. Mutta lännessä on esiintynyt ärtyneitä äänenpainoja, joista vihaisimmissa on esiintynyt väite, että Suomi Saksojen kysymyksessä on luopumassa tai luopunut puolueettomuudestaan. Suomi on muka suosinut Itä-Saksaa Länsi-Saksan kustannuksella.

Miten asianlaita on?

Suomi ei ole tunnustanut enempää Saksan demokraattista tasavaltaa kuin liittotasavaltaakaan.

Suomi on virkamiestasolla neuvotellut DDR:n (Itä-Saksa) kanssa ja on valmis neuvottelemaan tasapuolisuutta noudattaen myös Liittotasavallan (Länsi-Saksa) kanssa. Miksi Länsi-Saksa ei siihen suostu? Se on kyllä valmis luomaan diplomaattiset suhteet Kiinan kanssa, mutta Suomi on liian pieni maa saadakseen Länsi-Saksan taholta saman kohtelun. Puola ja Länsi-Saksa solmivat pian diplomaattiset suhteet keskenään, mutta Länsi-Saksa kieltää saman Suomelta. Puola on vuosia sitten tunnustanut Itä-Saksan, kuten Kiinakin.

Kun esim. jokin Ruotsin oikeistolehti puhuu Suomen puolueettomuuden epäilyksenalaiseksi joutumisesta, jos DDR tunnustetaan, on meidän täällä pakko ihmetellä, mitä tämä puolueettomuus oikein on. Puolueeton Ruotsi on näet tunnustanut Länsi-Saksan, mutta ei Itä-Saksaa. Saman on tehnyt puolueeton Itävalta. Suomi on pitänyt oman puolueettomuutensa mukaisena olla tunnustamatta kumpaakaan Saksaa. Ja kun Suomi luopuu tästä kannanotosta, se ei seuraa esim. itävaltalaista puoluettomuutta tunnustamalla vain Länsi-Saksan, vaan se tunnustaa molemmat Saksan valtiot.

Puolueettomat Ruotsi ja Itävalta ovat tunnustaneet Etelä-Korean ja Etelä-Vietnamin, mutta ei näiden maiden pohjoisia osia. (Tosin Ruotsi ehätti vuoden päivät sitten tunnustamaan Pohjois-Vietnamin) Suomi on näissäkin asioissa ollut johdonmukainen: joko tahi.

Jos Suomi tunnustaa DDR:n, tulee Länsi-Saksa ja Yhdysvallat ja arvatenkin koko läntinen Eurooppa vastustamaan Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin pitämistä Helsingissä. Näin kuuluu se yleinen pelottelu, joka liittyy Suomen toimenpiteiden kritiikkiin.

Tähän on sanottava, että tietenkin on mahdollista, että tällaista temppua yritetään. Ja sekin on mahdollista, että temppu onnistuu. Mutta Suomen on ollut otettava vastaan tämä riski, sillä se etu, minkä oikeassa ajassa toimiminen antaa Suomen kansainväliselle asemalle on tämän riskin arvoinen. Turvakokouksen pitämisestä ja sen paikasta päätetään Helsingissä monenkeskisten neuvottelujen yhteydessä. Ne kestävät sentään niin kauan, että ilmeisesti moni muukin valtio kuin Suomi on ehtinyt tunnustaa Itä-Saksan. Sen jälkeen on turha pitää vihaa Suomelle, joka omien syittensä vuoksi ei katsonut voivansa olla tunnustajien jonon jälkipäässä.

Ja siksi toiseksi: Suomi on aina korostanut, että sille ei ole pääasia, että turvakokous pidetään Helsingissä, vaikka se mielellään tarjoutuu isäntämaaksi. Sille on tärkeintä, että turvakokous pidetään ja että Suomi aloitteillaan on tätä tulosta ollut edistämässä.

Tämä on Saksojen kysymyksen nykyinen vaihe.

Realistiset arvioijat länsimaissa pitävät Suomen ja DDR:n sopimusta puolueettomuusartikloineen Suomen kannalta edullisena. Useat ymmärtävät oikein Suomen valitseman ajankohdan, jota me tarkastelemme oman etumme kannalta. Jopa länsisaksalaisissa piireissä on myönnetty, että Suomi on toiminut suvereniteettinsa suomalla oikeudella.

Nyt jää Suomen tulevissa toimenpiteissä jäljelle rinnakkaisuus parallelismi. Asioiden tähänastinen kulku ei ole tehnyt mahdottomaksi parallelismia niinkin käsitettynä, että se tarkoittaa samanaikaisuutta.