Lopussa kiitos seisoo.

Sodalla on absoluuttisen olemuksensa vuoksi vain yksi tulos, nimittäin lopputulos. Sodassa liittyvät yhteen toinen toistaan seuraavat taistelut, joilla samaten kuin niiden tuloksella on arvoa ja merkitystä ainoastaan siinä suhteessa, mikäli ne ovat edistäneet lopputulosta. Ennen sen selviämistä ei ole olemassa voitettuja eikä hävinneitä, ennen sen selviämistä ei ole olemassa mitään ratkaisua. Sodassa, jos missä, toteutuu vanha sananparsi kiitoksen seisomisesta vasta seikkojen lopussa.

Silloin kun jokin taisteluvaihe on päättynyt, voidaan edellä esitetty toteamus lopputuloksen määräävästä merkityksestä yleensä helposti nähdä ja hyväksyä. Sitä vastoin taistelujen kestäessä annetaan osamenestyksille yleensä liian vaikuttava arvo, sillä ei jakseta odottaa taistelun lopputulosta. Nykyinen maailmansota tarjoaa siinä suhteessa parempaa havainto-opetusta kuin ehkä mikään aikaisempi sota. Meidän ei tarvitse muuta kuin palauttaa mieliin Saksan taholta esitetyt tilannearvioinnit Venäjän sotaretken alkuaikoina. Alkumenestysten perusteella - väärinkäsitysten välttämiseksi on avoimesti sanottava, että Saksan monien alkumenestysten sotilaallinen arvo näytti aikoinaan miltei koko maailman mielestä olevan yhtä kuin lopputulos - luotiin sekä itselle että ulkomaailmalle sellainen kuva, että loppu oli enää ajasta riippuva teknillinen yksityiskohta. Mainitsemme hyvän esimerkin. Kun saksalaiset joukot vajaan kuukauden kuluttua sodan alkamisesta olivat saaneet haltuunsa Smolenskin, mikä samalla merkitsi ns. Stalin-linjan murtamista, esitettiin saksalaiselta taholta se käsitys, että ratkaisu oli siten tapahtunut. Mutta se oli suuresti hätiköity johtopäätös, jonka laatija ei ollut ottanut varteen, että kiitos seisoo vasta lopussa, kuten edellä mainitsimme. (Jotta pesisimme itsemme vapaaksi helposti esitettävästä syytöksestä, että muka keksimme jälkiviisaita omatekoisia sotilaallisia oppilauseita, lienee syytä mainita, että tämän kirjoituksen ensimmäisessä kappaleessa olevat järkevät sanat, joihin pyydämme tässä jatkuvastikin vedota, ovat kokoonpannut saksalaisen sotafilosofin Carl von Clausewitzin kirjoituksista. Tavaksihan on tullut, ettei  kukaan arvostaan kiinnipitävä sotilaallisten seikkojen käsittelijä unohda viitata siihen, että hän jotenkuten on perehtynyt Clausewitzin oppeihin. Sallittakoon se turhamaisuus siis hyvin meillekin.)

Idän sotaretki on ainoalaatuinen taistelujen suuruuden, voittojen mittavuuden ja vaiheittensa erikoislaatuisuuden vuoksi. Koskaan aikaisemmin ei hyökkääjällä ole ollut niin valtavia voimavaroja hallussaan kuin Saksalla oli kesällä ja syksyllä 1941, koskaan varhemmin ei puolustaja ole turvautunut maan ja sen sotilaallisten voimavarojen kannalta katsoen edulliseen puolustusstrategiaan niin menestyksellisesti kuin Neuvostoliitto teki samaan aikaan. Kuta ymmärtäväisemmin ja ennakkoluulottomammin alakynnessä oleva puolustaja käyttää aluetta hyväkseen, kuta määrätietoisemmin puolustaja turvautuu edeltä käsin suunniteltuun syvyyspuolustukseen, sitä varovaisemmin on annettava lopputulokseen vaikuttavaa merkitystä sellaisille - suurillekin - menestyksille, joita ei ole seurannut lopputulos, lopullinen voitto. Venäjän sotaretki puolin ja toisin on tästä väitteestä mitä parhaimpana todistuksena. Mainitsemme muutamia yleisesti tunnettuja faktoja. Leningradia vastaan suunnattu offensiivi ei johtanut lopputulokseen, vaan kaupunki joutui piiritykseen, joka ei ajanoloon kestänyt. Moskovan voitollisissa merkeissä alkanut valloitus tyrehtyi kaupungin muurien edustalle, minkä jälkeen puna-armeija tunki hyökkäysjoukot askel askeleelta länteen päin. Stalingradiin edenneet divisioonat eivät kyenneet jatkamaan hyökkäystä operatiiviseen päämäärään saakka, mistä oli seurauksena mottiin joutuminen ja tuho urhoollisen taistelun jälkeen. Kaukasia näkyi saksalaisille lähellä kuin Kaanaan maa, mutta lopputuloksen saavuttamiseen tarvittavat voimavarat puuttuivat ja niin oli vaikean matkan tehneillä joukoilla edessään raskas paluu.

Mutta vieläkin enemmän kuin saksalaisten offensiivissa, joka sentään voi merkitä tililleen monet maailmanhistorian suurimmat tuhoamisoperaatiot, on venäläisten sotatoimissa ollut havaittavana voitoksi kruunautuvan loppumenestyksen puute. Stalingrad on oikeastaan ainoa venäläinen suoritus, jossa taistelujen sarja on päättynyt ehdottomaan menestykseen, vihollisen merkittävän voimaryhmän tuhoamiseen, jollei nyt Krimillä uudistu sama tragedia pienoiskaavassa. Ja kuitenkin on sanottava, että saksalaisten rohkea defensiivistrategia on nimenomaan keväästä 1943, siis Donetsin taisteluista lähtien, ikäänkuin lautaselle asetettuna tarjonnut puna-armeijalle oivallisia motintekotilaisuuksia. Meidän ei tarvitse mennä ajassa kovinkaan kauas taaksepäin, jos haluamme todistuksia siitä, ettei Neuvostoliitto ole kyennyt käyttämään ehdottomia alkumenestyksiä hyväkseen. Koko viime heinäkuun puolivälistä alkanut offensiivivaihe on siitä vastaansanomattomana osoituksena. Monta kertaa ovat tänä aikana suorastaan loistavat alkumenestykset jääneet ainoastaan maastovoittojen asteelle, mikä ei tähän saakka ole merkinnyt minkäänlaista lopputulokseksi arvioitavaa menestystä. Voiton hyväksikäyttäminen, joka on sotataidon ydin ja kruunu, on jäänyt puna-armeijan itsessään merkittävien saavutusten ulkopuolelle.

Nyt kysytään, mikä tähän on ollut syynä. Puna-armeijan sotilaallinen johto, jolle tekojen perusteella on annettava korkea arvolause, mikä siltä vielä Suomen talvisodan jälkeen täydellä syyllä voitiin kieltää, on tietenkin hyvin ymmärtänyt, että strategian tärkeimpiä periaatteita on saavutetun menestyksen tehokas hyväksikäyttäminen. Korttipelissäkään ei päde neljän kuninkaan kirjan käsittelyssä opittu kokemussääntö: tikin kun saa, niin tunkee, sillä tavalla vakuuttavana kuin sodankäynnissä. Osamenestys, vaikka se olisi suurikin, ei vaikuta sodan lopputulokseen, jos sitä ei jatkuvissa sotatoimissa voida käyttää vihollisen tuhoamiseksi.

Neuvostoliiton sodanjohdolle on annettava se tunnustus, että se ei liene jättänyt yhtäkään tilaisuutta käyttämättä alkumenestyksensä hyväksikäyttämiseen. Mistä sitten johtuu, että hyvä yritys ei ole johtanut tulokseen? Ensiksikin: alkumenestys on puolustuksen lujuuden vuoksi ollut ostettava niin suurilla tappioilla, että offensiivin välittömään jatkamiseen ei ole ollut käytettävissä riittävästi joukkoja. Toiseksi: saksalaiset ovat hallussaan olevaa laajaa aluetta hyväksikäyttäen voineet maastomenestyksiä säikkymättä turvautua joustavaan puolustukseen ja välttää vaaran. Kolmanneksi: venäläiset eivät hillittömästi halutessaan ratkaisua ole malttaneet `kiiruhtaa hitaasti`, vaan ovat luottaen vihollisen vastustuskyvyn murtumiseen suorittaneet lopputulokseen tähtäävät operaationsa yleensä liian heikoin voimin. Ja neljänneksi: saksalaiset ovat saaneet ajoissa reservejä uhanalaisille paikoille monesti hyvinkin kriitillisen tilanteen pelastamiseksi. Nämä ja muut samansuuntaisesti vaikuttavat tekijät ovat johtaneet siihen, että loppujenkin lopuksi venäläisten loistavia maastovoittoja ei ole kruunannut tuhoamistaistelujen gloria, mihin päämäärään jokainen armeija intohimoisesti pyrkii.

Kirjoitimme kerran sodan rytmistä: saksalaisten pitkäisen leimauksena esiintyvästä hyökkäystemposta ja brittiläisten bulldoggimaisella itsepäisyydellä tiensä raivaavasta hitaasta mutta varmasta etenemisestä. (Sen jälkeen on tosin Italiassa tämä eteneminen mitattu senttimetreissä.) Nyt voisimme yritellä venäläisen sodanrytmin luonnehtimista. Miten tuon oikein tekisi? Se on kärsivällisyyttä ja huolellisuutta hyökkäyksen valmistelussa, siinä on alkuvoiman tapaista vastustamattomuutta hyökkäyksen suorittamisessa, siinä on kiihkeyden aiheuttamaa hätäilyä alkumenestyksen hyväksikäyttämisessä, mistä juuri johtuu se, että loppumenestys yleensä on jäänyt saavuttamatta, ja siinä on vihdoin eläimellisyyden asteelle vietyä sitkeyttä ja lujuutta puolustuksessa. Jos venäläisillä olisi ollut sitä varovaista, mutta peräänantamatonta määrätietoisuutta, jolla Montgomery täydensi el Alameinin voiton Tunisian tuhoamistaistelussa, kolkuttaisivat puna-armeijan joukot nykyistä vielä kuuluvammin Saksan puolustusalueen portteja.

Neuvostoliiton kiistämättömiä sotilaallisia menestyksiä on syytä arvostella ylläesitetyn luonnehtimisen valossa. Myös viimeaikaiset voitot ovat tähän mennessä vahvistaneet aikaisempaa kuvaa. Alkumenestyksiä eivät ole seuranneet suuret loppuvoitot. Tulevaisuus tietenkin näyttää, onko Venäjällä opittu, ennen kuin keinot ovat ehtyneet, se suomalainen sananlasku, joka väittää iän kaiken olevan oppia.

13.4.1944