6

Suomesta maailmanyhteisön jäsenenä

Viime vuosikymmenten kehityspiirteistä merkittävimpiä on ollut kansainvälisen yhteistyön lisääntyminen ja monipuolistuminen. Kansainvälisen ajattelutavan sekä kansainvälisen toiminnan tarve ja arvo ovat kasvaneet ennalta aavistamattomalla tavalla. Kuta vilkkaampaa ja laajempaa kansojen välinen vuorovaikutus ja yhteistyö on, sitä suurempi merkitys on yksityisten valtioiden ulkopolitiikalla.

Kaukana ovat ne ajat, jolloin jokin valtakunta saattoi harjoittaa muista täysin riippumatonta ulkopolitiikkaa. Nyt on jokaisen maan, suurimmankin, ulkopolitiikka tavalla tai toisella sidoksissa kansainväliseen polittiikkaan. Tältä pohjalta onkin joskus sanottu, että yksityisen maan kansallinen ulkopolitiikka on kansainvälistä politiikkaa niin tämän valtion omasta kuin muidenkin näkökulmasta katsottuna.

Merkittävä osa maailman valtioista kuuluu erilaisiin puolustuksellisiin liittokuntiin, Euroopassa enemmistö jompaan kumpaan suurista sotilasliitoista.

Toisaalta viime vuosien kokemukset ja nimenomaan Etyk-prosessi ovat osoittaneet, että liittokunnat eivät ole keskinäisen vuorovaikutuksen eivätkä yhteistyön esteinä. Tämän olemme me suomalaiset kokeneet. Yhteistyösuhteemme eri maiden kanssa, olivatpa nämä maat puolueettomuuspolitiikkaa harjoittavia tai liittokuntiin kuuluvia, ovat muodostuneet luonnolliseksi osaksi jokapäiväistä elämäämme.

Suomi on monella tavoin riippuvainen muista maista. Emme voi olla itseriittoisia. Meidän on hankittava muualta sekä tuotteita että henkisiä vaikutteita - samalla tietysti osallistuen omalla panoksellamme kansainväliseen vuorovaikutukseen. Kansainvälinen keskinäinen riippuvuus koskee myös turvallisuutta. Tässäkin suhteessa Suomen tulee olla sekä antava että vastaanottava osapuoli.

Lisääntynyt keskinäinen vuorovaikutus valtioiden välillä on kiistattomasti ollut viime vuosina kansainvälistä politiikkaa hallinneen liennytyksen suurta ansiota.

Liennytyspolitiikasta ja liennytysprosessista on puhuttu niin kauan ja sellaisella hartaudella, että se oikeuttaa vähitellen kysymään, mitä liennytys itse asiassa on. Esitettyjen lukuisten määrittely-yritysten joukossa minua on erityisesti viehättänyt toteamus, jonka mukaan liennytys on valmiutta ratkaista erimielisyydet ilman riitaa tai voimakeinoja, ilman uhkailuja tai aseiden kalistelua, rauhanomaisin keinoin, neuvottelupöydän ääressä. Liennytys on tietynlaista luottamusta sekä kykyä ottaa huomioon toisen osapuolen kohtuulliset näkökohdat.

Aivan äskettäin olen nähnyt toisenkin osuvan määritelmän, jonka lähtökohdat ovat jonkin verran erilaiset. Sen mukaan liennytys voitaisiin määritellä vahvan jatkuvuuden omaavaksi poliittiseksi tilanteeksi, jonka vallitessa todennäköisyys, että Eurooppa aiheuttaisi Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välisen suursodan, jatkuvasti vähenee.

Mielestäni tämäkin pitää paikkansa.

On selvää, että eri maissa liennytyksestä vallitsevat käsitykset ja siihen kohdistuvat konkreettiset odotukset poikkeavat toisistaan. Siksi ei mielestäni olekaan tarpeen päästä yksimielisyyteen liennytyksen määritelmästä tai sen oikeasta käytöstä. Tärkeää sen sijaan on, että luottamus rauhanomaiseen poliittiseen kehitykseen kasvaa ja että yhteiskuntajärjestelmältään erilaiset ja eri sotilasliittoutumiin kuuluvat valtiot lisäävät yhteistyötään ja keskinäistä kanssakäymistään. Tämä ei koske vain hallituksia, vaan yhtä lailla erilaisia järjestöjä, laitoksia ja ihmisiä yleensä.

Tässä suhteessa on koettu ja voidaan yhäkin joutua kokemaan väliaikaisia takaiskuja kuten viime kuukausina on nähty. Tästä huolimatta minulla on vahva vaikutelma, että yleinen kehitys käy jatkuvasti suuntaan, jota en henkilökohtaisesti epäröi nimittää liennytykseksi.

Näen liennytyksen pitkän ajanjakson tapahtumasarjana. Jännityksen lientyminen ja taloudellis-sivistyksellinen yhteistyö eivät enempää kuin inhimillisten kontaktien laajeneminenkaan ole kätkettyjä aarteita, jotka voitaisiin kertakaikkisesti löytää ja sitten pitää hallussa. Ne ovat kehityssuuntauksia, etenemistä käsitteelliseen tavoitteeseen, jota ei koskaan saavuteta lopullisesti ja täydellisesti. Mutta uskon, että nimenomaan Euroopan kansojen suhteissa Etyk-prosessin hahmottama kehityssuunta on sekä välttämätön että väistämätön.

Maailman valtioiden ja kansojen välillä lisääntyvä riippuvuus edellyttää toisten oikeutettujen etujen huomioon ottamista, keskinäistä ymmärtämystä ja suvaitsevaisuutta. Me suomalaiset olemme aina pitäneet lujasti kiinni omastamme. Olemme itsepäisesti sitä mieltä, että tiedämme parhaiten, miten omat asiat on hoidettava. Mutta vuosien varrella olemme tulleet myös huomaamaan, että kypsä isänmaanrakkaus ei vaadi toisten kansojen arvojen ja saavutusten väheksymistä tai vieroksumista. Tänä päivänä tahdomme olla ennakkoluulottomasti ja myönteisessä hengessä mukana siinä kansainvälisessä yhteistoiminnassa, joka on ainoa mahdollinen keino rauhan varmistamiseksi.

"Kansakunnan edun tulee olla sama kuin ihmiskunnan", lausui J. V. Snellman jo runsaat sata vuotta sitten.

Puolueettomuuspolitiikkaa toteuttavalle Suomelle laajeneva kansainvälinen yhteistyö on tärkeä kansallinen etu. Jännityksen väheneminen ja yhteistyön lisääntyminen ovat saaneet aikaan tilanteen, jossa Suomi tuntee kansainvälisen asemansa varmemmaksi kuin koskaan aiemmin. Luottamus rauhallisten olojen jatkuvuuteen on kaikille kansoille paras tae siitä, että kukin valtio pystyy saavuttamaan kansalliset päämääränsä ja vahvistamaan kansallista identiteettiään, ei suinkaan muita uhmaamalla vaan keskinäisen kunnioituksen hengessä.

Yhdistyneet Kansakunnat on pitkään tarjonnut näkyvimmän foorumin kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseen ja rauhanomaisen yhteistyön kehittämiseen eri valtioiden välillä. Näin ollen Suomi on etujensa mukaisesti tehnyt voitavansa YK:n maailmanlaajuisen kollektiivisen turvallisuusjärjestelmän lujittamiseksi. Me uskomme vankasti peruskirjan päämäärien ja periaatteiden merkitykseen sekä itse YK-järjestöön rauhan ylläpitämisen pääasiallisena välikappaleena.

Yhtä kaikki olemme kipeän tietoisia siitä, että YK:n kollektiivinen turvallisuusjärjestelmä ei ole toiminut sillä tavoin kuin järjestön perustajat vuonna 1945 tarkoittivat sen toimivan. Yksikään kansakunta ei voi, ainakaan toistaiseksi, rakentaa turvallisuuttaan pelkästään YK:n varaan. Tosin järjestöllä on ainakin osittainen ansio siitä, että uutta maailmansotaa ei ole syttynyt viimeisten 35 vuoden aikana. Mutta vaikka ihmiskunnan kohtalolle tuhoisa suursota onkin vältetty, ei tämä ole merkinnyt sitä, että kansainvälinen turvallisuus olisi ollut taattu, ei varsinkaan pienempien valtioiden turvallisuus.

Saattaa hyvinkin olla, että maailmanlaajuisesta näkökulmasta katsoen pari kolme käynnissä olevaa paikallista selkkausta, jopa sotaa, merkitsee siedettävää olotilaa. Mutta pienelle kansakunnalle, kuten olemme nähneet, paikallinen sota voi olla yhtä kohtalokas kuin laajempikin selkkaus.

Todellinen kansainvälinen turvallisuus voidaan saada aikaan vasta silloin, kun kaikki kunnioittavat peruskirjan pääperiaatteita, jotka velvoittavat valtioita pidättymään väkivallasta ja väkivallalla uhkaamisesta, sekaantumisesta toisten valtioiden sisäisiin asioihin sekä kunnioittamaan toistensa alueellista koskemattomuutta ja valtiollista itsenäisyyttä.

Meillä ei ole mitään syytä suhtautua pidättyvästi tai omia mahdollisuuksiamme väheksyen siihen kansainväliseen yhteistoimintaan, jota YK:n piirissä tapahtuu. Se tarjoaa Suomelle tilaisuuden - paitsi oman puolueettomuuspolitiikkansa tunnetuksi tekemiseen - toimintaan kaiken sen puolesta, jota pidämme kansainvälisissä suhteissa arvokkaana. YK-politiikkamme antaa siten aktiivista ja positiivista sisältöä ulkopoliittiselle linjallemme.

Toimintamme YK:ssa on tapahtunut hengessä, josta jo vuonna 1961 YK:n yleiskokouksessa vieraillessani totesin, että näemme itsemme maailmanjärjestössä pikemminkin lääkärin kuin tuomarin osassa. Olemme välttäneet moitteiden esittämistä ja tuomioiden julistamista ja pyrkineet sen sijaan ongelmiin perehdyttyämme löytämään niihin parannuskeinoja. Omat kokemuksemme ovat opettaneet meille, että vain vähän, jos mitään pysyvää, voidaan saavuttaa käden käänteessä. Tiedämme, että tavoittelemisen arvoiseen päämäärään päästään vain kovalla työllä, kärsivällisyydellä ja määrätietoisuudella.

Asevarustelujen supistaminen ja aseidenriisunta ovat ne kansainvälisen politiikan alueet, joilla tätä kovaa työtä ja peräänantamattomuutta tänä päivänä nimenomaisesti ja kiireellisesti tarvitaan. Onhan niin, että mahdollisen seuraavan laajamittaisen sodan jälkeen sanoja voitto ja tappio voidaan käyttää vain kuvaamaan saman onnettomuuden eri asteita. Valitettavasti rauhan tavoittelu ei ole - kuten presidentti John F. Kennedy aikanaan osuvasti totesi - yhtä dramaattista kuin sodan tavoittelu. Usein rauhan tavoittelijan sanat tapaavat penseitä kuulijoita. Kuitenkaan meillä ei ole mitään sen kiireellisempää tehtävää kuin rauhan turvaaminen.

Arkistoani läpikäydessäni luin äskettäin uudelleen Yhdistyneiden Kansakuntien entisen pääsihteerin U Thantin antaman haastattelun. Mieleeni jäi erityisesti hänen siteeraamansa buddhalainen elämänviisaus:

"Älköön kukaan pettäkö toista tai vihatko ketään missään valtiossa, älköön kukaan vihasta tai pahasta tahdosta pyrkikö vahingoittamaan toista tai toivomaan toiselle pahaa. Niin kuin äiti vaalii ja suojaa ainutta lastaan, niin pitäisi jokaisen rajattomasti rakastaa kaikkia eläviä olentoja, säteillä hyvyyttä yli koko maailman."

Nämä sanat, joita U Thant luonnehti jokapäiväiseksi elämänohjeekseen, sisältävät viisautta, jonka arvon ymmärtämisestä saattaa tänä päivänä riippua ihmiskunnan koko tulevaisuus.

Ydinaseisiin ja niiden käyttöön liittyvät ongelmat ovat luonteeltaan pysyviä. Muistelen, että YK:ssa jo vuonna 1962 suoritettiin tutkimus siitä, millä edellytyksillä jäsenvaltiot olisivat valmiit sitoutumaan olemaan hankkimatta tai valmistamatta ydinaseita tai vastaanottamatta niitä alueelleen toisten valtioiden lukuun. Tutkimus osoitti suuren enemmistön olevan yhtä mieltä siitä, että ydinaseiden leviämisen ehkäiseminen on yleisen edun mukaista. Viimeaikaiset maailmantapahtumat ovat osoittaneet entistä selvemmin, että jokainen toimenpide, joka voisi johtaa ydinaseiden sijoittamiseen alueille, joilla niitä ei vielä ole, tai sellaisten valtioiden hallintaan, joilla ei tällaisia aseita ole käytössään, synnyttää mitä suurinta levottomuutta ja jännitystä.

Kaikkia ehdotuksia, jotka tähtäävät ydinaseiden leviämisen estämiseen, olisi siis harkittava mitä vakavimmin.

Oma kantamme on selvä. Me olemme solmimissamme sopimuksissa sitoutuneet olemaan valmistamatta tai hankkimatta ydinaseita. Puolueettomuuspolitiikastamme seuraa, että kieltäydymme vastaanottamasta tällaisia aseita myös muiden valtioiden lukuun. Toisaalta edellytämme, että ydinvallat eivät missään tilanteessa käytä ydinaseita maatamme vastaan, eivät uhkaa niiden käytöllä eivätkä liioin käytä ilmatilaamme ydinaseiden minkäänlaisten kantolaitteiden perille saattamiseen.

Tänä päivänä ydinase ei riitä turvallisuuden varmistamiseen. Tarvitaan parempi ja tehokkaampi ase, ja se ase voisi olla valtioiden rauhanomainen yhteistoiminta.

Itse näen rakentavan yhteistoiminnan rauhan turvaamisen ainoana mahdollisuutena. Maailmassa, jossa elämme, jälkimmäinen ei ole mahdollista ilman edellistä eikä edellinen elä ilman jälkimmäistä.

Perinteisen näkemyksen mukaan suurvalloilla on erityinen vastuu maailmanrauhasta ja kansainvälisestä turvallisuudesta. Näin on merkittävässä määrin yhä tänäkin päivänä. Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssissa turvallisuuden kysymyksiä kuitenkin käsiteltiin entistä suuremmassa määrin valtioiden yhdenvertaisuuden pohjalta, ja tämä antoi konferenssille oman erityisen luonteensa. Painopisteen siirtyminen kohti laaja-alaisempaa, yhteisvastuun entistä selkeämmin tunnustavaa ongelmien käsittelytapaa kuvastaa osaltaan myös käynnissä olevaa prosessia ja kansainvälisten suhteiden luonteessa tapahtuvaa muutosta. Kun tunnustamme turvallisuuden jakamattomuuden ja keskinäisen riippuvuutemme, myönnämme samalla kunkin osanottajamaan vastuun olevan yhtä suuri - ainakin teoriassa.

Me suomalaiset olemme kyllä valmiit kantamaan oman osamme.

Joskus näyttää siltä, että maailman asioita vireästi seuraavat nuoret näkevät Suomen ulkopolitiikan keskeisten tai ainakin ajankohtaisimpien, keskustelua, kannanottoja ja toimenpiteitä vaativien kysymysten olevan Kaakkois-Aasiassa, eteläisessä Afrikassa tai yleensä kolmannen maailman taloudellis-poliittisessa ongelmavyyhdessä.

Olen monesti korostanut, että Suomi ymmärtää näiden asioiden tärkeyden ja osallistuu täysin mitoin yhteistoimintaan niiden rauhanomaiseksi selvittämiseksi. Olen myös korostanut nuorison äänen kuulemisen tärkeyttä.

Sinänsä on tietysti ilahduttavaa, että olemme ulkopolitiikassa päässeet niin pitkälle, sanoisinko niin henkisesti vapautuneeseen tilaan, että lähimenneisyyden karvaista kokemuksista onnekseen vapaa sukupolvi kokee Suomen ongelmien sijoittuvan maantieteellisesti tuhansien kilometrien päähän. Meidän ei tarvitse ulkopolitiikassamme rajoittua enää pelkkiin välttämättömyyksiin, kuten sodan jälkeen piti tehdä. Mutta koko ajan meidän on kuitenkin tiedostettava ja pidettävä mielessä asioiden keskinäinen arvojärjestys. Sen mittana voivat olla vain Suomen edut. Muuten on olemassa vaara, että ulkopolitiikkamme alkaa näyttää eräänlaiselta ajanvietteeltä.

Nuoria haluan muistuttaa myös siitä, että Suomen kaltaisten pienten valtioiden mahdollisuudet vaikuttaa maailman tapahtumien kulkuun ovat edelleen vähäiset. Syytä on myös pitää mielessä, että kansainvälinen politiikka ei tunne lahjoittajia eikä lahjan saajia. Se on kompromisseja, etujen punnitsemista ja yhteensovittamista, jota ennen on tarkoin määriteltävä haluttujen tavoitteiden ja niiden saavutettavuuden välinen suhde. Samoin on määriteltävä myös se, millaisilla ja kuinka suurilla panoksilla pelissä aiotaan olla mukana.