Nuoret urheilijat kilpakentälle

Suomen Urheilulehti 19A/14.5.1925

Kademielin luemme sanomalehdistä selostuksia ulkomaisista murtomaajuoksu-, hiihto- ja yleisurheilukilpailuista, joiden osanottajamäärien kerrotaan nousseen useampiin satoihin, kun me täällä Suomessa, huippu-urheilun luvatussa maassa saamme olla kiitollisia, jos esim. yleisurheilukilpailuissa parinekymmenine lajeineen saamme osanottajamäärän kohoamaan sataan mieheen. Vaikka urheiluelämämme onkin jokseenkin vankka, ei se ole vielä maassamme päässyt joukkoliikkeeksi, mihin urheilumaineemme ja kansainvälisillä kentillä saavutetut loistavat voitot meitä velvoittaisivat. Voimistelujuhlamme jäävät säännöllisesti verrattain pieniksi, vaikka sinne on komennettu suojeluskuntajoukkueet yli Suomen ja ainoat urheilukilpailut, jotka ovat saaneet joukkuekilpailujen luonteen ovat suojeluskuntain mestaruuskilpailut, kiitos suojeluskuntalaitoksen kiinteän järjestyksen, palkattujen työvoimien ja jonkinlaisen sotilaallisen käskysuhteisuuden. Vapaat urheilujärjestöt eivät pysty huomattavampia osanottajamääriä kilpailuihinsa kokoamaan.

Tästä samasta asiasta on jo kirjoitettu monet kerrat ja aina on moitittu urheilijain arkuutta, liiallista omanarvonantoa, velttoutta, pelkuruutta y.m.s. puolia, joita malliurheilijoissa ei totta tosiaan saisi ilmetä. Mutta valitettavasti asiainlaita on niin, että urheilija, joka on jonkunkaan verran saanut "nimeä", ei meillä Suomessa näy mielellään käyvän kamppailuun, jossa tietää tai luulee ennen voittamaltaan mieheltä saavansa päihin. Ihme ei olisi, jos harjoittelematon mies jäisi kilpailuista pois, mutta monta kertaahan sattuu, että vaahtopäässä treenannut mies jää pois huomattavista kilpailuista kuultuaan kilpaveikkonsa hyvästä kunnosta, hirveistä tuloksista y.m.s. Mutta kaikki tällainen menettely, joskaan ei tosiurheilijan arvon mukaista, on syvästi inhimillistä ja ymmärrettävää. Vaikeahan ihmisten seasta on mallikappaletta löytää. Urheilijalta kuitenkin voi täydellä syyllä vaatia, että hän menettelee reilusti ja miehekkäästi, arkailematta ja häviötä pelkäämättä.

Mutta vaikkapa kaikki huippu-urheilijamme yhtäkkiä saataisiinkin "kyttäyksestä" ja arastelusta luopumaan ei kilpailujen osanottajamäärä sittenkään nousisi useampaan sataan. Ennenkuin sinne asti päästään täytyy kilpailuihin saada osanottajiksi nuoret urheilijat, jotka nykyään kansallisissakin kilpailuissa tyytyvät katselemaan köyden takaa pääasiassa muualta saapuneiden "hakamiesten" otteluita. Tuollaisissa nuorissa urheilijoissa, jotka ovat jo poikaurheilun jättäneet taakseen, mutta eivät vielä ole kehittyneet täysimittaisiksi miesten kilpailuihin, on havaittavissa vaatimattomuutta ja arkuutta, julkisuuden pelkoa, yleisökauhua ja monia muita piirteitä, jotka estävät heitä kentälle saapumasta. Mutta tuollainen häpeäminen se ehkäisee heidän kehitystään ja aikaansaa useastikin sen, että nuori urheilija ei jaksa treenata itseään niin hyvään urheilukuntoon, että hän kainostelematta uskaltaisi yleisön eteen astua, hän väsyy innostuksen puutteessa kesken ja jättää urheilun. Mutta monessa tapauksessa tämä mies olisi saatu urheilulle pelastetuksi, jos hän kehitysvuosinaan olisi osallistunut suuriin kilpailuihin ja siten päässyt kilpailun makuun. Omasta puolestani uskon, että minun on kovin vaikea kilparataa jättää kunnon paettua, sillä niin voimakas on kilpailun, voimanmittelyn viehätys, voiton ja tappion odotus ja hermojännitys lähtölaukausta odotellessa, niin voimakas ja viettelevä, että niitä elämyksiä on mahdoton unohtaa ja peräti vaikea tyytyä katselemaan toisten ponnisteluja. Mutta tätä viehätystä ei saa, ken ei uskalla heittäytyä keskelle kilpailun hyörinää.

Nuoret urheilijat! Rohkeasti ja ennakkoluulottomasti mukaan kilpailuihin! Pois arastelu, pois turhanpäiväinen ja akkamainen häviön pelko. Älkää välittäkö tovereittenne virnistelyistä, sillä sellaisiahan aina saa kokea ja joka pahansuovan arvostelun vuoksi ei uskalla jotakin tässä asiassa, hän ei suuremmissakaan asioissa mitään uskalla. Ja mikä tärkeintä: pois laskeminen, saanko lusikan vai en. Se jättäkää te nuoret, vanhemmille, "haijeille", jotka sen muistavat kyllä tehdä. Ottakaa te kilpailuihin osaa itse kilpailun ja tuloksen vuoksi, ei lusikan hengessä, kuten moni vanhemmista.

Kilpailuja järjestävät seurat voisivat ottaa sydämen asiakseen nuorten urheilijain osanoton enentämisen. Ja ellei sitä saataisi paranemaan ilman palkintoja, annettakoon niitäkin, kunhan vain nuoret pojat saadaan mukaan. Voisihan ajatella, että jos jossakin lajissa on paljon osanottajia, niin parhaalle tai kahdelle parhaalle alokkaalle luvattaisiin erikseen joku vähempiarvoinen palkinto kehotukseksi yrittämään edelleen ja kiitokseksi, että uskalsi tulla parempiensa mukaan.

Pääasia on: kaikki, jotka suinkin kentälle kykenevät, mukaan suuriinkiin kilpailuihin!

U.K.