2. SISÄPOLITIIKKAAMME VUOSINA 1918-1929.

      Kapinan jälkiselvittelyä.

    Vapaussodan päätyttyä oli maan itsenäisyys pelastettu ja ulkonaisesti turvattu. Mutta oliko maan itsenäisyys sisäisesti turvattu? Lähes toinen puoli kansaa oli joko ollut aktiivisesti mukana kapinassa taikka antanut sille kannatuksensa. Kapinan kukistamisen jälkeen suhtautui häviölle joutunut puoli valtiovaltaan ja maan itsenäisyyteen vihamielisesti taikka vieroksuvasti. Se oli pahimmassa tapauksessa valmis sen kukistamaan, missään tapauksessa tuskin valmis uhrauksiin sen puolustamiseksi. Mikä osa tälle väestölle oli valtiossa annettava? Miten valtio saattoi turvata itsensä tämän väestön vihamielisyyttä vastaan? Nämä kysymykset olivat sitäkin tähdellisempiä, kun Suomi oli sotatilassa Venäjän kanssa, jonne suurin osa kapinan johtajia oli paennut alkaakseen heti hillittömän kiihotustyön entistä isänmaataan vastaan.

    Valinta oli tehtävä kahden päälinjan kesken: toinen oli rangaistuksen tie, toinen anteeksiannon.

    Ensiksimainittu tie näytti kapinan kukistamisen jälkeisissä olosuhteissa luonnolliselta, johdonmukaiselta ja luotettavalta. Yhteiskunnan suojelemiseksi oli rikoksen tehneiden rankaiseminen välttämätöntä. Mutta yhteiskunnan suojelutarve ei rajoittunut tähän. Rauhallinen valtioelämä maassa oli turvattava, yhteiskunta oli vapautettava sisäisten levottomuuksien vaarasta. V. 1918 kapina oli ollut mahdollinen ainoastaan sillä edellytyksellä, että vasemmistolla oli ollut niin voimakas asema valtiopäivillä, v. 1916 vaaleissa enemmistö, v. 1917 vaaleissa 92 edustajaa. Jotta yhteiskunnan rauha turvattaisiin, oli ryhdyttävä toimenpiteisiin sosialistien valtiollisen edustuksen joko kokonaan lopettamiseksi taikka supistamiseksi niin vähiin, että se ei enää voisi vaikuttaa häiritsevästi maan sisäisiin oloihin. Nämä toimenpiteet olisivat olleet äänioikeuden sekä sanan- ja yhdistymisvapauden kieltäminen niiltä, jotka olivat olleet kapinallisia tai heidän sympatisöörejään, ammatillisen liikkeen uudelleen viriämisen estäminen jne., lyhyesti sanoen: kaiken sosialidemokraattisissa merkeissä tapahtuvan valtiollisen, ammatillisen, sivistyksellisen yms. toiminnan jyrkkä ja poikkeukseton ehkäiseminen.

    Ei voitane pitää liioiteltuna otaksumaa, että tämän linjan kannattajat olivat kapinan päättymisen jälkeisinä aikoina maassa poliittista valtaa pitävän porvarillisen kansanaineksen keskuudessa enemmistönä. Mielethän olivat kiihtyneet taistelusta ja punaisten suorittamista tihutöistä. Toimenpiteet keväällä ja kesällä 1918 osoittavat, että tämä tie olikin valittu. Kapinalliset sekä heidän avustajansa ja suojelijansa (noin 80.000 henkeä) kerättiin vankileireille, ja valtiorikosoikeudet aloittivat työnsä. Mitään ei laiminlyöty, jotta rikos olisi saanut rangaistuksensa.

    Mutta ne toimenpiteet, joiden tarkoituksena olisi ollut ikiajoiksi turvata yhteiskuntarauha, jäivät suorittamatta. Näin perästä päin asiaa tarkastellessa saa sen vaikutelman kuin jyrkkien toimenpiteiden kannattajilla ei olisi ollut valmista suunnitelmaa, miten asiat käytännössä oli hoidettava. Kun kapinaan sekaantumattomat sosialidemokraatit odottamattoman nopeasti ja henkilökohtaista rohkeutta osoittaen jo alkukesästä 1918 alkoivat vaatia sosialidemokraattiselle työväenliikkeelle toimintamahdollisuuksia, suostuttiin näihin vaatimuksiin vähitellen, tapaus tapaukselta, eikä kestänyt kauan, kunnes sosialidemokraattinen valtiollinen toiminta sanomalehtineen jne. oli taas täydessä vauhdissa. Sillä seikalla, että vasemmiston edustus oli poissa valtiopäiviltä, oli tämän rinnalla ainoastaan tilapäinen ja sen vuoksi vähäisempi merkitys.

    Pääsyynä siihen, että kapinan kukistamisen jälkeen ei valmistettu poikkeuslainsäädäntöä sosialistien valtiollisen toiminnan ehkäisemiseksi tai rajoittamiseksi, oli kuitenkin se, että oli löydetty toinen tie valtiovallan pysyttämiseksi yhteiskuntaa säilyttävien ainesten käsissä. Se oli kuningasvallan luominen. Monarkia jo sellaisenaankin toisi kurin valtiolliseen elämäämme. Kun kuningasvallan perustamiseen ajateltiin samalla liittyvän yhtäläisen valtiollisen äänioikeuden lakkauttaminen, kansanedustuksen muuttaminen kaksikamariseksi sekä muita samansuuntaisesti vaikuttavia muutoksia, voitiin odottaa, että tämän jälkeen valtioelämän johto jatkuvasti pysyisi lujissa ja luotettavissa käsissä, että sisäisen rauhan säilyminen vasemmiston valtiollisen vaikutusvallan vähetessä olisi turvattu ja että valtakunnan ulkonainen turvallisuus kuninkaan henkilön avulla olisi pysyväisesti taattu. Varmana voitaneen pitää, että juuri ne, jotka eniten tunsivat levottomuutta sosialidemokraattien toiminnan uudelleenalkamisesta, näkivät pelastuksen tältä taholta tulevaisuudessa mahdollisesti uhkaavilta vaaroilta kuningasvallan luomisessa. He kohdistivatkin sen vuoksi tarmonsa tämän kysymyksen ratkaisemiseksi. Eikä liene erehdys, jos olettaa, että ellei kuningaskysymys olisi kesällä 1918 ollut meillä esillä, olisi päiväjärjestyksessä ollut lainsäädännöllisen pohjan luominen työväestön poliittisen toiminnan rajoittamiseksi ja sosialidemokraattien valtiollisen merkityksen vähentämiseksi, jotta maan itsenäisyys olisi voitu turvata siihen vihamielisesti suhtautuvaa väestönosaa vastaan.

    Kuningashankkeen takana oli kieltämättä vakava pyrkimys ulko- ja sisäpoliittisten olojemme vakiinnuttamiseksi. Sillä ei ollut kuitenkaan mitään lujaa kiinnekohtaa varsinaisessa kansassa, joten se rakentui kokonaan ulkopoliittisten tekijäin varaan. Kun näihin tekijöihin perustetut laskelmat Saksan kukistuttua romahtivat, ei kuningaspuuhalla enää tämän jälkeen meillä ollut mitään reaalista pohjaa. Tuskinpa onkaan kuningaskuntaa yritetty perustaa sen tasavaltalaisempiin puitteisiin kuin meillä vuonna 1918 tehtiin.

    Tarkastelumme on siis osoittanut, että niin paljon kannatusta kuin vuonna 1918 maassa olikin ajatuksella, että kapinaan osaaottaneen kansanluokan valtiollinen toiminta on vastaisuudessa joko kokonaan kiellettävä tai vaikutukseltaan huomattavasti rajoitettava, ei sen toteuttamista kuitenkaan yritetty, ja kun vuosi 1918 oli ohi, ei siihen enää olisi ollut edellytyksiä. Onni olikin, että sille tielle ei lähdetty. Vuoden 1919 vaalit antoivat sosialidemokraateille heti 80 edustajaa, vaikka osa heidän kannattajistaan oli vielä vankiloissa tai vailla kansalaisluottamusta. Vaalien tulos oli vakuuttava osoitus siitä yhteistunnosta, joka sitoi onnettomuuteen ajautuneen työväenluokan jäsenet toisiinsa. Se oli samalla voimakas vastalause valtiovallalle sen kapinan jälkiselvittelyissä noudattamasta politiikasta; nimenomaan vankileiriolothan olivat vaalitaistelussa tulleet arvostelun alaisiksi. Mutta tekisi mieli rohkeasti väittää, että vaalien yllättävä tulos oli samalla todistus kapinallisen suomalaisen työmiehen hyvästä omastatunnosta. Hän ei pitänyt itseään maanpetturina, hän tunsi, että hän ei ollut taistellut omaa maataan vastaan Venäjän puolesta. Maanpetoksen taakse ei vuonna 1919 olisi saatu 2/5 Suomen kansasta.

      Sovintopolitiikka v. 1918 jälkeen.

    Toisena sisäpoliittisen suuntautumisen vaihtoehtona, joka kapinan jälkeen oli valittavana, esitimme rangaistuksen vastakohdan, anteeksiannon. Se olisi tietänyt kapinallisten rankaisemisen rajoittamista vähimpään välttämättömään, yhteiskunnallisen rauhan turvaamista sisäisellä uudistustyöllä sekä luottamuksellisen yhteistyön aikaansaamista porvariston ja työväestön kesken.

    Tämän ohjelman esittäminen oli niissä oloissa, jotka olivat maassamme vuonna 1918 vallalla, varsin epäkiitollinen tehtävä. Punakaartilaisten siviiliväestön keskuudessa suorittamat petomaiset murhat määräsivät tärkeältä osalta suhtautumisen kapinallisiin yleensä. Kysymyksenalaiseksi oli asetettu, tokko se osa Suomen kansaa, joka oli synnyttänyt veljessodan, lainkaan voi olla kykenevä ja kelvollinen positiiviseen työhön valtion hyväksi. Sitä paitsi, voitiinko edes olettaa, että sosialidemokraattien parissa, jossa suhtautuminen Suomen valtioon oli vähintään epäileväinen, voisi tavata halua työskentelyyn valtiollisessa elämässä yhdessä porvarillisten kanssa.

    Kuitenkin oli porvarillisella taholla henkilöitä, jotka näkivät maan pelastuksen sovinnon aikaansaamisessa entisten verivihollisten kesken. Eräät heistä olivat tähän tulokseen tulleet pelkästään maailmankatsomuksellisilla perusteilla. Todellisuuspohjaisempi oli sitä vastoin niiden kanta, joilla oli se vakaumus, että maan vaaranalainen asema bolshevistisen Venäjän naapurina edellytti kansallista yksimielisyyttä. Heidän käsityksensä oli, että itsenäisyytemme ja koko kansallinen olemassaolomme voidaan säilyttää ainoastaan sillä edellytyksellä, että koko kansa on valmis niitä puolustamaan. Mutta siihen ei päästä muuta kuin keskinäisen luottamuksen tietä. Tämä on saavutettavissa siten, että vasemmisto vedetään mukaan yhteistyöhön valtiollisen toiminnan alalla, ja että sille suodaan sen asemaa vastaava osuus valtioelämässä. Tällä tavoin oli osoitettava, että työväestö ei ole menneisyytensä vuoksi vieroksuttu kansanluokka vailla täysiä kansalaisoikeuksia, vaan joka suhteessa tasavertainen osallinen Suomen valtioon. Työväestölle oli myönnettävä osuus isänmaahan, jotta siltä voitaisiin vaatia kiintymystä isänmaata kohtaan ja uhrauksia sen puolesta. Ja kaiken tämän rinnalla oli suoritettava suurisuuntainen yhteiskunnallinen uudistustyö, jotta esim. maanomistuksen, verotusolojen, opetuslaitoksen, työolojen ym. alalla vallinneet epäkohdat poistettaisiin ja työväestön parissa esiintyvän tyytymättömyyden ja valtiovaltaan kohdistuvan epäuskon syyt hävitettäisiin.

    Tämä oli porvarillisella taholla ilmenevän sovintopolitiikan aatteellinen pohja. On merkillepantavaa, että vapausarmeijan ylipäällikkö kenraali Mannerheim tultuaan loppuvuodesta 1918 valituksi maan valtionhoitajaksi ensimmäisessä julistuksessaan asettui selvin sanoin sovinnollisen politiikan kannalle.

    Vuoden 1919 maaliskuussa toimitetut vaalit muodostivat käännekohdan valtiollisessa elämässämme. Sosialidemokraatit saivat 2/5 edustajanpaikoista, ja tasavaltalainen keskusta voimistui. Tästä lähtien tuli eheyttämisajatus suuntaa määrääväksi, vaikkakin se oli vailla johdonmukaisuutta, rohkeutta ja kiinteyttä. Se oli ohjelmallisesti määrittelemätöntä ja epävarmaa sekä suunnaltaan horjuvaa. Vastustuksen pelosta se usein jätti käyttämättä parhaat keinot keskinäisen yhteisymmärryksen aikaansaamiseksi. Siitä tarjoaa kapinavankien armahtamisasia tyypillisen esimerkin. Oli ilmeistä, että porvarillisella taholla yleensä tunnettiin voimakasta vastenmielisyyttä kapinavankien armahtamista kohtaan. Sen vuoksi hallitukset vain vähitellen ja hitaasti hoitivat tätä asiaa, mikä muodosti 1920-luvun alkuvuosina kaikkein eniten disharmoniaa aiheuttavan poliittisen kysymyksen eduskunnassa. Näin perästä päin asiaa tarkasteltaessa joutuu toteamaan, että maalle ei olisi koitunut mitään vahinkoa, vaikka v. 1918 tapahtumien ylle olisi tarkoituksenmukaisen ja nopean armahduksen muodossa vedetty unohduksen risti. Mutta eheyttämispolitiikkamme oli hapuilevaa ja arkailevaa, se kuulosteli liian herkästi vastustajien ääniä ja totteli enemmän sen hetken yleistä mielipidettä kuin omaa vakaumustaan.

    Osaltaan vaikutti tähän kyllä vasemmiston keskuudessa tapahtunut kehitys. Kommunistinen siipi oli maan työväenliikkeessä saanut vuoden 1919 lopulla ja 1920 alussa huomattavan jalansijan. Kommunistit olivat monin paikoin vallanneet työväenjärjestöjä ja pian he ottivat käsiinsä koko ammatillisen järjestötoiminnan. Heidän avoimesti ilmaistu päämääränsä oli neuvostovallan luominen ja maan liittäminen Venäjään. He asettuivat mitä jyrkimmin vastustamaan kaikkea yhteistyötä porvariston kanssa. "On olemassa vain kaksi maailmaa, valkoinen ja punainen, niiden välillä ei ole sovintoa olemassa", oli heidän tunnuslauseensa. Selvää on, että tällaisen liikkeen esiintyminen, varsinkin kun sillä oli v. 1921 vaalien jälkeen lähes kolmeenkymmeneen edustajaan nouseva kovaääninen ryhmä eduskunnassa, vaikeutti huomattavasti niiden pyrkimyksiä, jotka halusivat ajaa sovinnon politiikkaa vasemmistoon käsin. Paitsi sitä, että koko sovintoajatus sai suorastaan irvokkaan leiman, kun vastustajien taholta sovinnon kohteeksi esitettiin kommunistit, aiheutti kommunistien toiminta myös sosialidemokraattien parissa jyrkentyneen suhtautumistavan sovintoajatusta kohtaan sellaisenaan. Taktilliset syyt eivät näet sallineet, että sosialidemokraatit olisivat yhteistyössä porvarien kanssa, koska tämä kommunistien taholla selitettäisiin sosialidemokraattien alistumiseksi porvarillisten talutusnuoraan.

    Sisäpoliittinen kehityksemme ei näin ollen tapahtunut liioin selväpiirteisen sovinnollisuuspolitiikan merkeissä. Päinvastoin puoluepoliittinen vastakohtaisuus porvaripuolueiden ja vasemmistopuolueiden välillä oli jatkuvasti jyrkkä ja sovittamaton. Sitä vastoin asiallinen yhteistyö erityisesti keskustapuolueiden ja sosialidemokraattisen puolueen edustajien kesken eduskunnassa oli kohta vuodesta 1919 lähtien yleensä hyvä ja tuloksellinen. Käytännöllisessä poliittisessa toiminnassa saavutettiin tämän yhteistyön avulla tuloksia, jotka toivat maan työväenluokalle uusia oikeuksia, paransivat sen yhteiskunnallista ja taloudellista asemaa sekä enensivät vähin erin sen valtiollista vaikutusvaltaa. Tällä tavoin, ilman nimenomaista ohjelmaa tai ryhmien kesken tehtyjä yhteistyösopimuksia, harjoitettiin vuosien mittaan yhteiskunnan eheyttämispolitiikkaa, jonka hyödylliset tulokset työväestö saattoi havaita jokapäiväisessä elämässään. Juhlapuheita pätevämmällä tekojen propagandalla oli osoitettu, että valtiovalta tuntee omakseen ne kysymykset, joista maan työväestön henkiset ja aineelliset elämänehdot riippuvat. Sosiaalisessa hengessä tapahtunut olojen kehitys lähensi työväestöä valtioon, jossa se vähitellen oppi näkemään arvon, josta yksin oman edun vuoksi on pidettävä kiinni.

    Sovintopolitiikalla oli 1920-luvun alussa porvarillisella taholla esiintyneestä epäröinnistä ja sosialidemokraattien taholla havaittavana olleesta virallisesta haluttomuudesta huolimatta yllättävän nopea vastakohtaisuuksia tasoittava vaikutus. Siitä on parhaimpana todistuksena se, että Suomen valtio oli kypsä kahdeksan vuotta kapinan jälkeen uskomaan maan asiat Väinö Tannerin johtaman sosialidemokraattisen hallituksen käsiin. Ja varmaa on, että tässä teossa ilmenevä sovinnollinen kehitys olisi jatkunut seuraavinakin vuosina suotuisasti, ellei kommunistien toiminta, joka oli jo aikaisemminkin vakavasti haitannut eheyttämisohjelman käytännöllistä toteuttamista, olisi tullut esteeksi. Kommunistien valtioruumiissa muodostama mätäpaise oli puhkaistava, ennen kuin sovinnon politiikka saattoi jatkua, sen jälkeen kokonaan uusilla edellytyksillä.

      Kommunistit.

    Edellä on jo mainittu, että suurin osa v. 1918 kapinan johtajia pakeni Venäjälle, josta käsin he viipymättä aloittivat vallankumouksellisen kiihotustyön Suomessa. Tämän työn johtoelimeksi perustettiin kesällä 1918 Suomen Kommunistinen Puolue, jonka tarkoituksena oli neuvostojärjestelmän ja työväenluokan diktatuurin luominen Suomeen sekä työväen kansainvälisen neuvostotasavallan perustaminen, so. Suomen liittäminen Venäjän neuvostotasavaltojen liittoon.

    Kommunistinen kiihotustoiminta tapasi Suomessa kiitollisen maaperän. Kapinan jälkiselvittely ei kantanut meillä humaanisuuden leimaa, enempää kuin muuallakaan, missä sisällissota on käyty. Elintarvikeolomme olivat välistä sietämättömän huonot. Työväenluokka tunsi olevansa vieroksuttu aines omassa maassaan. Valtiolla olisi ollut käytettävissään keino kommunistista myyräntyötä vastaan, nimittäin viisas lempeys punaisella puolella taistelleita kohtaan, mutta se jätetään käyttämättä.

    Sosialidemokraatit olivat erinomaisella ripeydellä aloittaneet uudelleen työväen järjestötoiminnan. Kommunistien samanaikaisesti tapahtuvan toiminnan yhtenä muotona oli määräysvallan hankkiminen sosialidemokraattisissa järjestöissä vasemmistoainesten käsiin. Niinpä kommunistit valtasivatkin v. 1919 ja 1920 aikana Suomen Ammattijärjestön, sos. dem. nuorisoliiton ja sos. dem. naisliiton. Samoin he sekä pääkaupungissa että monissa maakunnissa onnistuivat valtaamaan sos. dem. perusjärjestöt ja piirijärjestöt sekä joukon sanomalehtiä. Yhteen aikaan näytti, että kommunistien lumivyöryn tapainen voimistuminen johtaisi lopulta koko työväen järjestötoiminnan joutumiseen heidän haltuunsa. Kun kommunisteille kuitenkin oli verraten pian selvinnyt, että he eivät voisi ainakaan riittävän nopeasti valloittaa sos. dem. puoluetta, kutsuivat he keväällä 1920 koolle järjestöjensä kokouksen, jossa päättivät perustaa Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen, minkä ohjelma sisälsi peittelemättä ja avoimesti neuvostojärjestelmän ja työväenluokan diktatuurin luomisen. Kun puolue päätti samalla liittyä, tosin omalla ohjelmalla, Kommunistiseen Internationaleen, hajoitettiin kokous ja sen toimihenkilöt asetettiin syytteeseen maanpetoksesta. Vajaa kuukausi myöhemmin perustettiin Suomen Sosialistinen Työväenpuolue kuitenkin uudelleen ja se alkoi työskentelynsä Suomen työväestön keskuudessa Venäjällä toimivan Suomen Kommunistisen Puolueen johtamana.

    Tästä alkoi valtiovallan ja kommunistien välinen jatkuva taistelu, joka kesti kymmenen vuotta. Julkinen salaisuus oli, että toimipa kommunistiainesten käsissä oleva työväenjärjestö millä nimellä tai missä tarkoituksessa tahansa, se työskenteli Venäjältä käsin johdettuna kommunistisen vallankumouksen aikaansaamiseksi. Voitiinpa todeta tapauksia, että Suomessa toimiva julkinen puoluejärjestö hyväksyi miltei sanatarkasti päätöslauselman, minkä Suomen Kommunistisen Puolueen puoluekokous oli vähäistä aikaisemmin hyväksynyt Pietarissa jne. Sitä mukaa kuin poliisi sai riittävästi ainehistoa, jolla kyettiin osoittamaan jonkin järjestön lainvastaisuus, järjestö hajoitettiin ja toimihenkilöt asetettiin syytteeseen. Mutta pian perustivat kommunistit hajoitetun tilalle uuden järjestön, joka ryhtyi jatkamaan edeltäjän työtä. 1920-luku tarjoaa tässä suhteessa suorastaan kaleidoskooppimaisen kuvasarjan aina uusista ja uusista kommunistisista järjestöistä, niiden lakkauttamisista, vankilatuomioista, uusien johtajien nousemisesta poistuneiden tilalle jne. Lopulta olivat kommunistit niin varovaisia, että esim. ennen aavisteltua Sosialistisen Nuorisoliiton lakkauttamista he alkoivat eri puolille maata perustaa nuorten työläisten opintoyhdistyksiä, joiden turvin kommunistinen nuorisoliike saattoi keskeytymättä jatkua, kun Sosialistinen Nuorisoliitto sitten lakkautettiin.

    Lienee tarpeen huomauttaa, että kommunistiprosesseja ei pantu vireille minkään poikkeuslain nojalla, vaan vuoden 1889 rikoslain perusteella. Kommunistiseksi tiedetty toiminta sellaisenaan ei ollut kielletty, ja sen vuoksi kommunistien järjestöt saivat aikansa vapaasti toimia. Vasta sitten kun voitiin sitovasti osoittaa, että jokin järjestö oli riippuvaisuussuhteessa Suomen Kommunistisesta Puolueesta taikka yhteistyössä sen kanssa, oli olemassa oikeudelliset edellytykset toimenpiteisiin sitä vastaan, koska Suomen Kommunistisen Puolueen tarkoituksena oli väkivaltaisin keinoin kukistaa voimassa oleva valtio ja yhteiskuntajärjestys.

      Miksi kommunistien toimintaa sallittiin?

    Myönnettävä on, että tämä oli piilosilla leikkimistä. Mutta se oli samalla leikkimistä tulella.

    Miksi valtiovalta ei kerta kaikkiaan tehnyt loppua kommunistisesta toiminnasta?

    Se oli tavallaan luonnollinen seuraus valtiollisten olojemme varhemmasta kehityksestä. Venäjän vallan aikana oli valtiollisen autonomiamme ja sisäisen vapautemme ehtona se, että kansalaisillemme oli turvattu mahdollisimman rajoittamaton valtiollinen toimintavapaus. Kansalaisvapauksien supistaminen, syystä tai toisesta, olisi koitunut venäläisten vallanpitäjien hyväksi. Valtiollinen vapaamielisyys käytäntöön sovellettuna oli suorastaan kansallisen olemassaolontaistelumme kulmakivi. Tinkimätön valtiollisen toimintavapauden myöntäminen kaikille mielipidesuunnille oli näin ollen käytännöllisen valtiollisen välttämättömyyden vaatimus, tehokas ase taistelussa kansallisten etujemme puolesta, perustava tekijä kansallisessa politiikassamme.

    Tämä sama käsitys kansalaisvapauksien ehdottomasta loukkaamattomuudesta joka valtiollisesti hyvin perusteltuna oli ollut vallitsevana epäitsenäisessä, autonoomisessa Suomessa, säilyi myöskin itsenäistyneessä Suomessa, vaikka maan poliittinen asema oli täydellisesti muuttunut. Kun Suomi oli autonoominen suuriruhtinaskunta, kansallisen politiikkamme päämääränä, sen jälkeen kuin Venäjä oli aloittanut sortotoimenpiteensä, oli suojella maan itsenäisyyttä. Kun Suomi oli tullut suvereeniseksi valtioksi, kansallisen politiikan päämääränä tuli olla maan ulkonaisen vapauden suojeleminen. Tässä tarkoituksessa maalle oli luotava oma puolustuslaitos ja sitä kehitettävä, jotta voitaisiin torjua ulkoa päin uhkaava hyökkäys. Sen mahdollisuus oli sitäkin suurempi, kun rajanaapurina oli bolshevistinen Venäjä, joka teki avoimesti työtä maailmanvallankumouksen lietsomiseksi ja josta käsin johdettiin Suomen kansan keskuudessa harjoitettua työtä kommunistisen vallankumouksen ja maan Venäjään liittämisen puolesta. Juuri tämä seikka, Venäjältä käsin harjoitettu vallankumouksellinen kiihotustyö aiheutti sen, että maan itsenäisyys ei ollut uhattu vain ulkoa päin vaan myöskin sisästä päin, omien kansalaisten taholta. Toimenpiteet varustautumiseksi ulkonaista vihollista vastaan vaativat täydennyksekseen toimenpiteitä valtakunnan sisällä ulkonaisen vihollisen hyväksi työskenteleviä vastaan. Jos jotkin valtiolliset opinkappaleet, jotka olivat soveltuneet maan aikaisempaan valtiolliseen asemaan, eivät enää vastanneet niitä vaatimuksia, jotka maan muuttunut asema valtiollisen elämän perussäännöksille asetti, oli niistä maan edun nimessä luovuttava.

    Mutta kerran omaksuttuja valtiollisia vakaumuksia ei huokeasti vaihdeta uusiin. Ne miehet, joille vastarintataistelun menestymisen vuoksi oli tullut uskon asiaksi kansalaisvapauksien rajoittamattomuus, eivät kyenneet, jouduttuaan itsenäistyneen valtion johtoon, luopumaan tästä käsityksestään, vaikka se näkökulma, josta nyt oli tarkasteltava kansalaisten suhdetta valtioon, oli kokonaan toinen kuin aikaisemmin.

      Kommunistien julkisen toiminnan lopettaminen.

    Tarvittiin kymmenkunta vuotta vaaranalaista itsenäisyyttä, tarvittiin harhaanjohdettujen kansalaisten toimintaa sitä vastaan, tarvittiin Sisyfoksen työltä näyttävää puolustustaistelua kommunistien kurissapitämiseksi ennenkuin käsitykset tässä suhteessa muuttuivat. Se ei tapahtunut pitkäaikaisen, aste asteelta enenevää kannatusta saavan mielipiteenmuokkauksen avulla, vaan äkillisesti, purkauksen tavoin. Vuoden 1930 kommunisminvastaisen liikkeen synty ja valtava menestys jäävät suomalaisissa oloissa, joissa heilahdukset valtiollisissa mielipiteissä ovat perin harvinaiset, eräässä mielessä selittämättömäksi ilmiöksi. Mutta se voitaneen pitää selvänä, että kansan myönteinen reagointi sitä vaatimusta kohtaan, joka tarkoitti kommunistisen toiminnan ehdotonta kieltämistä, aiheutui siitä tietoisuudesta, että itsenäinen valtakunta on oikeutettu ja velvollinenkin olemassaolonsa suojelemiseksi ryhtymään sellaisiinkin keinoihin, joita aikaisemmin ei ollut pidetty poliittisesti hyväksyttävinä.

    Nyt, kun olemme kokeneet Venäjän häikäilemättömän hyökkäyksen v. 1939 ja nähneet, miten tärkeänä osana tässä hyökkäyksessä oli meidän omien entisten kansalaistemme käyttäminen kansallisen vastustuskykymme hajoittamiseen ja murskaamiseen, nyt vasta ymmärrämme, kuinka elintärkeäksi valtakunnallemme koitui Lapuan Liikkeen toiminnan perusteella tapahtunut kommunistisen toiminnan lopettaminen. Kommunistien poistaminen julkisesta elämästä kesällä 1930 merkitsee erästä itsenäisyysvuosiemme huomattavinta saavutusta. Valtio oli puhkaissut mätäpaiseen.

    On avoimesti sanottava, että tämä tulos ei ollut silloin maan johdossa olleiden poliitikkojen ansio. Ansio kuuluu varsinaiselle kansalle. Maan poliittinen johto, joka ei ollut riittävällä selvänäköisyydellä huomannut kommunistisen toiminnan sallimisesta maalle koituvaa vaaraa, seurasi ikäänkuin puolipakolla siinä pyörteessä, jonka kansalaisten liikehtiminen kautta maan oli synnyttänyt.

    Mutta tämä vastakohtaisuus maan poliittisen johdon ja porvarillisella taholla yleisen mielipiteen välillä tarjosi lähtökohdan seuraavien vuosien sisäpoliittisille vaikeuksille.