De Gaullen voitto ja antigaullelaisten voitto.

Maaliskuun 5. ja 12. päivänä kahdessa vaiheessa suoritetut valtiolliset vaalit Ranskassa antoivat paradoksaalisen lopputuloksen: de Gaulle menetti valitsijoiden enemmistön mutta sai enemmistön edustajakamarissa. Hänen enemmistönsä on niin niukka kuin se konsanaan voi olla, nimittäin yhden äänen enemmistö. Mutta Ranskassa on yhden äänen enemmistöllä tehty ennenkin suuria asioita. Vuonna 1793 kansalliskonventti tuomitsi kuningas Ludvig XVI:n kuolemaan yhden äänen enemmistön voimalla (361 ääntä 360 vastaan). Kuten tunnetaan, tämä riitti teloitusta varten.

Kansanedustajain vaalien tarkoituksenahan ei ole toimittaa luvunlaskua siitä, kuinka moni äänioikeutettu kansalainen kuuluu kuhunkin karsinaan, vaan tarkoitus on valita jäsenet maan ylimpään kansanedustuselimeen. Kun de Gaullen takana Ranskan edustajakamarissa on valittujen jäsenten enemmistö, ovat vaalit kenraalin kannalta hyvin täyttäneet tarkoituksensa. Gaullelaiset muodostavat hallituksen ja jatkavat maan asioiden määrätietoista hoitamista jäämättä tuijottamaan siihen harmilliseen seikkaan, että heitä ei äänestänyt kuin n. 43 % valitsijakunnasta. Viime presidentinvaaleissa de Gaulle sentään sai 55 % äänistä.

Me Suomessa pidämme ainoana luonnollisena tuloksena niinhyvin valtiollisista kuin myös kunnallisista vaaleista, että valittujen enemmistö on yhtä kuin valitsijoiden enemmistö. Tämä johtuu suhteellisesta vaalijärjestelmästämme. Mutta esim. normaali enemmistövaali voi tuottaa tulokseksi, että valitsijakunnan vähemmistö saa enemmistön valittujen joukossa. Sitä paitsi monessa maassa on keinotekoisin järjestelyin pyritty turvaamaan niille, jotka vaalilain ovat laatineet, jatkuva enemmistö ja valta myös siinä tapauksessa, että valitsijakunta sattuisi erehtymään tai suorastaan niskottelemaan. Kun de Gaulle valtaan tultuaan uudisti vaalilain, oli hänen ulosnäkyvä tarkoituksensa vähentää kommunistienkin vaikutusvaltaa, mutta se toi mukanaan - mitä tuskin lienee ihmeteltävä - myös gaullelaisten yliedustuksen. Tämä vaalilaki on auttanut kenraalia vielä tämän kerran. Kysytään, oliko kerta viimeinen.

Ranskaa on yleisesti pidetty voimakkaiden ja äkillisten poliittisten mullistusten maana, eikä varmaan syyttä. Mutta jos asiaa tarkastellaan sen perusteella, miten valitsijat ovat viime aikoina jakaneet kannatuksensa poliittisten suuntien kesken, joudutaan tekemään se yllättävä havainto, että suurten poliittisten ryhmittymien keskinäiset suhteet, äänestäjäkunnan mukaan määritellen, ovat pysyneet verraten muuttumattomina. Esim. vasemmisto on vuosikymmenien mittaan saanut 40-45 % annetuista äänistä, ja kommunistien äänimäärä on ollut 20 % paremmalla puolella; tällä kertaa 22,46 % (5 000 000) ääntä. Siihen että vasemmisto tällaisella osuudella sai suuremman edustajamäärän kuin ennen johti Mitterrandin onnistunut toiminta yhteistyön luomiseksi vasemmistoryhmien kesken gaullelaisuutta vastaan.

Ranskan vaaleja hallitsivat tällä kertaa sisä- ja talouspoliittiset kysymykset. Ulkopolitiikassa ranskalaiset ovat taipuneet de Gaullen tahtoon. Vaalien eräs ristiriitaisuus koski juuri ulkopolitiikkaa. Amerikkalaisvastaisuus, irrottautuminen Nato-sotilasliitosta ja neuvostoystävyys, jotka ovat olleet suuntaa antavana de Gaullen ulkopolitiikassa, saivat tietenkin vasemmistoliittoutuman kannatuksen. Tämä johti siihen, että ulkopoliittinen keskustelu vaalitaistelussa jäi hyvin vähiin. Keskustaryhmä Lecaneutin johdolla luuli löytäneensä yksinoikeudesta arvostella de Gaullen ulkopolitiikkaa vetävän vaalivaltin, mutta sai havaita, että ranskalaiset eivät seuranneet mukana. On varsin merkittävää, että silloin kun kenraali aloitteli nykyisen ulkopolitiikkansa hahmottelun, ilmeisesti kansan enemmistö oli häntä vastaan. Peräänantamattomalla työllä ja hyvillä tuloksilla de Gaulle on kääntänyt enemmistön puolelleen. Suunta on vahvistunut niin selväksi, että Ranskan ulkopolitiikka de Gaullen jälkeenkin tulee kantamaan hänen leimaansa.

Kun edellä on puhuttu vasemmiston tasaisena säilyneestä voimasta viime vuosikymmenien aikana, esitettäneen kysymys, kuinka sen valossa on selitettävissä, että 1950-luvun lopulla ja aina vuoteen 1961 saakka Ranskaa uhkasi oikeistolainen vallankaappaus.

Selitys on siinä, että vallan tahtoi poliittiselta johdolta kaapata armeija, joka syytti poliitikkoja epäonnistuneista siirtomaasodista Indokiinassa ja Algeriassa. Karkeasti sanoen Ranskassa yritettiin silloin latinalaisamerikkalaista armeijan suorittamaa "putschia", vallankaappausta. Juuri tämän takia se olisi onnistunutkin, jos toimeenpanossa ei olisi viivytelty. Mutta juuri saman seikan vuoksi se olisi ollut varsin lyhytikäinen, koska keikauksen taakse ei olisi ollut saatavissa poliittista voimaa.  Se oikeistolaisuus, joka olisi ollut valjastettavissa armeijan kaappauksen kannalle, olisi ollut mitättömän pieni. Vuoden 1962 vaaleissa sai äärimmäinen oikeisto 0,87 % äänistä ja vuoden 1967 vaaleissa sen saama äänimäärä oli - ihmeellistä kyllä - täsmälleen sama 0,87 %. Tämä ei riitä edes armeijan suorittaman kaappauksen poliittiseksi taustavoimaksi, ainakaan Euroopassa.

Ranskan vaalien merkittävin tulos oli de Gaullen johtaman hallitussuunnan jatkuminen vuoteen 1972 saakka, jolloin samanaikaisesti päättyy sekä kenraalin nykyinen presidenttikausi että nyt valitun edustajakamarin toimikausi. Niukasta enemmistöstään huolimatta de Gaulle tai pääministeri Pompidou - miten sen sanoo - hallitsee päättäväisesti, vallastaan ja vastuustaan tietoisena.

Vaalien toinen merkittävä tulos on vasemmiston vahvistuminen, siis gaullismin vastaisten voimien kasvu. Tätä eivät niinkään paljon merkitse kommunistien saamat 32 uutta paikkaa kuin vasemmistofederaation ja kommunistien saumaton yhteistoiminta vaaleissa, minkä mahdollisuuksiin ei ennen vaaleja uskottu, ja päätös parlamentaarisesta yhteistyöstä vaalien jälkeen. Vaalit osoittivat, että vasemmistofederaation kannattajat äänestivät toisella vaalikierroksella yhteisesti suositeltua kommunistista ehdokasta ilman suurempia epäilyjä ja kommunistit taas yhtä jalkaa astellen heille suositeltuja sosiaalidemokraatteja, jopa gaullelaisuutta vastustavia oikeistolaisiakin. Parlamentaarisen yhteistyön tieltä vasemmiston piirissä on näin ollen raivattu keskinäisen epäluulon ja vihamielisyyden asettamat esteet.

Vasemmistovoimien yhteistoiminta on vaikuttanut myös kommunistien politiikkaan. Se on tullut vähemmän vallankumoukselliseksi. Tunnettu ranskalainen poliittisen sosiologian tutkija Maurice Duverger onkin vaalien jälkeen sanonut, että kommunistien myötävaikutuksella toimiva vasemmistohallitus Ranskassa ei toisi mukanaan mitään vaaroja demokratialle. Kommunistit Ranskan hallituksessa eivät tulisi toimimaan puolueiden moninaisuutta, pluralismia vastaan. Kun Duvergerilta kysyttiin, miten Ranskan kommunistit suhtautuvat nykyään vastustajan tuhoamiseen, hän vastasi: "Se on vanhanaikaista teollistuneessa yhteiskunnassa, vanhanaikaista maassa, jolla on luotettavat demokraattiset perinteet."

Vasemmiston asiallista voimaa taloudellisissa ja sosiaalisissa kysymyksissä lisää se, että gaullelaisten riveihin lukeutuu erittäin vaikutusvaltainen "vasemmistogaullelaisten" ryhmä, joka ennen vaaleja aikoi julistautua omaksi liittoutumaksi, minkä kenraali kuitenkin esti. Vaikka vasemmistogaullelaiset eivät vaaleissa erikoisemmin menestyneet (paikkansa menetti mm. Louis Vallon, joka oli ehdottanut lakia voiton jakamisesta yrityksen työläisille), on se kuitenkin huomioonotettava voimatekijä. Sen syrjiminen saattaisi lisätä karkulaisten määrää gaullelaisten työläisäänestäjien joukossa.

Vasemmistofederaatio ja kommunistit tulevat vetoamaan vasemmistogaullisteihin sosiaalisten uudistusten ja palkankorotusten puolesta. Hallitus joutuu näissä asioissa olemaan jatkuvan sulkutulen alla, sillä sen on toiselta puolen pidettävä huolta maan kilpailukykyisyydestä kansainvälisillä markkinoilla. Ranskan kunnia enempää kuin kenraalin arvovaltakaan eivät näet kykene turvaamaan Ranskan talouden asemaa kovenevassa kansainvälisessä kilpailussa.

Kerrotaan, että kun kenraali de Gaulle tuli ensimmäistä kertaa vaalien jälkeen hallituksen istuntoon, hän  havaitsi, että tunnelma hänen ministereidensä parissa oli masentunut ja pelokaskin. Herrat näet odottivat saavansa osakseen arvostelua, joka kenraalin antamana kuuluu olevan lyhyt mutta murhaava. Vastoin odotuksia de Gaulle ei yhtynyt ministereiden alakuloisuuteen, vaan lohdutti heitä näin sanoen: "Luuletteko, että kardinaali Richelieu, jos hän olisi järjestänyt vaalit, olisi saanut enemmistön?"

Emme ole kuulleet, että pääministeri Kustaa Rafael Paasio olisi lohduttanut ministereitään: "Luuletteko, että Akseli Oxenstjerna olisi kyennyt toteuttamaan kahdeksan kohdan ohjelmamme?"