Suomalaiset, lentäkää Biafraan!

Keskustelu siitä, kuinka Suomen tulisi avustaa alikehittyneitä maita, on saanut traagista taustaa niistä olosuhteista, jotka vallitsevat Biafrassa. Lehdissä on julkaistu vakuuttavaa uutis- ja kuva-aineistoa, jonka perusteella voi saada käsityksen siitä uskomattomasta kurjuudesta, jossa biafralaiset elävät. Ilmeistä on, että emme osaa kuvitellakaan, kuinka epäinhimilliseen tilaan kymmenmiljoonainen kansa on saatettu.

   Kun meillä on vaihdettu mielipiteitä nälänhätään joutuneiden auttamisesta, on valtion varoista annettu apua ja yksityisiä keräyksiä vastaan esitetty selvästi vastustava kanta. Niin kauan kuin omassa maassamme on puutetta ja köyhyyttä, ei ole aihetta auttaa vieraita, sanotaan. Tällaisen mielipiteen taakse saa helposti kannattajia, varsinkin nykyisenä aikana, jolloin meillä todella on huomattavaa työttömyyttä ja sen mukanaan tuomaa puutetta. Voisipa melkein veikata, että jos suoritettaisiin kansanäänestys, autetaanko nälkään kuolevia afrikkalaisia vai ei, niin torjujien joukko osoittautuisi yllättävän suureksi, kenties suorastaan enemmistöksi. Niin itsekäs ja unohtavainen on ihminen, että meille sodan aikana ja sodan jälkeen runsain mitoin annettu ulkonainen avustus ei enää merkitse mitään, kun meidän inhimillisyyteemme vedotaan todellisessa kuolemanvaarassa olevien hyväksi.

   On suunnattoman vaikeaa, tavallaan katkeraa, ryhtyä todistelemaan, että afrikkalaisen nälänhädän torjumiseksi annettavan avustuksen vastustajat ovat väärässä. Ehkä todistukseksi riittää viitata kirkkojen maailmanneuvoston Upsalassa pidetyn yleiskokouksen lähettämään sanomaan: "Me kuulimme niiden itkun, jotka kaipaavat rauhaa; nälkäiset ja riistetyt vaativat oikeutta; sorron uhrit janoavat ihmisarvoa. - Rikkaiden ja köyhien välinen kuilu, jonka rotutietoisuus kaksinkertaistaa, on ratkaiseva tekijä tänään." Lienee niin, että kirkko on tällä erää, ehkäpä ensimmäisen kerran toimintansa aikana, antanut ohjelmallisen julistuksen kaikkien ihmisten yhteisvastuusta ja kirkon velvollisuudesta poliittisen ja taloudellisen oikeudenmukaisuuden toteuttamisesta, uuden yhteiskunnan luomisesta. Se oli vallankumouksellinen kannanotto, joka sopii Suomen uskoville ja uskomattomille.

   Kuvaava osoitus siitä, millä keinoilla kolmannen maailman hyväksi annettavaa apua vastustetaan, tarjoaa eräs yksityistapaus. Sotaveteraanien nimissä esiintyvä henkilö vastusti Biafran avustamista sillä perusteella, että valtio ei ole tehnyt velvollisuuttaan puutteessa olevien sotaveteraanien hyväksi. Eiväthän nämä asiat, herra paratkoon, ole sellaisessa riippuvuussuhteessa toisistaan, että toinen estäisi toisen toteuttamisen. Mutta agitatorisesti väite oli vetävä ja kulkenee läpi maan kokouksesta kokoukseen, suusta suuhun. Unohdetaan, että Biafran kysymyksessä on myös sodan uhrien auttaminen, vaikka siellä nälkä tekee hirvittävämpää jälkeä kuin kuula ja kranaatti.

   Biafrasta kiinnostuneiden toimesta on vaadittu, että Suomen valtion tulisi ojentaa auttava käsi tunnustamalla Biafran valtio. Vaatimuksen takana on oikea lähtökohta. Mutta voidaan esittää kysymys, auttaako Suomen antama tunnustaminen biafralaisia. Ei ole mitään todellista syytä olettaa, että näin olisi asianlaita. Vain harva Afrikan maa on Biafran tunnustanut ja Ranskakin, joka on asettunut puoltamaan biafralaisten asiaa, kieltäytyy tunnustamasta heidän valtiotaan. Suomen ottama myönteinen kanta ei häätäisi nälänhätää ahdistukseen joutuneilta. Toiselta puolen on tietenkin myönnettävä, että suhteemme Nigeriaan ovat siinä määrin platonista laatua ja asialliselta painoltaan vähäiset, että päätös puoleen tai toiseen ei meitä pahasti heilauta.

   Tiedot suomalaisten avustamisalttiudesta Biafran nälkään kuolevien pelastamiseksi ovat viime päivinä olleet hyvin ilahduttavat. Yksityisiä lahjoituksia, enimmäkseen pieniä, on virrannut odottamattoman runsaasti. Tämän luulisi olevan terveellinen opetus niille, jotka suosiotaan etsien puhuivat hädässä olevien ulkomaalaisten avustamista vastaan.

   Muuten: Suomen pitäisi lähettää omalla vastuullaan lentokone viemään maitojauhetta ja lääkkeitä Biafraan kokonaan piittaamatta siitä, että Nigerian hallitus on sen kieltänyt. Tällainen teko saatettaisiin tulkita vihamielisyydeksi Nigeriaa kohtaan, mutta sen me kestäisimme. Suomessa olisi lentäjiä, jotka kyllä ovat valmiit vaikkapa henkensä uhalla puhkaisemaan Nigerian hallituksen ylläpitämän saartorenkaan. Ja kun on lentäjiä, löytyy kyllä koneita ja tavaraa. Koko maailma odottaa, että jotakin näyttävää tehdään. Asiassa on tietenkin paljon epävarmaa, mutta olisi se vain komeaa, jos suomalainen kone veisi apua Biafran nälkäänäkeville. Se säväyttäisi maailmaa aivan toisella tavalla kuin Suomen antama itseasiassa merkityksetön ja ilmeetön Biafran tunnustaminen.

   Todella, eikö meillä ole uljuutta ja uskollisuutta yrittää jotakin sellaista ylevää hullutusta, josta koko maailma kohuaisi.