Sisäasiainministeri Kekkonen: Tätä keskustelua on kieltämättä ollut erittäin mielenkiintoinen kuulla, ja minä olen kovin kiitollinen siitä ystävällisestä neuvosta, jonka ed. Tuomivaara täällä antoi. Hän esitti todellakin puheensa maltillisesti ja miellyttävästi, ja oli erittäin hauska kuulla sitä. Tämä keskustelu on ollut siinäkin suhteessa erittäin merkille pantavaa, että yksikään puhujista ei ole edes pyrkinyt kumoamaan niitä perusteluita, jotka ensimmäisessä puheenvuorossani esitin sen kannan tueksi, että yhdistyslain perusteella tähän saakka on voitu menetellä sillä tavalla kuin menetelty on. Ed. Lehtosen etukäteen kirjoitettu puhe ei käsitellyt tätä kysymystä lainkaan ja siis ne perusteet, jotka minä esitin, jäivät häneltä täysin kumoamatta. Ed. von Born on kiinnittänyt huomiota siihen eroavaisuuteen, joka saattaa olla tämän kysymyksen yhteydessä sellaisten lehtien välillä, jotka ovat yhdistyksen omia, ja sellaisten lehtien välillä, jotka ovat yhdistyksen johdon alaisia, vaikkapa niitä julkaistaankin erillisen osakeyhtiön tai yleensä erillisen oikeushenkilön toimesta. Tämän lakiesityksen yhteydessä on sittenkin toisarvoinen kysymys, minkälainen julkaisutoiminta on yhdistystoimintaa, jos kerran on hyväksyttävä se, että yhdistyksen oma julkaisutoiminta on yhdistystoimintaa, joka on yhdistyslain alainen. Ja niinkuin mainitsin tämän kannan, että yhdistystoimintana on pidettävä myös eräänlainen sanomalehden julkaisutoiminta, sen ovat esittäneet minua korkeammat auktoriteetit, jotka ovat todennäköisesti myöskin siinä määrin julkisen oikeuden tuntijoita, että täällä esiintyneet oikeiston puhujat eivät voi asettaa itseänsä heidän rinnalleen. Minkälainen julkaisutoiminta on yhdistystoimintaa, se on näet enää todistuskysymys, ja todistuskysymyksellä - se pitäisi ainakin lakimiesten täällä huomata, ja käsitän, että ed. Linkomieskin sen huomaa, hänhän on viime aikoina paljon ollut sanomalehtiasioiden kanssa tekemisissä - ei tämän lainsäädäntökysymyksen yhteydessä ole merkitystä.

Mutta asian kaikinpuoliseksi valaisemiseksi on kaiketi tarpeellista tutkia hieman tätä todistuskysymystäkin.

Silloin on ensiksikin lähdettävä siitä, että yhdistystoiminta on meidän lainsäädäntömme mukaan verraten laaja käsite. Tämän selvittämiseksi on syytä mainita, että vuoden 1929 toisille valtiopäiville jätti hallitus esityksen yhdistyslain muuttamisesta siinä tarkoituksessa, että voitaisiin entistä tehokkaammin turvata yhteiskuntaa yhdistysten varjolla harjoitettua rikollisuutta vastaan. Hallituksen esityksen perusteluissa sanottiin m.m. seuraavaa: "Niinpä on epätietoisuutta joskus ilmaantunut siitä, onko yhdistyksen itsensä lainvastaisena toimintana pidettävä yhdistyksen kokouksissa tai muissa yhdistyksen järjestämissä tilaisuuksissa, kuten yleisissä kokouksissa tahi julkisisissa tai yksityisissä huveissa esitetty rikollista ohjelmaa, varsinkin jos ohjelman suorittajiksi on hankittu yhdistyksen jäsen- tai toimihenkilöpiirin ulkopuolella olevia henkilöitä. Kun monien yhdistysten toiminnan tärkeimmän puolen useinkin muodostavat juuri sen kokouksissa ynnä muissa mainitunlaisissa tilaisuuksissa suoritetut esitykset, niin on ilmeistä, että puheenaoleva lainsäännös jää vallan tehottomaksi, ellei yhdistyksiä katsota vastuunalaisiksi, tuollaisten esitysten lainvastaisuudesta." Hallitus esitti tämän perustelun mukaisen lakiehdotuksen yhdistyslain 21 §:ään. Lakivaliokunnassa tämä lisäys kuitenkin katsottiin tarpeettomaksi, koska tällaiseen lain selvennykseen ei ollut perusteltua aihetta, sillä tuomioistuimet olivat näin yhdistyslakia jo aikaisemmin tulkinneet. Eduskunta hyväksyi lakivaliokunnan kannan.

Tästä havaitaan, että myöskin muu kuin yhdistyksen puolesta ja sen nimessä toimivien yhdistyksen täytäntöönpanevien elinten toimia on pidettävä yhdistyksen toimintana. Yhdistyksen yksityisen jäsenen tai sen ulkopuolella olevan henkilön, myöskin juriidisen henkilön, toiminta voidaan lukea yhdistyksen toiminnaksi, jos yhdistys antaa sille kannatuksensa tai hyväksymisensä. Tällaisen kannatuksen tai hyväksymisen yhdistys voi antaa nimenomaisesti kokouksensa päätöksellä taikka hallituksensa tai toimihenkilöittensä kautta. Mutta se voidaan antaa myöskin epäsuorasti esim. taloudellisesti avustamalla tällaisen henkilön toimintaa. Eräissä tapauksissa voidaan laiminlyöntikin yhdistyksen puolelta suhtautumisessa yksityisen jäsenen tai ulkopuolisen henkilön toimintaan katsoa hyväksymiseksi. Näin voidaan katsoa olevan silloin, kun tällainen henkilö esittää rikollisen tai hyvän tavan vastaisen lausuman yhdistyksen järjestämässä kokouksessa tai juhlassa eikä yhdistyksen puolelta nimenomaisesti sanouduta siitä irti. Sama periaate on nimenomaisesti lausuttu kiellosta käyttää poliittisia tunnusmerkkejä eräissä tilaisuuksissa 30 päivänä joulukuuta 1934 annetun lain 4 §:ssä.

Edellä on mainittu, että sanottua periaatetta voidaan soveltaa myös juriidisten henkilöiden toimintaan. Antamalla kannatuksensa tai hyväksymisensä yhdistyksen jäsenenä tai sen ulkopuolella olevan toisen yhdistyksen, osakeyhtiön, osuuskunnan tai muun juriidisen henkilön lain tai hyvän tavan vastaiselle toiminnalle yhdistys voi ne omaksua omaksi toiminnakseen. Erittäinkin yhdistys voi joutua vastaamaan jäsenyhdistystensä ja itsenäisten haaraosastojensa toiminnasta. Tällaisessa tapauksessa yhdistyksen ja alaosastojen läheisestä yhteydestä johtuen hyväksyminen voidaan ilman muuta edellyttää, ellei yhdistys selvästi ja nimenomaisesti irtisanoudu alaosaston lain tai hyvän tavan vastaisesta toiminnasta.

Tässä esitetty kanta perustuu vakaantuneeseen oikeuskäytäntöön, joka pääasiallisesti on syntynyt niissä lukuisissa oikeusjutuissa, joita on kommunistisia yhdistyksiä vastaan tässä maassa käyty.

Samanlainen on asiaintila silloinkin, kun yhdistys tunnustaa äänenkannattajakseen erillisen taloudellisen yhdistyksen kustantaman sanoma- tai aikakauslehden. Tällaisen lehden sisältö on silloin yhdistyksen toimintaa, ja jos lehden kirjoitus on yhdistyksen toimihenkilön kirjoittama, on sitä suoraan verrattava toimihenkilön muuhun toimintaan. Mutta vaikkapa yhdistys ja sen toimihenkilöt eivät välittömästi olisi vastuussa lehden sisällöstä, voidaan yhdistys välillisesti saattaa siitä vastuuseen, kuten muustakin muitten kuin toimihenkilöittensä toiminnasta. Ellei siis yhdistys nimenomaisesti kieltäydy hyväksymästä äänenkannattajakseen tunnustetun lehden kirjoituksia, on ne katsottava ilmaisuiksi yhdistyksen toiminnasta.

Siinä lausunnossa, josta osia esitin jo edellisessä puheenvuorossani, jonka lainvalmistelukunta tammikuun 30 päivänä 1936 on antanut, lausutaan tästä asianpuolesta seuraavaa: "Soveltuvilta kohdin on myös rekisteriin merkitsemättömän yhdistyksen lakkauttamisesta voimassa, mitä rekisteröidyn lakkauttamisesta on säädetty. Yhdistyksen toiminnan kielto ulottuu siis myös painokirjoituksen julkaisemiseen, jos asianhaaroista käy selville, että rekisteröimättömän yhdistyksen puolesta toiminut ja sen tähden muutenkin vastuunalainen on yhdistyksen puolesta julkaissut painotuotetta. Tärkeänä todisteena tästä voidaan pitää sitä, jos painotuote on sanottu olevan puheena olevan yhdistyksen lehti, vaikka tämä sitten lakkautuksen uhatessa olisikin lehden otsikosta poistettu, jos sen julkaisijana on itse yhdistyksen johtaja, jos yhdistyksen säännöissä tai toimintakertomuksissa edellytetään julkaisuja" j.n.e. Minä haluaisin vielä lisäksi korostaa, että sisäministeriön toimenpide, josta tässä on paljon keskusteltu, ei siis perustu suinkaan mihinkään mielivaltaan, vaan siinä on perusteena laintulkinta, joka on hyväksytty lainvalmistelukunnan aikaisemmin antamassa lausunnossa.

Eräässä tasavallan presidentille jätetyssä kantelukirjoituksessa on m.m. esitetty, että aikaisemmin ei olisi menetelty sillä tavalla kuin hallituksen esitys edellyttää, ja mikäli oikein ymmärsin, ed. Lehtonenkin halusi väittää samaa. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Kun sisäasiainministeriö 23 päivänä tammikuuta 1936 kielsi "Sinimustat-järjestön" toiminnan, estettiin samalla "Sinimusta"-nimisen julkaisun ilmestyminen sisäasiainministeriön helmikuun 1 päivänä 1936 tekemällä päätöksellä. Käytännössä on siis menetelty tällä tavoin eikä menettelyä tällöin ole katsottu lainvastaiseksi, mitä se ei olekaan. Kun on väitetty kuitenkin, että "Sinimusta-jutussa" olisi lakkautettu yhdistys ollut myös lehden julkaisija, ei sekään pidä paikkaansa. "Sinimustat-järjestö" oli rekisteröimätön yhdistys kuten isänmaallinen kansanliike, joten silläkään ei voinut olla omaa julkaisutoimintaa. "Sinimusta"-lehden julkaisija oli siis eri oikeushenkilö kuin lakkautettu järjestö. Julkaisijana oli pastori Simojoki.

Tapaukset, jotka olen rinnastanut, ovat juriidiselta konstruktioltaan täysin samanlaiset. Kun "Sinimusta"-lehden julkaiseminen estettiin, oli tämän toimenpiteen suorittajana, niinkuin hyvin tiedetään, silloinen Kivimäen hallitus ja silloinen sisäasiainministeri oli tiettävästi kokoomuksen oma mies. Hänen menettelynsä silloin oli oikeiston mielestä laillinen ja oikea ja asianmukainen. Mutta annas olla, että samaa menettelyä yrittää soveltaa joku toinen sisäasiainministeri, kyllä siitä silloin oikeiston taholta nousee suuri meteli. Tässä toteutuu vanha totuus "Quod licet Iovi, non licet bovi", taikka mikä sopii yhdelle, se ei sovi toiselle.

Oikeisto on ollut tähän asti innokkaimpana vaatimassa yhteiskunnanvastaisen kiihoituksen kurissa pitämistä, mikä tietysti on ollut täysin oikein. Olen mieleni ylennykseksi lukenut keskusteluja eduskunnassa vuodelta 1929. Silloin näytti, että mikään toimenpide ei olisi ollut riittävän tehokas kokoomuksen mielestä yhdistys- ja painovapauslain muuttamiseksi. Nyt on oikeisto näiden vapauksien innokkain puolustaja. Mistä me löydämme syyn tähän merkilliseen kannanmuutokseen? Eiköhän siitä, että silloin oli ajankohtaisena äärimmäisen vasemmiston yhteiskunnanvastaisen kiihoituksen estäminen, nyt on taas ajankohtaisena äärimmäisen oikeiston yhteiskunnanvastaisen kiihoituksen estäminen. Tämä rinnastus kaataa mielestäni oikeiston puhujilta sen moraalisen korokkeen, jolle he ovat niin suurella vaivalla kiivenneet.

Ed. Linkomies myöntää, että sanomalehtien julkaiseminen eräissä tapauksissa on yhdistystoimintaa. Mutta yhdistystoimintahan on yhdistyslain 21 b §:n nojalla keskeytettävä, jos yhdistys lakkautetaan. Missä tavataan säännös siitä, että tämä osa yhdistystoimintaa on jätettävä lakkauttamisen ulkopuolelle? Sellaista säännöstä ei painovapauslaissa suinkaan ole, koskapa painovapauslaki ei ole mikään monopolilaki. Siitähän ei voida olla eri mieltä. Mihin absurditeettiin joudutaan, ellei tätä lakia hyväksytä, sen todistaa jo yksin seuraavanlainen ajatuskoe. Yhdistys vaaditaan lakkautettavaksi sen julkaisemissa sanomalehdissä julkaistujen lain ja hyvien tapojen vastaisten kirjoitusten vuoksi, mihin on epäämättömästi laillinen oikeus olemassa. Yhdistyksen toiminta keskeytetään muulta osalta, mutta sanomalehti saa ilmestyä. Yhdistys sittemmin lakkautetaan, mutta sanomalehteä, joka oli lakkauttamisen varsinainen syy, saadaan edelleenkin julkaista. Painovapaudellakin tietysti on tarkoitus ja sitä ei esilläolevanlaisessa tapauksessa ole.

Täällä on oikeiston taholta moneen kertaan selitetty, että kysymyksessä olisi hallituksen aikoinaan ottaman toimenpiteen perästäpäin tapahtuva laillistaminen. Tästä ei suinkaan ole kysettä, sillä nämä toimenpiteet eivät tällaista laillistamista tarvitse. Tässä on kysymyksessä vastikeperiaatteen soveltaminen myöskin sellaiseen tapaukseen, että yhdistystoimintana lakkautetun sanomalehden vastike voidaan estää ilmestymästä, ja eduskunnan jäsenillä on tiedossa, että tällainen vastikeperiaatteen laajentaminen on viime päivinä esiintyneiden ilmiöiden vuoksi käytännössä tarpeellinen.

Ed. Linkomiehen demokratiasta minä kenties saan puhua myöhemmin.