"Mikä on totuus?"

Politiikan kovasta pelistä sivussa olevasta tuntuisi varmaan kauhealta asettua jonkun poliitikon nahkoihin silloin, kun häntä vastaan käy vastustajien haukku kiivaimmillaan. Sanomalehdet saattavat viikkomäärin jauhaa miestä kuin huhmaressa; kaikki, mitä hän tekee tai tekemättä jättää, on pahasta ja mitä mielikuvituksellisimpia juttuja hänestä ja hänen aikomuksistaan levitetään niin artikkeleissa kuin uutisissakin. Entäs sitten mies mieheltä kulkevat tarinat? Nykyiseen poliittiseen käytäntöön - arvatenkin sulasta tyhmyydestä julkisuuteenkin saatettujen tietojen mukaan - näyttää eräillä tahoilla kuuluvan huhukeskusten ylläpitäminen, joista käsin varta vasten järjestetyn luottamusmiesverkoston välityksellä levitetään kokonaan keksittyjä tai liioiteltuja tahi vääristeltyjä kertomuksia poliittisista vastustajista. Halukkaita korvia on aina avoinna tällaisille "maukkaille" jutuille. Eräs mielettömin ja sitkeähenkisin näistä on vieläkin muutamilla kulmakunnilla suusta suuhun leviävä tarina eräästä poliitikosta, joka tammikuussa 1952 talvilomalle mentyään sai Tampereen lähellä äkillisen suolitukkeutuman, jonka johdosta hänet kuljetettiin vähissä voimissa ja hengenvaarallisesti sairaana Helsinkiin leikattavaksi. Oitis käytiin levittämään tietoa, että häneltä oli mustasukkainen aviomies 1) lyönyt vatsan auki a) ruosteisella leipäveitsellä, b) puukolla, tai 2) potkaissut mahaan a) monokengällä, b) raudoitetulla saappaalla tai 3) ampunut vatsaan a) haulikolla, b) revolveripyssyllä. Silminnäkijöitä oli ollut vaikka millä mitalla! Olisi sosiologian ja psykologian tutkijoille kiitollinen maaperä suorittaa tutkimus tuonkin tarinan keksimisestä, levittämisestä, uskomisesta ja tavan takaa eri puolilla maata esiintyvästä uudelleenlämmittämisestä.

Politiikassa mukana olevan täytyy tietenkin ymmärtää, että vastapuolueen lehdistöltä voidaan parhaassakin tapauksessa odottaa totuuden suhteen samantapaista "leveäperäistä" suhtautumista, mikä oli Jukolan Juhanin kanta "pienempiin synteihin" nähden. Juhani sanoi: "Törkeitä syntejä tulee meidän karttaa, kaikella muotoa, sanon minä, ja rukoilla silmäin voidetta, mutta niitä pienempiä, nimittäin pienempiä Jumalata kohtaan, ei aina laskea omantunnon ongen-nokkaan, vaan seistä siinä keskivälissä, keskivälissä". Ja niinpä ei ketään politiikan parkissa virutettua suurestikaan heiluta tahallisetkaan väärinselittelyt, perusteettomat vihjailut eivätkä suoranaiset tietoiset valheetkaan, joita miltei päivittäin saa lukea. Ne ovat niitä "pienempiä syntejä" totuutta vastaan.

Mutta on tietenkin jokin raja olemassa, mihin saakka rauhallisella mielellä voi kestää panettelua ja vääristelyä. Kun toiminnan ja pyrkimysten motiivit systemaattisesti saatetaan isänmaallisessa katsannossa epäilyksenalaisiksi, silloin on menty tuon rajan yli. Ja toisinaan voi vastapuolen älyllinen epärehellisyys vähäisemmänkin asian yhteydessä herättää vastenmielisyyttä ja inhoa. Kirjoitin viime "Kyntäjässä" ns. toisen lohkon neuvotteluista, joita kokoomuksen ja sosialidemokraattien välillä oli käyty uuden hallituksen ohjelmasta ja kokoonpanosta, johon hallitukseen maalaisliitolle olisi suotu tilaisuus tulla näiden neuvottelukumppaneiden sopiman ohjelman pohjalla ja määräämille paikoille. Osoitin tällaisen puuhailun lapsellisuuden ja oletin, että asioiden kulku on sentään todistanut tämän leikittelyn turhaksi, mikäli on kysymys päätösten tekemisestä maalaisliiton puolesta. Kirjoitukseni päätin suosittelemalla, että toisen lohkon neuvottelut lopetettaisiin hiekkaan valuneina, mutta kehoitin neuvottelijoita kokoontumaan loppumiitinkiin, jossa voitaisiin lausua puuhan päättäjäisiksi seuraavat Eino Leinon säkeet:

"Mut koskaan kahdesti ei tehdä työtä,

mit` täällä tein ma pitkin pohjan yötä."

Ja mitä tapahtui? Erään lehden poliittinen pakinoitsija aloitti jorinansa lainaamalla nuo Eino Leinon säkeet ja osoituksena siitä, kuka ne oli sanonut, hän pani säkeiden alle sanat: "Pääministeri Urho Kekkonen Kyntäjässä n:o 10." Lukijalle, joka ei aivan läpikotaisin tunne Eino Leinon tuotantoa, annettiin tiiviisti se kuva, että tuo Kekkonen oli oikein runomuodossa ylistänyt itseään! Siitäpä oli sitten hyvä lähteä suoltamaan tekstiä, jonka totuuspitoisuus oli samalla tasolla kuin tämä verraton alku. Moista journalismin kukkaa en ole toki ennen sattunut näkemään.

No, sehän oli pakina ja pakinoitsija, joka on muutenkin omaa luokkaansa. Mutta aivan viime päiviltä on eräs, myös vähäpätöinen, juttu jäänyt mieleeni uskomattomasta epärehellisyydestä. "Hienon" puolueen pää-äänenkannattaja, kristillisten piirien poliittinen airut, selosti "muut lehdet" -osastossaan viime päivien poliittista kriisiä ja minun Ylihärmän-puheeseeni viitaten laukaisi: "Ilta-Sanomat ottaa puheeksi pääministerin esille kaivaman ulkopoliittisen argumentin". En ollut sanonut Ylihärmän puheessa sanaakaan ulkopolitiikasta, mutta siellä suosittelin "tosiasioiden tunnustamista" taloudellisten tosiasioiden painaessa päälle. Se, että Ilta-Sanomat hermostui, kun palautin mieleen tasavallan presidentti Paasikiven käyttäneen tätä sanontaa, on jo oudoksuttavaa, mutta jos minun Ylihärmän puheestani löytää pienenkään viittauksen ulkopoliittisiin argumentteihin, se on epärehellistä.

Mutta noin on maailma.